Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Lavatähti ja kirjamies on nyt äänikirjana Celiassa (blogikirjoit us)

leave a comment »

Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies on nyt äänikirjana Celiassa

 

Melkein jännityksellä olin odottanut saada lukeakseni kevättalven kohukirjan, Lavatähti ja kirjamies, Panu Rajalan kertomuksen kymmenisen vuotta kestäneestä elämästä Katrihelenan kumppanina ja aviomiehenä. Kohuun ja mielipiteiden kirjavuuteen nähden sisältö ei yllättänyt, ellei yllätyksenä pidä kesyyttä. Ei tarinassa ollut mitään sensaatiomaista, ei odottamattomia paljastuksia eikä hekumallisia sänkykohtauksia. Olipahan vain suomalaisen miehen ja kirjallisilla areenoilla elävän kulttuuritoimijan dokumentaarinen kuvaus musiikillisissa piireissä loistavan idolin rinnalla yhteiselämän äkillisine salamastartteineen, kiehtovine pesänrakennuksineen, arkiintuvine elämisineen ja kyllästymisineen kumpikin yhteisine ja erillisine iloineen ja omine ähkyineen, kunnes ero heidät erotti; rakkauskertomus ja selviytymistarina, kuten kirjoittaja luonnehtii. Näkökulma oli ja on vain miehen ja erityisesti persoona Panu Rajalan.

Lukiessa huomasin kyttääväni liki viimeisille sivuille asti, lähteekö mies mollaamaan vuosien takaista vaimoaan tai tuomaan hänestä esille piirteitä, jotka yleensä ovat saattamassa ihmistä huonoon tai kyseenalaiseen valoon. Lähtisikö Panu hiilostamaan kansallisteatterin Katrihelena-näytelmän pottuja pottuina, sillä ne olivat aikanaan tosi typerät. Yllätyin, kun en löytänyt. Luulisin voivani kohdata Katrihelenan sekä ihmisenä että taiteilijana ihan samoin, kohteliaan positiivisin ja arvostavin tuntein, jollaisiksi ne olivat muotoutuneet takavuosien vähissä kohtaamisissa sekä hänen laulujensa ääressä. Kirjoittajaa kohtaan tykö tulivat onnittelun tunteet. Saipahan mies jaetuksi sisäisiä tuntojaan, niin kuin media on jaellut niitä milloin hänen, milloin taas Katrihelenan puolesta.

Jos Panu Rajalan rivejä on uskominen, kyse oli eräänlaisesta lopputilityksestä ja puhdistautumisesta itselleen uskollisena tykätä olla esillä tavalla, jossa kirjailija vanhan ja uuden naisensa kanssa ja aikuisina ihmisinä kolmikkona nauroi ja halasi ottaen tietyt askelet eroon ja samalla uuteen. Olen kyllä erottavinani kerronnassa kuvitteellisuutta niin, ettei Lavatähteä ja kirjamiestä sovi pitää minään tapahtuneen hakuteoksena.

Rajala laittaa itsensä likoon uskottavasti tavalla, joka ei ole jaksanut innostua musiikillisesta menosta. Hänen kammiossaan ei soi Motzart eikä pauhaa jytä. Syntyy kylläkin tekstiä oopperan libretoksi, ja hänen näytelmiensä sisällä kulkee laulu sekä soi hanuri. Musiikin maailma ei ole vieras. Tosin oikeasti ja luonnossa tietynlainen huvittavuus on istua miehen lähellä tilaisuudessa, jossa on yhteislaulua. Sen verran omiaan hakee puhepuolen soinnukas ja loistelias laulajan ääni.

Kirjassa ovat esillä tavan takaa Katrihelenan mustasukkainen miehensä vartiointi ja kohtaukset, mutta aiheen siihen kyllä antaa mies itse. Kirjailija tuo sen myös rehellisesti julki. Vieraan, viehättävän naisen suuteleminen kotiportaikossa vaimon ja muiden nähden on taattua Rajalaa, mutta voisi olla parempi olla olemattakin. Tilannekuvan kääriminen kiitollisuuden osoitukseksi ei sen sijaan mene lukijan jakeluun. Mutta lähes liikuttavan itsetilityksellisesti hän näyttää tunnistavan oman vilkkusilmäisyytensä ja kirjoittavan siitä. Kyllä minäkin Katrihelenan tavoin voisin poltella jalkaa polkien päreitä minun rajojeni mukaisten aitojen ylittelystä tai kävellä joistakin tilanteista loukatun ihmisen tuntein ulos.

Mielenkiintoista oli löytää lavatähtikirjasta selitys vuosien takaiselle ihmetykselle. Panu Rajala enkelikirjaa seuranneessa tuotteessaan Sydämen järistys oli vahvasti pitänyt esillä yhteyksiä tuonpuoleisiin mitä kirjavimmin konstein automaattikirjoituksineen ja ennuseukkoineen. Ymmärsin kyllä kaipauksen ja surun kuolleen puolison merkityksen äärellä, mutta nyt kirjailija kertoo vaikuttimien lähteen. Hän toteaa lähteneensä mukaan epärationaalisille alueille, jossa useimmat pärjäävät lopulta huonosti ja saavat etsintänsä tulokseksi vain sisikunnan tyhjän olon. Puhuessaan Katrihelenan harrastuneisuudesta tuonpuoleisiin kirjamies ei tee sitä loukkaavasti eikä vähättelevästi, vaan toisen ihmisen henkilökohtaisena valintana. Samalla hän tunnustautuu Suomen evankeelis-luterilaisen kirkon armoitetuksi pojaksi ja etsinnässään perinteeseen pitäytyväksi agnostikoksi.

Löytyi toinenkin kytkentä menneeseen, ja se on Lavatähti ja kirjamies -kirjan kieli. Vierastin aluksi Rajalan aiemmalle tuotannolle outoa kerronnan muotoa ja lauseiden rakentelua. Kirjailija puhuu miehestä ja naisesta: Mies tekee sitä ja nainen tätä… Kertoja ikään kuin tarkkailee heidän tekemisiään ja panee ne sitten sivusta käsin ulkopuolisena tarjolle. Lauseiden predikaatit ovat hyvin usein suomalaisittain vanhanaikaisesti epätyypillisen lopussa. Kun äänikirjan lukija Timo Mäkynen vielä tekee kahdeksan tuntia kymmenen minuuttia kestävän urakkansa lyhyitä lauseita lähes paasaten , pääsanojen löytäminen virkkeen lopusta vie oman aikansa tottua. Monin kohdin kerronta on kuitenkin sen verran tiivistä, että on ihan pakko lukea eteenpäin.

Mutta mistä tämä nainen ja mies, mies ja nainen? eivätkös vain jäljet johda ainakin Mika Waltarin sylttytehtaalle: Vieras mies tuli taloon ja Jälkinäytös. Waltarinsa Panu Rajala tuntee ehkä paremmin kuin moni muu. Näissä 1930-luvun lopun pienoisromaaneissa ainakin mies tekee sitä ja nainen tätä. Miehen nimi taidetaan mainita kerran, naisen tokko sitäkään. Erona Waltariin on, että miehenä on nyt kirjoittaja itse- mielenkiintoinen, kerronnallinen valinta sinänsä, jos kohta ei ehkä sujuvin ja helppolukuisin. Panu Rajala ei ole mikään romaanikirjailija, vaan hän on ensisijaisesti tutkija ja elämäkertakirjoittaja.

Terveen avoimesti ja itsekriittisesti kirjailija tuo esille, miten hän on vedenjakajaihminen. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Hämeenkyröläisyyden näkökulmasta tässä suhteessa hän seuraa Taata Sillanpäätä, jonka tuotanto alkaa uudelleen vasta nyt aueta, kun juuri kenelläkään ei ole omakohtaista sanottavaa omaleimaisesta nobellistista. F. E. Sillanpään syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 125 vuotta. Annetaanpa ajan kulua, ja harpataan pari sukupolvea eteenpäin aikaan, jolloin Katrihelenaa soitetaan pari kertaa vuodessa lauantain toivotuissa ja Panu Rajalan nimi ei sano päivän eläjälle senkään vertaa. Tämän kirjan lukemisen jälkeen huomisen lukijat, nyt viisi ja kolmevuotiaiden lastenlasten lasteni Alman ja Lounan lapset ilman henkilökohtaisia tunteita voivat todeta Suomessa tommoisiakin lavatähden ja kirjamiehen kaltaisia eläjiä olleen ja kirjoja kirjoitetun: kohtaaminen, yhteiset vuodet, ero ynnä näiden muisto. Ilmankos ei ole noussut suomalaisen kirjallisuuden ja kirja-alan kestohelmiin, mutta otapa käteen Unio mystika!

Ari Suutarla

10.5.2013 Hämeenkyröstä Katrihelenan ja Panun yhteisen talon, Villa Kutsumuksen vastarannalta

Ps. Celia sai Lavatähden ja kirjamiehen hämmästyttävän nopeasti äänikirjaksi. Daisy-levynä en sitä kauan sitten ennen kirjan ilmestymistä tehdystä ennakkotilauksesta huolimatta ole vielä saanut. Sen sijaan kiitän Marja Suvantoa, Linux-opettajani Hannu Suvannon puolisoa Turusta. Marja oli Turussa kurssilla opettelemassa Celian äänikirjojen lataamista verkon kautta omalle tietokoneelle. Kysyin häneltä, voisinko imuroida sen sieltä omalle Plextalkilleni tai Wictor Streamille, ja homma onnistui. Nyt kirja kulkee parinkymmenen muun äänikirjan kanssa muistikortilla, ja voin kuunnella sitä helposti mukana kuljetettavasta, pienikokoisesta laitteesta.

Idem

***********

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM +358400871013
ari.suutarla(at)kolumbus.fi
blogi http://arisuutarla.wordpress.com/

Written by arisuutarla

10.5.2013 at 03:55

Kategoria(t): Uncategorized

Pari viikkoa on mennyt

leave a comment »

Pari viikkoa on taas blogin kirjoittamisesta pyörähtänyt. On ollut pääsiäisajan lopettelua, mukavaa puhujamatkaa Ouluun, Tampereelle Mikko Voutilaisen miesten piiriin ja pikkuisen Turkuakin Hannu Suvannon opetusryhmässä pistäytyessä.

Erkki Tiilikan valinnalla avattiin tänään Sävel on vapaa -ohjelma, ja parin tunnin päästä soittorinkiin tuli tuttu Pyhäjärven mies, Rainer Kyyrönen. Naispuolinen juontaja pelästyi pahan kerran, kun Rainer kertoi olevansa sadan prosentin näkövammainen ja nähneensä viimeksi lukea kolmetoista vuotta sitten. Kuuluttaja kiirehti lohduttamaan Raineria, että onneksi sentään musiikkia voi kuunnella ja pani levyn soimaan.

Lauantain toivotuista tunnistettiin joiltakin osin useimmat kappaleet, tai pitää sanoa, että Kirsti tunnisti, sillä sen verran minua laajempi on hänen musiikillinen tietämyksensä.

Koira parantelee jalkaansa yhä Opaskoirakoulun klinikalla. Luotettavana pitämäni, kokenut eläintenhoitaja Tanja Virtanen sanoi tiistaina ennen Helsingistä läthöäni, että enää koira ei ole kiinnostunut nuolemaan kipeää jalkaansa. Vamman kohdalle on kasvanut ohut iho, joka ei kuitenkaan kestä katuhiekkaa eikä hankea. Siispä jätettiin hänet rauhassa toipumaan koululle. Katson maanantaina, onko koira hakukunnossa vai ei. Kohta neljä viikkoa on tässä hortoiltu koiratta. Keskiviikkoaamuna sentään pikkusisko sai järjestetyksi itsensä saattamaan minut junaan. Tampereella alas jäädessä iskeydyin vaunun eteisessä jonkin isoäidin kainaloon ja siinä taksiin.

Opettelin Hervannassa Plextalkin käytön. Nyt on mahdollista aloittaa historioiden keruu eli erilaisten haastattelujen tekeminen. Heli Viita-Louhio opetti myös, miten Daisy-kirja kopioidaan laitteelle, ja onnistuimme saamaan purkkiin kolme kirjaa. Aikanaan Erkki Tiilikka oli näyttänyt saman asian jonkin muun pienen laitteen kanssa, mutta olin tyystin unohtanut Erkin opit. Tosin perusidea oli yhä tallessa, joten nyt Helin kanssa käytiin läpi vain käytäntö.

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936 – 1960 olivat ihan mainiota luettavaa. Miehen nuoruus ja opiskeluvuodet ovat kulkeneet karvan verran minua edellä, mutta niin sanotun kuuskymmentälukulaisuuden merkit olivat jo havaittavissa. Mielenkiintoista on emeritus professorin horjuva suomi. Subjekteja on monin paikoin useita ja verbi kuitenkin hyksikössä, ja jossakin käveli vastaan kaksoispassiivikin. En näitä kyttää mielestäni, mutta korva vain pysähtyy poimimaan, niin kuin se teki äskeisessä sävel on vapaassakin mieskuuluttajan kohdalla, joka sanoi moneen kertaan kiitos paljon, kiitos palljon. Jos saan metsästetyksi jostakin juontajan nimen, panen hänelle kyllä meiliä, että paljon järjestyy suomessa partitiivilla: paljon onnea, paljon rahaa, ei onni paljon tai raha paljon. Suomessa sanotaan kiitoksia paljon, koska yksiköllinen ilmaus, kiitosta paljon, ei oikein kuulosta toimivalta muussa yhteydessä kuin sanottaessa, miten jokin asia sai paljon kiitosta.

Arne Nevanlinnan Varma meni myös. Oli paikoin nautinnollista luettavaa ja viisasta ajatusten leikittelyä. Mutta kovin paljon kummallisia sattumuksia hän oli kerännyt päähenkilönsä Varman kohdalle. Loppua kohti väheni niin sanottu uskottavuus, jos sellaisesta voi fiktiivisen teoksen kohdalla puhua.

Perjantai toi vihdoin Bulgarian kokoussarjan ohjelman ja kustannustiedot, vaan kyllä niitä odotettiinkin. Panin aamulla hoputusviestin Dimitar Parapanoville, joka vastasi, että ”vielä tänään tulee”, ja kyllä informaatio saman päivän puolella kello 23.41 tulikin. Nyt päästään katselemaan sitten lentoyhteyksiä Sofiaan ja takaisin. Aika varattuja näyttävät olevan toukokuun jälkipuoliset reitit, ja hinnat ovat jotakin muuta kuin talvella.

Written by arisuutarla

13.4.2013 at 18:56

Kategoria(t): Uncategorized

Nostalgiaa oululaisittain

leave a comment »

Oli ihana nauttia rauhassa aamiainen Oulun vanhassa Cumuluksessa liki asemaa, jonne illalla saavuin junalla. Aika useasti olen Oulussa ollut kortteeria Asemakadun kulmassa matkustajakoti Turistissa, mutta se on nyt minun poissa ollessani lopetettu.

Aamiaispöydän tarjoilijalle muistelin olleeni työvuosinani kirkkohallituksen virkamies ja yöpyneeni täällä monet kerrat. Yksi ero entiseen on noteerattavissa: Aamiaissalissa ei leiju edellisen illan tupakan ja viinan katku! Tarjoilijaa nauratti.

Näkövammaistyön diakonissa Paula Mustonen oli vastassa junalta. Aluksi olin ihmetellyt, eikö Oulun seurakunnilla ole laittaa jotakuta vapaaehtoista taluttamaan sokeaa miestä junalta hotelliin, mutta jo ehtoolla ymmärsin. – Kävimme jossakin Karjasillan kirkon tuntumassa haukkaamassa vähän iltapalaa, ja siinä ehdittiin käydä läpi vuosien kuulumiset ja Oulun seurakuntien ja vielä näkövammaisjärjestönkin tilanne. Paulan tapaaminen merkitsi ihan tiedollista vaihtoa, joka ihme kyllä kiinnosti minuakin. Sitä paitsi Paula Mustonen on vuosia ollut ahkera ja luotettava Sokeain Ystävien virkistyslomien leveranttööri näillä seuduin.

Nyt päivällä menen hänen toimistoonsa, ja jatketaan vähän juttua. Kohta puolen päivän jälkeen sonnustaudun näkövammaisten tilaisuuteen Karitas-kodille. Vanha ystävä vuosien varrelta ja takaa, Pirkko Ryynänen – Ryynästen sisarussarjan kuopus – on tulossa mukaan ja on luvannut saattaa minut paluujunalle.

Vähän harmitti, kun en ottanut paluuseen lentolippua, vaikka sellaisen olisi Finnairin 90-vuotistaipaleen johdosta saanut varsin edullisestikin – tosin menopaluuna, mutta kukapa sitä olisi pakottanut palaamaan tänne Ouluun. Kirsti laittoi minut eilen iltapäivällä Tampereelta junaan, kun olimme olleet Hämeenkyrössä pääsiäisen vietossa. Eipä olisi ollut paljon pointtia mennä hänen mukanaan Helsinkiin ja hankkiutua sieltä taas lentoasemalle ynnä täällä Oulussa taas lentoasemalta hotelliin ja sitä rataa. Vaikka junamatka vei viisi ja puoli tuntia ja paikat puutivat ekstraluokassakin, homma oli mutkattomampi näin, ja sain lukea rauhassa. Olikin mielenkiintoista luettavaa: Matti Klingen muistelmakirja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta, Kadonnutta elämää löytämässä – 1935 – 1960. Asiat ovat mielenkiintoisia ja kerronta sivistyneen sujuvaa, joskus vähän liiankin sivistyneen, mutta kieli on professorismiehelle viimeistelemätöntä. Sen kyllä voi sysätä kustannustoimittajankin piikkiin. En lue kirjoja mitenkään etsiäkseni niistä virheitä, mutta ei voi mitään: Jos subjekteja lauseessa on monta, ja verbi silti yksikössä, niin siolmille hyppää – tai korville lyö! Kaksoispassiivikin on tavattu, ”ei oltu opiskeltu”, ja korvaan on ottanut pariinkin kertaan lukea kaupunkinimen taivutus Iisalmella, kun se kerta kaikkiaan on Iisalmessa. Klingelle se on sitäkin anteeksiantamattomampaa, kun hänen – oliko se nyt äidin äiti vai joku muu lähisuku on kotoisin Iisalmesta.

Kirsti vei illalla koiran takaisin hoitoon Opaskoirakoulun klinikalle. Ei tullut kulkemisesta mitään. Jalan haava vuotaa yhä, ja pönttöä on pidettävä nuolemisen estämiseksi yötä päivää. En suin surminkaan olisi voinut matkustaa pönttöpääkoiran kanssa, kun siitä ei ole alkuunkaan nyt oppaaksi. Soitin tallimestarille äsken, ja sovittiin, että soittelevat sieltä, kun koira on kulkukunnossa.

Otti muuten päähän, kun ovat Opaskoirakoululla siirtyneet näihin minusta tyhmiin puhelinnumeroihin, joihin soittaessa pyörii taksamittari minun lukuuni silloinkin, kun kukaan ei koululta vastaa soittoon.

**************

Written by arisuutarla

2.4.2013 at 07:00

Kategoria(t): Uncategorized

Upea Jussi Makkosen sellokonsertti Majatalo Onnelassa ja muuta

leave a comment »

Lauantaiehtoosta Näkövammaisten Kulttuuripalvelu oli saanut kutsutuksi sellisti Jussi Makkosen konsertoimaan Majatalo Onnelaan. Säestäjänä oli nuori armenialaistaustainen pianisti, hymyilevä käkkärätukkainen nuori naishenkilö. Makkonen soitti suomalaista musiikkia, monet kappaleet omina sovituksinaan. Oli Merikantoa, Heino Kaskea, Armas Järnefeltiä ja Jean Sibeliusta. Sibeliuksen Kuusen aikana piti ottaa vierestä Kirstin käsi ja pyyhkiä sillä silmänurkkaa. Sen verran tunteita koskettavaa oli esiintyminen. Vaikka kappaleet olivat tuttuja, konsertista ei jäänyt ollenkaan helppohintaista populaarikonsertin makua. Oli todella hieno elämys.

Konsertin alla nautittiin Majatalo Onnelan pöydästä päivällinen. Palapaisti oli niin mureaa, maukasta ja hyvää, ettei ole aikoihin saatu, eikä ollut suolalla pilattu. Jopa padan juurekset olivat pysyneet koossa ja maistuivat kukin erikseen. Päivällistä pohjustimme reippaalla jääkävelyllä Tuusulanjärvellä, jonne oli aurattu laaja luistinrata. Sen viertä kuljimme, sillä luistelubaanalla kävely oli hankalaa ja epämiellyttävää. Olivat fiksusti laittaneet Onnelan ravintolan ja kahvion mainokset hintoineen baanan varteen.

Sunnuntaille oli sovittu Antin kanssa päivällistapaaminen johonkin hyvään ravintolaan pojan ylioppilaskirjoitusten ilmeisen hyvän päättymisen merkeissä. Veimme pojan Pohjois-Tapiolaan ravintola Toroon, jossa olimme alun pitäen Eetun johdatelemina olleet joskus pihvillä ja kerran senkin jälkeen. Minä olin syksyllä käynyt Rapelin Heikin kanssa syömässä lounaspihvit ravintola Torossa sillä välin, kun autoradiofirma viritteli laitteita meidän autoomme. Tähän asti kokemukset ovat olleet kohtuullisen myönteiset, mutta nyt tuli lunta tupaan. Ainakin tällä haavaa olimme kolmisin, Kirsti, Antti ja minä, että ravintola Toron ovi ei meidän toimestamme aukea ainakaan hetkeen.

Ensinnäkin 40 minuutin odotus tilauksen ja annosten tulemisen välillä on ehdottomasti liian pitkä, vaikka olemmekin Suomessa.

Tilaus tehtiin kassalla, ja annokset tuotiin pöytään. Varttitunnin päästä tilauksesta tarjoilija tuli kysymään, mikä numero meillä on. Kävi ilmi, että kassalta olisi pitänyt saada tai ottaa jokin numero, jonka perusteella pötyä pöytään alkaisi ilmestyä. Emmehän me semmoista tienneet, joten rahastajan olisi ehdottomasti kuitjn ja vastarahan kanssa antaa meille kyseinen lappu, kun systeemi kerran sitä edellytti.

Antti otti pippuripihviä ranskalaisilla. Yleensä rapeat ranskalaiset ovat kullan keltaisia; nämä olivat harmaan lötkyjä ja läpi öljyisiä. Ei voinut välttyä ajatukselta, että edellisiltä asiakkailta on jämäperunoita kerätty yhteen ja heitetty uudestaan öljyyn.

Pahaksi onneksi minä tilasin pihvini weldanina, ja kypsä se oli todella, oli peräti ylikypsä eli aivan kuivan karrelle poltettu, mauton ja mehuton, eikä mitään hyvää mainesanaa sanonut Kirstikään pihvistään, jota suurin odotuksin oli tultu syömään.

Kotona yritettiin katsoa ne6tistä ravintola Toron asiakaspalautesivuja, mutta löytyi vain yhteystiedot, ei muuta, eikä ravintola ollut yleisessä ravintoloiden palautelistauksessakaan. Toivoa sopii, että ottavat palautteen tästä:

Ravintola Toro, Louhentie 16, Espoo/Pohjois-Tapiola on paikka, jonka voi huoletta kiertää. Myös oli vaikeuksia löytää autolle pysäköintitilaa, vaikka oli sunnuntai ja iltapäivä. Sama juttu oli syksyllä arkena lounasaikaan.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

27.3.2013 at 06:02

Kategoria(t): Uncategorized

Panu Rajalan uudesta kirjasta

leave a comment »

Blogista:

Kirjoitetaankohan Katri-Helena viivalla vai ilman, yhteen vaiko erikseen? Oli miten oli, oli mukava tavata illalla lintu-Marja ja tietysti reippaan oloinen Panu Rajala itse. Oltiin Mika Waltari -seuran kokouksessa. Mukava oli myös, kun ensimmäisten joukossa Jukka Parkkinen tuli tervehtimään, sitä kun näkövammainen ihminen on näissä asioissa toisten aloitteellisuuden varassa.

Olin laittanut seuran hallitukselle virallisen kirjeen, jolla pyysin valtuutusta saada seuran nimiin järjestää vuoden 2014 Mika Waltari -seuran matka Waltarin jäljille temppeliherrain pääpaikalle eli Maltalle. Panu on tulossa Waltari-tuntijaksi mukaan, ja ajankohta vuoden päästä keväinen huhtikuu. Puheenjohtaja Anneli sanoi asian varmasti tulevan hallituksen myönteiseen käsittelyyn, ja siihen viittasi mhyös Panun esityksestä tehty lisäys tämän vuoden toimintasuunnitelmaan. Tänä vuonnahan kaikki valmistelut täytyy käynnistää.

Marjan kanssa vaihdoimme ajatuksia Panun uudesta kirjasta, joka tulee kauppoihin nyt torstaina ilman mitään julkistamistilaisuutta. On ollut sen verran julkisuutta, että kustantaja ei arvele tilaisuutta tarvittavan. On ollut juttua lehdissä ja viimeksi nyt pyhänä telkkarin ykkösellä. Täysin aiheellisesti Marja totesi median rynnäköineen, olleen aloitteellinen ja asialla. Kuusi kirjaa ovat rauhassa saaneet ilmestyä, eikä tiedotus ole juuri vaivautunut lotkauttamaan pyynnöistä huolimatta korvaansa. On ollut hyvää kirjaa J. H. Erkosta, Veikko Huovisesta ja vaikka mistä, mutta kun nyt kansan lempilapsi, Katri-Helena on tapeetilla, niin johan kirjoitetaan, ja kirjoitetaan ihan sensaatiohakuisesti riippumatta siitä, mitä Panu haastatteluissa sanoo tai mitä itse kirjassa sitten lopulta on. Minusta tämä on Panu Rajalaa itseään, enkä häntä ainakaan ole tavannut pahanilkisenä enkä kostonhaluisena, vaikka Katri-Helenan teatterikappaleen irvaileva ote Panun suhteen voisi antaa aihetta vaikka mihin.

Totta puhuen kyllä Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, herätti ansaittua huomiota, mutta teki vain sen tietyissä kirjallisissa piireissä, ei niinkään lukevan kansan keskuudessa.

Laitoin Panun Katri-Helena-kirjasta pikapikaa tilauksen Celiaan ja samalla tiedustelun, missä viipyy Päivi Istalan omaelämäkerta. Päivi istui illalla kokouksessa vieressä ja sanoi kohta olevansa valmis kirjansa lukemisesta studiolta. Tällä kerralla on syytä uskoa, että äänen käyttäjä ja kirjoittaja kumpikin samassa persoonassa ovat ammatti-ihmisiä ja on kiva, kun Päivi itse lukee oman kirjansa. Menevät ainakin painotukset kohdalleen, vaikka työ on nyt viipynytkin.

Hauska oli, kun Päivi kokouksen alussa ystävällisesti halusi johdatella minut istumaan ja kysyi, haluanko Eero Vartion viereen. Sanoin haluavani hänen itsensä viereen, sillä en ollut edes tavannut Eeroa vielä, mutta siihenpä sitten heidän väliinsä eturiviin päädyin. Jotenkin on luonnollista ohjata kaksi sokeaa istumaan vierekkäin henkisesti yhteenkuuluvina, ikään kuin meillä olisi jokin koheesio toisiamme puoleemme vetävänä voimana.

Maisteri Juha Järvelä piti kohtuullisen kivan esityksen Mika Waltarista miehekkyyden edustajana vuosien 1925 ja 1939 tuotannon valossa. Väitöskirja tarkastetaan Jyväskylässä keväällä, ja kirjan teksti on jo olemassa Avaimen kustantamana. Kokouksessa piti olla kirjoja saatavilla, mutta jostakin syystä 15 kappaleen erä oli uupunut matkalle, ja sitä Anneli Kalajoki isosti harmitteli. Hannu Iltaselle olin luvannut ottaa kirjan, jos sitä saa, mutta Järvelä sanoi sitä olevan ainakin Akateemisessa, ja siitä laitoin Hannule saman tien viestiä.

Anneli sai kolmen vuoden jatkot hallitukseen ja puheenjohtajaksi, vannoskeli kyllä kauden viimeiseksi. Leena A. Laakso jatkaa, ja uutena tuli Ari Kallio Radioteatterista. Tuleepa näin teatterialan asiantuntemusta mukaan. Mutta edelleen sykähdyttävintä oli lintu-Marjan tapaaminen, jolle oli mukava toivottaa hyvää Edinburyn oleskelujaksoa Panun kanssa.

Ari Suutarla

Written by arisuutarla

20.3.2013 at 00:17

Kategoria(t): Uncategorized

Kirja olisi sitten niin kuin valmis

leave a comment »

Aamulla laitoin Kirstille Lappeenran taan viestin, että perustöiden osalta Abilis-kirjan kirjoitustyö on osaltani valmis. Ulkomailta tulleet tarinat tietysti ovat kirjan sielu, ja tarinat on teemoittain pantu seitsemään aiheryhmään. Niihin kuhunkin olen väsännyt johdantoluvun, työstänyt tarinoiden kieltä sekä liittänyt loppuun Abiliksen työntekijän haastattelun, seitsemän ingressiä ja seitsemän yhteenvetoa siis. Niiden lisäksi ovat esipuhe, kiitokset ja Marjo Heinosen haastatteluun pohjautuva yleinen johdanto-osa. Lopussa on minusta tärkeä historia eli koko Abiliksen syntyh ja alkutaival, jotka perustuvat Isä Kallen haastatteluun. Vielä odotan parilta koordinaattorilta heidän kommenttejaan, etten pane heidän suuhunsa sellaista, mitä sieltä ei ole tullut, mutta kuten sanottu, perustyö on tehty. Kirjan sivumäärä kuulemma kasvaa tekstin määrästä ja ennen muuta kuvien paljoudesta johtuen. Minusta paljon kuvia on erinomaisen iloinen asia. Toivoa vain sopii, että Charlotta Bougcht, taittaja Maria Appelberg sekä toiminnanjohtzaja Marjo onnistuvat kuvavalinnoissa niin, että tulee muutakin kuin vammainen ihminen edestä ja takaa, istuu ja makaa! Kuvitus on vaativa, sillä ei Abilis-kirjaa oikein luontokuvillakaan voi täyttää.

Vihdoin kävin Lauttasaaressa katsomassa uudestaan Flextalkia ja sen käyttöä, jota Petri Kemppainen taitavasti neujvoskeli. Nyt pitää vähän vetää kirjoitustöiden kanssa henkeä, mutta kohta saavat luvan käynnistyä Pengertalon ja Majatalo Onnelan vaiheisiin liittyvät haastattelut, samoin kuurosokeustyössä mukana olleiden henkilöiden jututukset.

Ehtoolla tulla räväytin pois maalta vähän itsellenikin yllätyksenä. Hannu Lehtipuun kanssa syötiin meillä lounas, ja Hannu tarjosi kyydin kylille. Oli muun muassa jotenkin F. E. Sillanpään 125-vuotisjuhlavuoteen liittyvä konserttitapahtuma Hämeenkyrön keskuskoululla, sali täynnä väkeä, liekö monien kuorojen laulajien omaisia ja ystäviä ja muuta. Kuorot lauloivat epätasoisesti, ettei oikein mikään erottunut oplussalle toisistaan. Yleisintä oli veren vähyys tai laulannan ohuus sähköllä vahvistettujen taustojen takia, jotka jättivät ihmisäänet alleen. Mutta kyllä jollakin kohdalla tuntui, että laulajilta unohtuivat sanat ja kiinni saatiin vasta seuraavan värssyn alusta. Lauluporukkaa oli Kankaanpäästä, Karviasta ja Ikaalisista ynnä tietysti Hämeenkyrön omaa esiintyjäkaartia. Kauno Perkiömäki piti välipuhetta ynnä virallisen viittauksen Taataankin mainiten Frans Eemelin isän olleen kotoisin – ellen kuullut väärin – Kauttualta. Toivottavasti kuulin väärin! Väliaikakahvi oli tosi kamalaa, ja sitä sanoi vieressä istunut rouvakin. En tiedä, mitä pitää tehdä, jotta kahvi saadaan niin kamalan makuiseksi! Mutta juuri sellaisena se kuului maalaistapahtuman ikivanhaan kokonaiskuvaan. Puuttui vain lopusta puolitoista tuntia tanssia. Semmoisena ihan hauska eikä ollenkaan hukkaaan heitetty iltapäivä.

Kirstin eno Juha Kuussalo täyttää tänään 70 vuotta. Soitin miehelle ja toivotin tervetulleeksi jalon rajan tälle puolelle. Vakuutin vajaan kolmen kuukauden kokemuksella elämän jatkuvan rajan tälläkin puolella ja olevan ihan elämisen arvoista. Kirsti on kortteeria Vuokon ja Juhan luona ja oli jo välittänyt minunkin onnitteluni. Ajattelin kuitenkin onnitella myös ihan itse, ja ihan iloisena mies tuntui sen ottavan vastaan.

Sain toimeksi virallisen kirjeen Mika Waltari -seuran hallitukselle toimintavaltuutuksesta johtaa vuoden 2014 huhtikuussa ryhmämatka Maltalle Mika Waltarin jäljille. Näin oli sovittu Waltari-tuntijaksi lupautuneen Panu Rajalan kanssa. Saapi nähdä, vastaavatko seurasta rouvat yhtä virallisesti, mitä kyllä itse asiassa toivon. Yhteisesti sovitut ja kirjatut asiat ovat aina selkeämpiä kuin suusanaisesti puhutut, jotka voivat sisältää mitä tahansa tulkintoja ja ymmärtämisiä.

Tukholmasta liettualaisen hotelliketjun agentti soitti ja tarkisti sähköpostiosoitetta. Olivat saaneet minun ”columbukseeni” C-kirjaimen alkuun, ja kaikki hotellivarauksen vahvistusviestit olivat tulleet takaisin. Oikaisin tietysti C:n K:ksi ja sadattelin Elisaa, joka aikanaan on pannut tarjolle tämmöisen johtimen sähköpostiosoitteisiinsa tietäen, että osa liikenteestä on ilman muuta kansainvälistä. Kuka nyt kirjoittaa Columbuksen nimen K:lla! Poudan kanssa on nyt Finnairin pistelennot Vilnaan ja takaisin ynnä mukavan tuntuinen hotelli. Vielä täytyy jokin erityisviesti panna Kukan mukanaolosta.

Written by arisuutarla

18.3.2013 at 18:45

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjatyö etenee

leave a comment »

Abilis-kirjan sisäiset jaksot ovat hahmossaan ja niiden johdantolukuja ynnä työntekijöiden haastatteluihin pohjautuvia tiivistelmiä rustattu. Ehdottomasti voiton puolella ollaan määrällisesti. Tosin tehtävä vaikeutuu ja toteutus hidastuu sen takia, että on kehiteltävä paitsi uutta asiaa, myös uusia ilmaisuja, ettei menisi ihan toistoksi. Vammaisuuden asiasta kirjoittaminen on pulmallista. Sillä ei ole yleistä kiinnostavuutta, eivätkä meidän asiamme koskaan ole muodissa. En ainakaan muista kohta sen puolivuosisadan ajalta, mitä olen katsonut tätä sarkaa.

Pouta oli pikku Kukan kanssa viettämässä mukavaa perjantaita kanssani. Käytiin jääkävelyllä, joskin juuri siihen kohtaan osui tavattoman sakea lumipyry. Lapsen kanssa oli hauska jutella, ja sen ihan pienenkin kanssa syntyi ikään kuin kontakti. Ainakin hän nyhti minua parrasta ja kuulemma katsoa nakotti suurilla silmillään.

Tutkittiin nettiä ja todettiin Finnairin sivut jälleen kerran kökköisiksi. En ikänä ole tavannut ketään, joka pitäisi niitä sujuvina. Minulla on vanhenemassa joukko pisteitä, ja oli käynyt ilmi, että niillä voisi kaksi henkilöä käydä mutkin ”Pohjoismaassa”. Sellaisiksi on Finnair listannut Tukholman, Köpiksen, Oslon ja Göteborgin lisäksi Pietarin ja Moskovan sekä Vilnan, Varsovan ja Krakovan. Pietari vähän kiinnosti, kunnes huomattiin, että sinne tzarvitaan viisumi. Vihdoin tehtiin niin kuin Seppo Jurvanen viimeksi kertoi aina lopulta tehneensä, että soitettiin Finnair plussan kalliiseen numeroon ja maksettoiin puhelusta kolme euroa. Varsova ja Krakova olivat täynnä ajattelemananamme viikonloppuna, mutta ainakin minulle vallan käymätön Liettua eli Vilna veti vielä. Siispä varattiin lennot sinne, ja ehtoolla kotoaan Pouta vielä varasi hotellin. Hämmästyttävä juttu, että kolme yötä kahden hengen huone hyvässä Novotel-luokan hotellissa aamiaisineen maksavat yhteensä 150 euroa koko roska, kun jossakin lännessä se raha ei riitä edes yhden huoneen hinnaksi. Erikoista on, että sähköpostiin ei parin vuorokauden sisällä ole vielä tullut minkäänlaista kuittausta tai vahvistusta, että tilaa on ja paikka meidän.

Poudalle tarjosin tilausruokana lihamakaronilaatikon. Makaroni oli riisipastasta, ja lapsi sanoi, että ei mausta olisi erottanut vehnäpötkylöistä, jos ei olisi ollut puhetta. Jauhelihaksi olin ottanut sulamaan Lavajärven karitsaa syksyltä. Sen ruskistin pannulla ison sipulin kanssa, puoli litraa maitoa ja kolme munaa, siinä koko latinki ja uuniin. Oli minustakin vallan onnistunutta, ja nuoren lammaseläimen lihakin sopi loistavasti, kun ei juurikaan ollut rasvaista. Sen näki jo paistinpannun pesun yhteydessä.

Koko viikko on eletty maanantain eväillä, ja jääkaapin hyllyt alkavat osoittaa tyhjenemisen merkkejä. Tänään soitin Hannu Lehtipuulle ja houkuttelin sunnuntailounaalle, josko saisin häneltä sen jälkeen kyydin kylille ja kuorokonserttiin, joka on osa Taata Sillanpään 125-vuotisjuhlavuoden tapahtumia. Hannu sanoi miettivänsä, kun kilpailemassa on kaiken näköistä Holmenkollenia ja muuta sunnuntaiurheilua, joka hänelle on hyvin tärkeä. Konsertin viihteellinen painotus ei häntä niin kiehdo, mutta tietysti Sillanpään ideologia voisi tehdä osallistumisen perustelluksi. Ehtoolla Hannu sitten soitti luvaten tulla. Naisten ampumahiihdon hän haluaa katsoa ja tulee sen jälkeen. Mutta mies vielä painotti, ettei konserttiviihde niin kuulu hänen valikoimiinsa. Muistutin miestä, että pyhäinen ampumahiihto kyllä voi viihdyttää ja vielä, kun hiihtäjinä ovat naiset! Teenpä sitten meille jonkin kepeän veljeskeiton siitä, mitä sillä hetkellä sattuu olemaan. Tarpeet kepeään alkusalaattiin löytyvät ainakin.
*************

Written by arisuutarla

16.3.2013 at 01:00

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.