Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Valmistautumista muuttoon maalle

leave a comment »

On tainnut kulua sata vuotta, kun viimeksi päivitin blogia. Tein sitä silloin kirjaimellisesti raportoimalla Päivi Istalan mainiota kirjaa Ristivetoa ja muita tarinoita. Nyt edessä on auki kaksi miniläppäriä. Toinen kopioi Daisy-levyiltä äänikirjoja Plextalkiin toisen toimiessa tämän näppäimistön komennoin. On tylsä vain seurata prosenttien edistymistä kopioinnissa. Nyt lähti menemään Mikko Uolan Petsamo, mammuttikirja, kesto 31 tuntia, ja aiemmin meni Jörn Donnerin Mammutti.

Viime perjantaina oli yksi elämän huippuhetkiä. Poika Antti lakitettiin Töölön yhteiskoulun iltakoululaisten joukossa. Erityisesti yllätti Antin stipendi: oli kymmenien kirjoittajien joukosta saanut ainoan laudaturin englannista. Kertooko opetuksen tasosta sitten vai mistä? Hieno homma kaikkineen.

Antti ehti vielä koulunsa jälkeen hankkia äidilleen rintalyyran ja kiitti vinkistä. Ei ollut kuullutkaan sellaisesta. Oli varmistanut sisko Poudalta, joka myös oli antanut aikanaan Maaritille lyyransa. Tosin äiti humussa unohti lauantaina panna lyyrat rintaan, kun suku- ja ystävävastaanotot olivat Suurmetsässä.

Suurmetsästä tuotiin Ilmajoen serkku Kaisu meille Marttinsa kanssa. Olivat Poudan ja Kukan jälkeen ensimmäiset yövieraat. Käytiin metsästämässä muutamasta kaupasta 120 sentin petauspatja Vepsäläisen sohvalle. Oli uskomattoman vaikea löytää, ja hintaviakin vielä olivat. Kirsti kävi vieraiden kanssa Malminkartanon vuorella. Olin sen verran huonossa kunnossa, että jäin lepäämään. Aika kului vuoteessa hievahtamatta.

Toissa viikko meni Bulgariassa Euroopan Kuurosokeiden Liiton yleiskokouksessa ja Helen Keller -konferenssissa. Upeata oli myös seurata meidän Sanna Paasosemme esiintymistä ensimmäisessä Euroopan kuurosokeiden naisten foorumissa. – Valintakokous oli tiukka. Minäkin olin saanut ehdokkuuksia hallituksen kaikille vakansseille, puheenjohtajaksikin kaksi, Norjasta ja Venäjältä, vaikka hyvissä ajoin ja kaikin keinoin olin ilmoittanut, että en enää asetu jatkolle hallitukseen. Seuraavan konferenssin vaalivaliokuntaan sentään suostuin vuodelle 2017, kun se on vain sähköpostityöskentelyä ja kokoussarja tulee Suomeen.

Ihana oli Plovdivissa käydä jälleen. Kirsti oli sitä mieltä, että hän vieläkin voisi tulla käymään. Lumihuippuiset vuoret siintelivät hotelli Novotelin ikkunasta, pihat pääskysiä täynnä ja lehmukset aivan pikkuista auki kukassa muista kukista puhumattakaan.

Sillä tavalla vain oli ikävää, että kun lähtö Helsingistä oli maanantaiaamuna 20.5. varhain ja paluu iltapäivällä perjantaina 24.5., niin meidän yhteinen matkalaukkumme tuli hotelliin jo torstain kallistuessa iltaan. Siinähän sitten vedeltiin neljättä päivää samaa teepaitaa päälle ja samoja sukkia jalkaan. – No, totta puhuen, kyllä Kirsti niitä peseskeli lavuaarissa nyrkkipyykkinä, ja uusia vaatteita olisi voinut ostaa kaupasta, mutta ei mitenkään voi täyttää nurkkia uusilla vaatteilla. Kirsti sentään löysi jonkin kepeän kesämekon.

Jotenkin haikealta tuntuu sanoa hyvästejä näille järjestöille, yhdelle toisensa jälkeen, mutta se on pieni pakko. Eivät riitä ikä ja terveys, eikä voi ihminen mennä loputtomiin. Nyt ovat vielä jäljellä kotimaassa Sokeain Ystävät ja kansainvälisesti ottaen Abilis-säätiö, jonka kirja nyt sitten saatiin julki. Hyväksi kirjaksi sanovat, ja se on tulossa Celiaan sekä äänikijraksi, e-kirjaksi että pisteille. Nimi on Pienellä tuella suuria asioita. Sitten saa tekstien osalta asettua ihastelemaan käsialaani, jonka viimeistelystä jäi ikävä kyllä puuttumaan se, mitä Waltari kirjailijan ohjekirjassaan sanoo viimeiseksi tarkistusluvuksi. Selitystäkin löytyy. Tekstiä oli ehditty muokata kuvien kanssa ja asetella pdf-formaattiin. Ehkä työllä oli kiire, mutta kyllä tekstien ja kuvien pitäminen erillään aivan viimeiseen ”filmaamiseen” saakka on teknisesti täysin vaivatonta ja niin sanotusti yleinen käytäntö. En minä aloita uutta virkettä tai -sanalla, ja tämmöisethän menevät ilman muuta kirjoittajan piikkiin!

Alkupuolella toukokuuta oli kaksikin ”saarnamatkaa”, toinen Kankaanpäähän ja toinen Heinolaan. Ihan kivoja tilaisuuksia molemmat, ja Sokeain Ystävät ihmisten tukijana sai asiaan kuuluvaa mainosta. On se vain kumma, että vaikka kuinka tietoa on muka tarjolla, niin eikös vain aina löydy ihmisiä, jotka eivät ole kuulleetkaan”. Juuri vapun alla olin löytänyt yhden vihkiparin, jolla olivat viimeiset hetket hakea kodinperustamislahjaa ennen määräajan valumista umpeen.

Bulgariasta tultua räkätauti ja kuume sieppasivat kyytiin niin, että pari tärkeää kokousta saivat tulla toimeen ilman minua. Nousin liian äkkiä liikenteeseen, koskapa kuume tuli takaisin ja nokan vuoto jatkuu yhä.

Nyt on kopioinnissa menossa Tove Janssonin Nukkekaappi, sen edellä Nikolai Gogolin Pietarilaisnovelleja. Jonossa näyttävät olevan Viivi Luikin Varjoteatteri sekä Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta.

Näiden tietokoneiden kanssa on aina jotakin puljaamista. Mariano Mineo on tänään tulossa katsomaan, miksi kumpikaan läppäri ei suostu tulostamaan langattomasti. On pitänyt lähettää meilit Kirstille, joka laittaa ne tulostukseen. Samoin Samsunin XP-käyttöjärjestelmä näyttäisi olevan köyhempi kuin Asuksen, tai sitten on vain jokin asetusten vääristymä, kun tavallisten tiedostojen laajuutta ja tallennuspäivää ei puheohjelma pysty lukemaan ääneen – tiedä sitten, näkyykö ruudulta silmälle.

Huomenna olen hakemassa Turusta Hannu Suvannolta Linux-läppäriä, josko se toimisi. Saapipahan sitten katsoa, onko se yksinkertaisuudessaan käyttökelpoinen järjestelmä vaiko ei.

Turusta pitäisi suunnata Tampereen kautta Hämeenkyröön. Pouta on luvannut ostaa ruokakassin valmiiksi, josko koukkaan sen hänen kauttaan Kalkusta. Siellä muuten poikettiin katsomassa nuoren parin uutta kotoa. Remontti oli ja on huomattava, ja kaiketi paikasta tulee halutun kaltainen.

Hämeenkyrössä olen ottamassa vastaan uutta sähköhellaa. Vanha, joka ei vielä ole vanha, pääsee Poudalle ja Tonille hellaksi. Kirsti on pitänyt hyvin uuninkin puhtaana niin, että kehtaa antaa. Olin jo kahdesti pienen ajan sisällä unohtanut sähkölevyn päälle, ja nyt tulee sellainen, jossa on valmiina aikakytkin katkaisemassa virran.

Torstaiaamuna on treffi opettajani Anne Metsäpuron kanssa Hervannassa. Yritin saada myös yhden kuurosokeiden historiaan liittyvän haastattelun Kaijalta samaan pötköön, vaan eipä nyt onnistunut. Taidetaan Annen kanssa katsoa äänikirjan kopiointia suoraan verkosta omalle läppärille ja siitä Plextalkille. Kuvio onnistui ainakin huhtikuun puolella Turussa, kun Suvannon Merja imuroi Panu Rajalan Lavatähden ja kirjamiehen koneelleen ja sieltä minun Plextalkille. Hyödyllinen tuntuu uusi laite olevan, ja on ilo ajatella haastattelujen keruuta sille.

************************
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

4.6.2013 at 03:07

Kategoria(t): Uncategorized

Ristivetoa – hyvä muistelmakirja Päivi Istalalta

leave a comment »

Hyvä muistelmakirja Päivi Istalalta

Teksti: Ari Suutarla

 

 

Ristivetoa ja muita kertomuksia elämästä on emerita toimittaja Päivi Istalan muistelmateos. Päästyäni 25 tuntia kestäneen äänikirjan loppuun lukeminen piti aloittaa alusta. Näin on tapahtunut vain harvojen, äärettömän hyvien tai muuten kiinnostavien kirjojen kohdalla. Yhden kerran uusintaluvun syynä oli kirjan auttamaton kehnous, mutta Päivi Istalan kohdalla syy uudelleen lukuun oli täysin toinen – ei ristiveto, vaan veto, jota täydellä syyllä voi kutsua imuksi.

 

Kiitokset Celialle

Istalan kirja ilmestyi jo viime syksynä, ja minulla oli ilo olla julkistamistilaisuuteen kutsuttujen joukossa kustantaja Siltalan silloin täpötäydessä huoneistossa Helsingin Söörnäisissä. Olin ollut tietoinen muistelmateoksen tulemisesta jo kauan, ja olin pannut ennakkotilaukseni Celialle hyvissä ajoin keväällä 2012, jotta tietävät ottaa kirjan valikoimiinsa ja lukulistoille heti sen ilmestyttyä.

Keskustelua ja jopa kohua kirja ja varsinkin sen henkilöruodinnat herättivät. Mutta äänikirjaa ei vain alkanut kuulua. Olin jo työlääntynyt odotteluun, ja sadattelin Celian toivotonta hitautta. Tiesin esimerkiksi Finlandia-ehdokkaiden pääsevän parissa viikossa läpi äänikirjan tuotantoprosessin. Oli vaikea ymmärtää, miksi Celia kuhki Istalan kirjan kanssa. Nyt syy on selvinnyt.

Kirjan lukeneena olen kiitollinen Celialle. Ehkä kirjaston tapana ei ole erityisemmin hoputella lukijoiksi valittuja henkilöitä suorittamaan työtään päätökseen nopeasti – mene ja tiedä. Päivi Istalaa jonkin verran tuntevana voin kuvitella ainakin erään syyn äänitystyön venymiseen. Äänikirjan lukee Päivi istala itse, ja hänellä on tapana joskus pitää monta rautaa tulessa yhtä aikaa ja rinnakkain. Kirjassa on reippaasti yli 500 sivua, eikä sen lukeminen onnistu edes äänenkäytön ammattilaiselta yhteen pötköön. Päivin on pitänyt olla siellä ja täällä, ja äänitykseen on siis tarvittu runsaasti aikaa. Ajan käyttö on ratkaisuna ollut tässä tapauksessa erinomaisen onnistunut, koska se on ollut hintana sille, että tekijä lukee kirjansa itse ja se tulee luetuksi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Tekstiä silmälle ja korvalle

Lukemista aloitellessani sanoin vaimo Kirstille, miten on jännittävä lukea Päivin kirjaa. Tekstistä kuulee heti, että kirjoittaja on tottunut tekemään tekstiä radiolle ja kuunneltavaksi. Se kuului sanavalinnoissa, lauserakenteissa ja ilmaisuissa yleensä vielä, kun kirjoittajalla on ihan ikioma tyylinsä ja puhetapansa, jotka radiosta oli helppo tunnistaa jo ennen kuin pääsi erottamaan yksittäisiä sanoja tai kuulemaan asiaa. Näitä oli hauska seurata pitkin kirjan etenemistä, kunnes kirjailija käräytti ja vei meikäläiseltä oivaltajan riemun.

Loppusivuilla Päivi itse ottaa esille sen tosiasian tiedostamisen, että on kaksi eri asiaa tehdä tekstiä yhtäältä korvalle ja toiselta puolelta silmälle. Minusta kirjoittaja on onnistunut vähintään kohtuullisen hyvin lopputuloksessa vielä, kun hän itse sai olla lukemassa tuotostaan. Painotukset ovat kohdallaan, tauot ja venytykset. Pistääpä hän lauluksikin joissakin kohdissa. Voin vain kuvitella, mikä möhköily äänikirjasta olisi tullut jonkin muun henkilön lukemana.

Sain kirjan liki yhdeksän kuukautta muiden jälkeen, joten en pahemmin ole voinut osallistua sen herättämään keskusteluun. Ehkä kuitenkin juuri tämä ainut oikea lukijan valinta, josta varhemmat kirjatekstin lukijat ovat jääneet osattomiksi, tekee asian ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja jopa kiitoksen arvoiseksi Celialle.

 

Loistavaa painotusta

Sielu oikein riemuitsee esimerkiksi ruotsinkielisten sanojen oikean ääntämisen kuulemisesta. Lähimenneisyydessä on kuunneltu Celialta, radiosta ja televisiosta siksi monta ”vääräkielistä” tekstiä täysin typerryttävine ääntämyksineen jopa toisessa kotimaisessa, ettei ole tosikaan. Päivi on aikanaan hoidellut Pohjois-Suomen raportointia Suomen Yleisradion ruotsinkieliselle ajankohtaistoimitukselle usean vuoden ajan. Mistä hyvä ruotsi on peräisin, siitä antaa vain viitteitä hänen asumisensa Paraisilla ja Kokkolassa. Mutta korva iloitsee kuullessaan Kemin kaupunginteatterin Ruotsin kiertuetta ja ruotsalaissuhdanteita selostettaessa, kun Päivi ääntää sanan ”riksteaatärn” niin aidosti, ettei monikaan. Listaa voisi jatkaa saksan sanojen ääntämisellä, joka meillä nykylukijoilla on ihan metsässä.

Mukavasti kirja tarjoilee esimerkkejä korvaa satuttavista ääntämyksistä sekä puheradion että television puolella. Näissä kirjoittaja ei halua esitellä omaa oppineisuuttaan, vaan tuo esille sitä velttoutta ja laiskuutta toimittajakunnassa, joka ei vaivaudu ottamaan etukäteen selvää silloin, kun oma tieto ei riitä ja jonka perusosaaminen yhteiskunnasta ja historiasta on äärettömän ohut, jos sitäkään.

Hymyilemättä ei voi lukea kohtaa, jossa ässävikaiset toimittajat 1996 tekevät maihinnousun Yleisradioon, ehdokkaita kun ei löydy haastatteluissa Oulun eteläpuolelta. Päivin suositus on otto vaikka Karesuannosta, kunhan ässät ovat kohdallaan. Ei auttanut, ja niin käyvät nyt sihinä ja suhina kuin myös lespaus sekä radiossa että televisiossa.

Nautinnollisen rikasta ja monipuolista on Päivin kieli niin kirjassa kuin oli radiossa. Perustana on hyvä yleiskieli, mutta käytössä on ilmaisuja lounaismurteista, Pohjanmaalta ja Lapista, ja kukapa käyttäisi sanaa ”tykkänään” muu kuin itää asunut, Ilomantsia ja Imatraa, ja siellä karjalaa puhunut suomalainen henkilö?

 

Hyvä kirja, mutta…

Tapana lienee luetella kirjan vahvuuksia ja lopuksi ottaa esille muut seikat. Teenpä nyt toisin päin ottamalla tälle kohdalle sen, mikä rassasi eli mutat.

Joku oli talven mittaan sanonut, että hyvä kirja, mutta liikaa outoja ihmisiä niin, että piti harppoa yli. – Niinpä niin, mutta kaiketi jokainen on tavalla ja toisella ollut Päivin ihminen ja siitä syystä hänen muistelmiinsa päässyt. Ihmisiä on todella paljon. En minäkään tunne erityisemmin teatterimaailmaa, ja outoja nimiä vilisi vaikka miten. Olen myös liian vanha yrittääkseni laajentaa sivistyspiiriäni 1970-luvun alun näyttelijöillä tai radion toimitusväellä politiikan ihmisistä puhumattakaan.

Äänikirjassa on vaikea harppoa, ja siksi paljon yksityiskohtia tursuvissa kohdissa teksti sai vain soljua eteenpäin ajatusten laukatessa omilla teillään. Kun tuli mielenkiintoinen kohta, oli helppo vähän pakitella ja ottaa kiinni sellaisesta kohdasta, missä ajatteli kiinnostavan kpohdan alkavan.

Heikkoutena voi pitää samojen asioiden kertaamista silloin tällöin. Tosin monessa kohdassa kertaus puoltaa paikkansa, jotta asia ja sen yhteydet tulisivat paremmin ymmärretyiksi. Lukija ei voi millään muistaa eikä osaa yhdistää, jos asia on selostettu sata sivua sitten. Päivillä on minusta mukava tapa ottaa vetoja nykypäivään ja vastaavasti panna koukkauksia kauaskin menneeseen. Tiettyä hyppelehtivyyttä siitä kuitenkin syntyy.

 

Uskottavaa tai epäuskottavaa vasemmistolaisuutta

Usein huomasin pohtivani, miksi pitää pontevasti vakuutella epätaistolaisuutta ja irtisanoutumista vasemmistolaidan ääriajattelusta. Ymmärrän kyllä itsekin samantapaisen porvarisperheen kasvattina 1960-lukulaisuuden ja vasemmistoaatteen kiehtovaa leiskuntaa, joskin taisin kulkea viitisen vuotta kirjoittajaa vanhempana piireissä, jossa opiskelijakansan punavärit eivät vielä olleet alkaneet hehkua. Minulla oli vielä teologisen tiedekunnan ja kristillisen perinteen painolasti jarruna, vaikkakin tuntui tosi suurelta itsenäistymisen oireena saada nuorena teologina olla vappumarssilla ja lähestulkoon olla heittämässä valkolakkia porvaristunnuksena Tammerkoskeen. Vanhempien kanssa oli käyty tiukkoja vääntöjä sodista ja rintamalle menosta – aihepiiri, jota Päivikin sivuaa uskottavasti kuvatessaan omien katsomustensa muotoutumista suhteessa kotiväkeen. Bresneviläiskauden alkaessa radion Ristivedot Persian shaahin vierailuohjelmineen tekivät tuloaan, ja meikäläisen punaisuus oli jo kauan sitten asettunut hempeisiin, vaaleanpunaisiin kehyksiinsä. Kuuskymmentälukulaisuus oli jättänyt epäkiihkoisan jälkensä, joka nyt puheena olevan kirjan kirjoittajalla vielä oli terävöitymässä ja hakemassa hehkujaan. Nöyrästi hän tuntuu kuitenkin katuvan erinäisiä tempauksiaan ja ilmoittaa nyt tekevänsä toisin, jos siihen olisi mahdollisuus. Helppo on joka tapauksessa tunnistaa ihmistyyppi ja todeta Päivin kaikkine hengen heimolaisineen olevan kappale itsenäisen Suomen arvokasta kulttuurihistoriaa.

 

Myllyhoito on kirjan parasta antia

Päihdeongelman salakavala synty, syveneminen ja yliote ovat kuvauksina kirjan parasta antia. Kirjoittaja ei mässäile juopottelukohtauksilla, ei töpeksimisillään eikä rypemistensä yksityiskohdilla. Hän ei tee sitä myöskään sulhasensa ja sittemmin aviomiehensä, näyttelijäpersoona Jussi Vilpposen polulla päihdeaddiktiksi kansalaiseksi. Tosin alkoholi on vahvasti kuvassa mukana alusta pitäen ja tuhoaa vähitellen avioliiton ja on taittamassa tietyllä tavalla ainakin Päivin urakehitystä. Ei tule hänestä koskaan päällikkötason toimijaa yleisradioon, kuten hän itse toteaa. Tässä mitä ilmeisimmin ovat seassa hänen maineensa vasemmistolaisena ja sitten ennen muuta naisasianaisena. Hoidettabvana on ollut sellainen määrä muita vastuita, että ei ole varmasti riittänyt pyrkyä tahikka voimia sen enempää poliittisella kuin ammatillisella uralla.

Järisyttävän väkevä on kuvaus, kun oma alkoholin käytön mitta tulee täyteen. Tosi hienosti järjestyy työnantajan puolelta ohjaus hoitoon, ja kohta potilas tekee bussimatkan Espoon perukoille Pellakseen, missä Kalliolan myllyhoitoklinikka 1987 sijaitsee ja sulkee toimittajan armottomaan, mutta parantavaan syliinsä. Suljettua hoitoa tiukoin säännöin 28 vuorokautta ja elämän paras kuntoutusjakso, toimittaja ja äiti ynnä sitten entistä aviomiestään hoidellut Päivi määrittelee. Rehellinen retki elämän eiliseen säälimättömän ja armottoman ryhmän ja ohjaajien saattelemana vaatii ja pitää lujilla, mutta ottaa vastaan ja puettaa uusin vaattein alastomaksi riisutun. Vallan upea kuvaus siitä, miten elämän vaikeisiin ja syviin hankaluuksiin ajautunut ihminen voi saada todella uuden alun elämälleen, löytää oman arvonsa ja arvokkuutensa, paikan työyhteisössään ja omaistensa ja muiden läheistensä keskuudessa – ennen muuta omissa silmissä. On todella upeaa voida kohdata elämän kaikki ilmiöt, hyvät ja pahat, ajatus kirkkaana ja selvin päin. Tällä kohdalla uskon kirjan olevan esikuvaksi ja voiman antajaksi monelle sekä omaisensa että oman henkilökohtaisen päihdeongelmansa kanssa painiskelevalle ihmiselle.

Monet myötäilevät iskelmänikkaria, joka ei päivääkäään vaihtaisi pois. Päivi sanoo olevansa valmis vaihtamaan monta, mutta ei sitä, jona hän pääsi Kalliolan klinikoilla kiinni uudesta, päihteettömästä elämäntavasta.

 

Strategioita päivittelemässä

On hupaisa lukea kommentteja ja esittelyjä Yleisradion organisaatioiden uudistuksista. Sisältöjen, toteutustapojen ja sanaston puolesta ne eivät mitenkään oleellisesti eroa siitä, mitä katselin Suomen evankeelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen työntekijänä. Aina oli meneillään jokin remontti jossakin päin taloa. Organisaatiolaatikoita järjesteltiin uusiksi, nimikkeitä vaihdeltiin ja kuitenkin se, mitä todella tapahtui, ei toiminnan puolella näkynyt eikä tuntunut varsinaisesti missään. Alemman tason virkoja lopeteltiin ja johtajia lisättiin, ja isossa talossa lopulta oli hallinnollinen porukka, joka nautti palkkaa keskinäisten kokousten pidosta, papereiden kopioinnista ja vaihtelemisesta ja kenttää kuulematta asioiden tietämisestä. Enää ei puhuttu uudistuksista, vaan tilalla oli sotilaallisesti strateginen päivitys.

Tietokoneet ohjelmineen alkavat ottaa leijonan sijaa budjeteista. Uutta tekniikkaa kannetaan pöydille, eikä sitä kukaan osaa käyttää. Juuri kun on opittu, käy ilmi, että tarjolla on vielä uudempi tekniikka, ja niin vanhat, erinomaisesti toimivat laitteet haetaan pois. Tilalle tuodaan uudet jälleen työllä ja vaivalla opeteltavat vehkeilyvälineet. Asioita hallitsevat nörtit, jotka Ylen puolella eivät tiedä ohjelmien tekemisestä mitään. Samaa tapahtui kirkossa, kun meille tuotiin tilasto-ohjelmia, joihin ihmisten sielunhoidon herkkiä ja henkilökohtaisia asioita oli yritettävä pakottaa.

Strategisissa päivityksissä Päivi Istalan naisten tunti, monet asiaohjelmat ja ajankohtaisjutut olivat hautautua Radio Suomessa urheilun alle. Mylläys radiossa on jatkunut niin, että en miltään kanavalta – en edes Radio puheesta – onnistunut kuulemaan jääkiekon MM-kisoja, vaikka urheilu nykyisin kuulemma on ujutettu sinne. Jotakin lätinää kyllä kuului. Lätkämatsia pystyi sitten seuraamaan Novan taajuudelta. Hyvä, että edes sieltä.

Läiske kuuluu sillä kohdalla, jossa selostetaan lasten ohjelmien siirto pois tavanomaisilta paikoiltaan tai hävittäminen tykkänään.

 

Johtajat jonossa

Hauskasti Päivi Istalan ohjelmasarja Ristivetoa panee Yleisradion johtajia jonoon nimi nimeltä Hella Vuolijoesta alkaen, taitaa olla Mikael Jugneriin. Joiltakin kohdilta Päivi toteaa itsekin, että ei ole voinut julkaista ajatuksiaan ennen eläkkeellesiirtymistä, sillä julkaiseminen ennen sitä olisi tuonut kenkää. Varmaan asianomaisista on ollut kiintoisa etsiä kirjasta ensimmäiseksi silmien eteen sivut, joilla itsestä puhutaan. – Mitä minusta sanotaan, on ehdottomasti aina kiinnostanut.

Kunnollisia ja todella luovia radion johtajia on ollut kolme: Hella Vuolijoen lisäksi Eino S. Repo sekä Reino Paasilinna. Muut ovat enemmän tai vähemmän jotensakin rasitteista läpihuutokamaa. Luonnehdinnat ovat varmasti rehellisiä ja omiin kokemuksiin perustuvia. Ne tuovat esille, mitä kulisseissa oikeasti tapahtuu. Ylen uutistoimitukset syytävät tietoa teollisuuden laajoista irtisanomisista. Yleisradiosta pannaan pihalle samaan aikaan 700 työntekijää, eikä se saa äännähdystäkään radion omassa uutistarjonnassa. Sen sijaan pääjohtaja S. Härkönen hehkuttaa, miten ollaan mukana hyvä työpaikka -kilpailussa.

Kun lukee luonnehdintoja ja leimoja ihmisten kyljistä, jää miettimään asioiden esittämisen tarpeellisuutta, vaikka ne olisivat kuinka tosia. Toisaalta joku sisällä sanoo, että minulla on oikeus tietää. Minun maksamillani veroeuroillahan näiden kylkiluiden ylle herrain läskit kertyvät ja kekkereiden kuohari ja joskus jokin muukin kihoaa narsistiseen nuppiin. Päivi käärii taitavasti sanottavansa pakettiin, josta on vaikea ottaa kiinni. Syytteitä ei tiettävästi ole nostettu, ja lukija voi vain aavistella asioiden laitaa. Mietin, sopisiko näille kohdille otsikoksi vihjailu tai nimikkeeksi kosto, mutta en ole ihan varma kummastakaan. Seppo Härkösen tituleeraaminen kiipijäksi Kepusta on puhuva leima. Onhan näitä kiipijöitä ja kyykyttäjiä nähty, ja miten Yleisradio olisi voinut heiltä välttyä?

 

Eikka tulee ja menee

Saima Harmaja on Päiville kovaa valuuttaa ihan lapsuuden kodista ja äidin kirjahyllystä lukien. Hänen aikaansaannostaan on nimikkoseura nuorena kuolleelle runoilijattarelle. Kahdeksan vuotta Päivin elämässä viipyilee runon lausuja ja karaokemies Eikka. Yhdessä he produsoivat Harmajaa, Saarikoskea, Waltaria. Eikan nimi teattereiden runomatineoiden esitteissä on Kaikkonen ja kotinäyttämö Kainuussa, vaikka Päivi ei myöhemmän rakastettunsa sukunimeä tuokaan julki.

Oli Hämeenkyrössä Taata Sillanpään pirtillä Töllinmäessä pidetty Päivin johdolla

suvista Saima Harmaja -tilaisuutta Eikan ollessa kuskina. Tulivat sieltä meille huvilalle istumaan iltaa, joka vieri aamuun asti. – Voi sitä naurun hyrskettä ja ulvontaa, kun nämä kaksi äänenkäytön taitajaa vuoroin lukivat pätkiä minun kirjastani Betty ja minä, mitä kaikkia kommelluksia opaskoiran kanssa tielle oli osunut. Näytti polliisi Oulusa koiralle karttaa ja muuta mukavaa. Päivi luki ääneen, Eikka ulvoi ja päin vastoin. Koko huonekunnalta valuivat vedet kaikista silmistä. Se elämys ei hetikään unohdu.

Mutta me miehet, me miehet. Satuin soittelemaan Päiville juuri seuraavana päivänä, kun mies oli iskenyt häntä katalasti erokirjeellä päähän ja sydämeen. Kuitenkin ihan lempeästi tämän rakkaustarinan meille avaa kirjassaan nainen.

 

Jännitysmomentteja ja Kekkosen kirje

Joku vielä voi muistaa niin sanotun Jokelan junaturman, jossa muutama henkilö sai surmansa. Kontiomäen makuuvaunujunan monta vaunua suistui kiskoilta, ja Päivi sattui nukuskelemaan eräässä makuuvaunussa. On aika jännä kuvaus, miten siitä selvittiin ja miten radio ei kelpuuttanut uutisiinsa oman työntekijänsä välittämää tuoretta tietoa. Yhteydenotto Hesariin avasi tiedotuksen omalla viiveellään.

Jännittäviä hetkiä saa kirjoittajan seurassa elää Kaliningradissa eli vanhassa saksalaisten Königsbergissä etenkin Tilsit-joella, missä Ranskan Napoleon ja Venäjän Aleksanteri sopivat Suomen siirrosta Ruotsilta Venäjälle. Jännittävää on autoilla kirjailijan seurassa New Yorkin Manhattanilla YK:ssa ja WTC:n kaksoistornien alla. Niiden peilipaneeleista sai katsella kuvajaisiaan. Kohta lensivät tornit terrori-iskussa taivaan tuuliin.

Päivi on matkustellut sekä työnsä puolesta että muuten paljon. Ensi rakkaus teinivuosina Lyybekissä kantaa useita vuosikymmeniä. Ohjelmassa on Berliiniä, Sveitsiä sekä Ranskaa, myöhempinä vuosina sulhasmies Eikan kanssa Viroa ja Turkkia. Päivi on sukupolvemme harvoja hyvän saksan taitajia, ja se tuo oman positiivisen lisänsä sekä elämään että sen kuvaamiseen.

Jännittävää oli vielä seurata traagista irrottautumista alkoholisoituneesta aviomies Jussista kuin myös hänen seuraajastaan, jonka kanssa suhde päättyi niin sanotusti ajoissa.

Erinomaisen jännittävä oli saada lukea Urho Kaleva Kekkosen kirje Päiville raatelevan ristiveto-ohjelmien lopetusdebatin siunatuksi lopuksi, missä Kekkonen antaa tukensa nuorelle taistelijasielulle. Kirjeen noutoon aukeaa nuoren toimittajan ovi paljon puhutun ja pelätyn pääjohtaja Eino S. Revon työkammariin. Oven ulkopuolella roikkuu ketun häntä. Käynnin muisto ja kirjeen sisältö siirtyvät mukavasti lukijan haltuun. Ei ole kirjettä painettu kumpaankaan Kekkosen myllykirjekirjaan.

 

Ohjeita kielen käyttäjille

Ristivetoa -kirja pitää sisällään kielen käyttöohjeita toimittajille ja muille. Kirjan oma räiskyvä ja ilmeikäs kieli käyttelee paikoin samoja ilmaisuja, mistä Päivi muita ojentaa. Lauseen subjekteja saattaa olla useita, ja kuitenkin verbi kulkee yksikössä. Kaksoispassiiveja tapaa niitä erityisesti metsästämättä jokusen (oltaisiin taltioitu). Aina ei ole helppo erottaa, ovatko nämä ääneen lukemisen mukanaan tuomia vaiko painettuja ilmiöitä. Toisin ajoin viljellään sinänsä hauskasti eräänlaista kukkaiskieltä ja runoa, jossa kielioppisäännöt noudattelevat omia polkujaan subjektien ja predikaattien mennessä niin ja näin.

Jakaessaan ohjeita ja kertoessaan kirjallisen kauhistuksen paikoista Päivi tuo esille konkreettisia asioita, joihin on helppo yhtyä, ettei ole mitään syytä ”alkaa saneeraamaan” hänen kirjansa kieltä niin ja kuin jo peruskoulun opettaja on päntännyt päähän suomen kielen yhden ainoan verbin järjestymistä infinitiiviobjektilla, ja se verbi on alkaa: alkaa sataa, alkaa leikkiä, alkaa iloita – ei alkaa satamaan, alkaa leikkimään, alkaa iloitsemaan.

Joudun usein käyttämään alenevasta kuulemisesta johtuen Kelan maksamia tulkkeja. He ovat saaneet monen vuoden kielikoulutuksen viittomakieltä myöten. Saan liian usein ihmetellä heidän koulujensa äidinkielen opettajien taitoja, kun tulkeilta ei ole saatu kitketyksi tätä ”alkaa saneeraamaan” -syndroomaa, vaikka ajatella sopisi asian uponneen kaaliin jo peruskoulussa.

 

Ristivedosta iloiten ja sitä luettavaksi suositellen

Hämeenkyrössä 28.5.2013

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

28.5.2013 at 17:19

Kategoria(t): Uncategorized

Vedet ovat vapautuneet

leave a comment »

Äitien päivälounaalla käytiin Ikaalisten kylpylässä, saatiin sama pöytä, missä aiakanaan nautittiin hääateria ja viime vuonna sen viisivuotismuistoruoka. Mukana oli nuori mies Tatu sekä vanha mies Antti Kuparinen. Eetu ja Tatu olivat auttelemassa Kirstiä kultasatten ja muun istuttamisessa, Eetukin täällä mailla monen vuoden jälkeen niin, ettei ollut nähnyt edes meillä lasipalatsia, katettua ja lasiseinitettyä kesäruokailupaikkaa. Myös saunan maattavuus oli Eetulle uutta. – Palatessa totesimme Kirstin kanssa ääneen, että seuraavalla kerralla kuyllä mkietitään kahdesti kylpylään menoa. Ei ruuassa varsinaisesti ollut vikaa, mutta emme tiedä, oliko se nyt 45 euron väärtti per henki.

Pitkästi on kulunut siitä, kun viimeksi on muka ollut aikaa kirjoitella tänne. Eilen aamulla sain Alille vihdoin lähtemään syntymäpäiväkirjan tekstin viimeistelyt. Poistettiin sieltä poissaolopallukat nimien kohdalta, ja muutin tekstin kertomaan, että kuvia on vain saapuvilla olleista 106 vieraasta. Muut kutsutut ovat ilman kuvitusta, paitsi vanha opettajatar Helmi Tarkki.

Abilis-kirja, Pienellä tuella suuria asioita, on kuulemma tullut viime viikolla Lönnbergin kirjapainosta. On ihan mielenkiintoinen nähdä, jahka ehdin hakea. Kirjoittajiksi lopulta merkittiin lisäkseni Marjo Heinonen ja Charlotta Boucht. Se, minkä tästä prosessista opin (saa nähdä opinko todella) oli, että mihinkään vähänkin rahanalaiseen hommaan ei pidä ryhtyä ilman etukäteen tehtyä kirjallista sopimusta, jossa vastuut ja oikeudet on mahdollisimman tarkasti määritelty. Jälkiväännöt ovat tosi inhottavia varmaan kaikkien kannalta.

Näkemättä nyt muiden panosta tiedän, että kirjan runko, maailmalta saadut vammaisten ihmisten ”tarinat” ja itseni tekemät kehystekstit haastatteluineen ja Abiliksen syntyhistorioineen ovat ihan tarpeellista ja lähdeaineistoltaan katoavaa pääomaa, joka oli nyt hyvä ottaa talteen, kun esimerkiksi Kalle Könkkölä on täysipäisten kertojien joukossa. Kallen korostus Abiliksen työn ideologiasta ”apua vammaiselta vammaiselle” jää hienon kirjan toteutuksen osalta nyt vajaaksi, mutta ehkä se kuvastaa maailmanlaajuisen vammaisliikkeen kehitystä, jossa vielä ollaan matkalla siihen, että mekin osaamme sadan prosentin panoksella.

Abilis-kirjaa tulee jakoon varmasti Maailmakylässä -tapahtumassa, vaikka julkistamistilaisuus näyttää aikataulusyistä jäävän toukokuun viimeiselle viikolle.

Viikon päästä ollaan lähdössä Milan on kautta Sofiaan ja sieltä maitse Plovdiviin. Bulgaria isännöi Euroopan kuurosokeiden liiton yleiskokousta, kuurosokeuskonferenssia ja Euroopan ensimmäistä kuurosokeiden naisten foorumia. Viimeksi mainittuun h9ommasin jo viime vuonna Sanna Paasosen yhdeksi pääesitelmän pitäjäksi, ja itse olen mukana kokouksessa EDBU:n tilintarkastajan ominaisuudessa. Ovat kyhllä kysyneet jatkamaan hallituksessa kaikillakin mahdollisilla posteilla, muttta nyt sanon kiitos ei. Saavat nuoremmat hoidella näitä foorumeja, ja järjestöpuolella keskityn avustustoimintaan kotimaassa Sokeain Ystävissä ja kansainvälisellä tasolla Abilis-säätiössä.

On harmi, että vanhan huonekalumestarin ja erittäin taitavan verhoilijan, entisen rippilapseni Tuomo Arvolan 60-vuotispäivät jäävät Bulgarian matkan alle, ja mietin pitkästi, karkaisinko Plovdivista päivää ennen aikojaan juhlien takia. En kuitenkaan oikein voi, sillä EDBU:n yleiskokous on aivan kokoussarjan lopussa, ja siellä juuri on esillä muun muassa tilintarkastuskertomus.

Maisema on kuukauden sisällä vaihtunut aika tiuhaan. Sokeain Ystävien lukuun tilaisuuksia on ollut Oulussa, Turussa, Tampereella, Kankaanpäässä ja Heinolassa. Sen lisäksi on ollut muutamia kokouksia Suomen Kuurosokeiden työryhmissä, ja kummilapsi Silja Kosolakin on esittänyt tohtorin väitöksensä Helsingin Lasten klinikalla.

On ollut mielenkiintoista, kun pitkään haudottu Sote-uudistus on esitelty, ja Siljan isä, lankomies Martti Kekomäki on antanut reaktioitaan suunnitelmien johdosta. Mies on ollut telkkarissa, useasti radiossa ja vielä Hesarin ryhmässä kuuluttelemassa kriittisiä näkemyksiään ja kertomassa, miten asia olisi pitänyt hoitaa niin, että vuonna 2017 olisi oikeasti jotakin systeemeissä muuttunut muuhunkin kuin epätasa-arvoiseen suuntaan. Viimeksi professoria kuunnellessa totesin, että hän taitaa osata nuottinsa liiankin hyvin ja on vähän pinttynyt käsitteisiinsä, jotka eivät välttämättä tavalliselle ihmiselle sano enää mitään. Kokenut radiotoimittaja Heikki Peltola sitä paitsi puhui Martin päälle niin, että meni senkin puoleen paikoin puuroksi.

Jotenkin on semmoinen tuntu, että kun tästä keväästä selviäisi kesään, niin voisi vähän huokaista. Onneksi on terveys pitänyt, ja mielialat ovat olleet plussaisuuden puolella.

Written by arisuutarla

13.5.2013 at 03:53

Kategoria(t): Uncategorized

Lavatähti ja kirjamies on nyt äänikirjana Celiassa (blogikirjoit us)

leave a comment »

Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies on nyt äänikirjana Celiassa

 

Melkein jännityksellä olin odottanut saada lukeakseni kevättalven kohukirjan, Lavatähti ja kirjamies, Panu Rajalan kertomuksen kymmenisen vuotta kestäneestä elämästä Katrihelenan kumppanina ja aviomiehenä. Kohuun ja mielipiteiden kirjavuuteen nähden sisältö ei yllättänyt, ellei yllätyksenä pidä kesyyttä. Ei tarinassa ollut mitään sensaatiomaista, ei odottamattomia paljastuksia eikä hekumallisia sänkykohtauksia. Olipahan vain suomalaisen miehen ja kirjallisilla areenoilla elävän kulttuuritoimijan dokumentaarinen kuvaus musiikillisissa piireissä loistavan idolin rinnalla yhteiselämän äkillisine salamastartteineen, kiehtovine pesänrakennuksineen, arkiintuvine elämisineen ja kyllästymisineen kumpikin yhteisine ja erillisine iloineen ja omine ähkyineen, kunnes ero heidät erotti; rakkauskertomus ja selviytymistarina, kuten kirjoittaja luonnehtii. Näkökulma oli ja on vain miehen ja erityisesti persoona Panu Rajalan.

Lukiessa huomasin kyttääväni liki viimeisille sivuille asti, lähteekö mies mollaamaan vuosien takaista vaimoaan tai tuomaan hänestä esille piirteitä, jotka yleensä ovat saattamassa ihmistä huonoon tai kyseenalaiseen valoon. Lähtisikö Panu hiilostamaan kansallisteatterin Katrihelena-näytelmän pottuja pottuina, sillä ne olivat aikanaan tosi typerät. Yllätyin, kun en löytänyt. Luulisin voivani kohdata Katrihelenan sekä ihmisenä että taiteilijana ihan samoin, kohteliaan positiivisin ja arvostavin tuntein, jollaisiksi ne olivat muotoutuneet takavuosien vähissä kohtaamisissa sekä hänen laulujensa ääressä. Kirjoittajaa kohtaan tykö tulivat onnittelun tunteet. Saipahan mies jaetuksi sisäisiä tuntojaan, niin kuin media on jaellut niitä milloin hänen, milloin taas Katrihelenan puolesta.

Jos Panu Rajalan rivejä on uskominen, kyse oli eräänlaisesta lopputilityksestä ja puhdistautumisesta itselleen uskollisena tykätä olla esillä tavalla, jossa kirjailija vanhan ja uuden naisensa kanssa ja aikuisina ihmisinä kolmikkona nauroi ja halasi ottaen tietyt askelet eroon ja samalla uuteen. Olen kyllä erottavinani kerronnassa kuvitteellisuutta niin, ettei Lavatähteä ja kirjamiestä sovi pitää minään tapahtuneen hakuteoksena.

Rajala laittaa itsensä likoon uskottavasti tavalla, joka ei ole jaksanut innostua musiikillisesta menosta. Hänen kammiossaan ei soi Motzart eikä pauhaa jytä. Syntyy kylläkin tekstiä oopperan libretoksi, ja hänen näytelmiensä sisällä kulkee laulu sekä soi hanuri. Musiikin maailma ei ole vieras. Tosin oikeasti ja luonnossa tietynlainen huvittavuus on istua miehen lähellä tilaisuudessa, jossa on yhteislaulua. Sen verran omiaan hakee puhepuolen soinnukas ja loistelias laulajan ääni.

Kirjassa ovat esillä tavan takaa Katrihelenan mustasukkainen miehensä vartiointi ja kohtaukset, mutta aiheen siihen kyllä antaa mies itse. Kirjailija tuo sen myös rehellisesti julki. Vieraan, viehättävän naisen suuteleminen kotiportaikossa vaimon ja muiden nähden on taattua Rajalaa, mutta voisi olla parempi olla olemattakin. Tilannekuvan kääriminen kiitollisuuden osoitukseksi ei sen sijaan mene lukijan jakeluun. Mutta lähes liikuttavan itsetilityksellisesti hän näyttää tunnistavan oman vilkkusilmäisyytensä ja kirjoittavan siitä. Kyllä minäkin Katrihelenan tavoin voisin poltella jalkaa polkien päreitä minun rajojeni mukaisten aitojen ylittelystä tai kävellä joistakin tilanteista loukatun ihmisen tuntein ulos.

Mielenkiintoista oli löytää lavatähtikirjasta selitys vuosien takaiselle ihmetykselle. Panu Rajala enkelikirjaa seuranneessa tuotteessaan Sydämen järistys oli vahvasti pitänyt esillä yhteyksiä tuonpuoleisiin mitä kirjavimmin konstein automaattikirjoituksineen ja ennuseukkoineen. Ymmärsin kyllä kaipauksen ja surun kuolleen puolison merkityksen äärellä, mutta nyt kirjailija kertoo vaikuttimien lähteen. Hän toteaa lähteneensä mukaan epärationaalisille alueille, jossa useimmat pärjäävät lopulta huonosti ja saavat etsintänsä tulokseksi vain sisikunnan tyhjän olon. Puhuessaan Katrihelenan harrastuneisuudesta tuonpuoleisiin kirjamies ei tee sitä loukkaavasti eikä vähättelevästi, vaan toisen ihmisen henkilökohtaisena valintana. Samalla hän tunnustautuu Suomen evankeelis-luterilaisen kirkon armoitetuksi pojaksi ja etsinnässään perinteeseen pitäytyväksi agnostikoksi.

Löytyi toinenkin kytkentä menneeseen, ja se on Lavatähti ja kirjamies -kirjan kieli. Vierastin aluksi Rajalan aiemmalle tuotannolle outoa kerronnan muotoa ja lauseiden rakentelua. Kirjailija puhuu miehestä ja naisesta: Mies tekee sitä ja nainen tätä… Kertoja ikään kuin tarkkailee heidän tekemisiään ja panee ne sitten sivusta käsin ulkopuolisena tarjolle. Lauseiden predikaatit ovat hyvin usein suomalaisittain vanhanaikaisesti epätyypillisen lopussa. Kun äänikirjan lukija Timo Mäkynen vielä tekee kahdeksan tuntia kymmenen minuuttia kestävän urakkansa lyhyitä lauseita lähes paasaten , pääsanojen löytäminen virkkeen lopusta vie oman aikansa tottua. Monin kohdin kerronta on kuitenkin sen verran tiivistä, että on ihan pakko lukea eteenpäin.

Mutta mistä tämä nainen ja mies, mies ja nainen? eivätkös vain jäljet johda ainakin Mika Waltarin sylttytehtaalle: Vieras mies tuli taloon ja Jälkinäytös. Waltarinsa Panu Rajala tuntee ehkä paremmin kuin moni muu. Näissä 1930-luvun lopun pienoisromaaneissa ainakin mies tekee sitä ja nainen tätä. Miehen nimi taidetaan mainita kerran, naisen tokko sitäkään. Erona Waltariin on, että miehenä on nyt kirjoittaja itse- mielenkiintoinen, kerronnallinen valinta sinänsä, jos kohta ei ehkä sujuvin ja helppolukuisin. Panu Rajala ei ole mikään romaanikirjailija, vaan hän on ensisijaisesti tutkija ja elämäkertakirjoittaja.

Terveen avoimesti ja itsekriittisesti kirjailija tuo esille, miten hän on vedenjakajaihminen. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Hämeenkyröläisyyden näkökulmasta tässä suhteessa hän seuraa Taata Sillanpäätä, jonka tuotanto alkaa uudelleen vasta nyt aueta, kun juuri kenelläkään ei ole omakohtaista sanottavaa omaleimaisesta nobellistista. F. E. Sillanpään syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 125 vuotta. Annetaanpa ajan kulua, ja harpataan pari sukupolvea eteenpäin aikaan, jolloin Katrihelenaa soitetaan pari kertaa vuodessa lauantain toivotuissa ja Panu Rajalan nimi ei sano päivän eläjälle senkään vertaa. Tämän kirjan lukemisen jälkeen huomisen lukijat, nyt viisi ja kolmevuotiaiden lastenlasten lasteni Alman ja Lounan lapset ilman henkilökohtaisia tunteita voivat todeta Suomessa tommoisiakin lavatähden ja kirjamiehen kaltaisia eläjiä olleen ja kirjoja kirjoitetun: kohtaaminen, yhteiset vuodet, ero ynnä näiden muisto. Ilmankos ei ole noussut suomalaisen kirjallisuuden ja kirja-alan kestohelmiin, mutta otapa käteen Unio mystika!

Ari Suutarla

10.5.2013 Hämeenkyröstä Katrihelenan ja Panun yhteisen talon, Villa Kutsumuksen vastarannalta

Ps. Celia sai Lavatähden ja kirjamiehen hämmästyttävän nopeasti äänikirjaksi. Daisy-levynä en sitä kauan sitten ennen kirjan ilmestymistä tehdystä ennakkotilauksesta huolimatta ole vielä saanut. Sen sijaan kiitän Marja Suvantoa, Linux-opettajani Hannu Suvannon puolisoa Turusta. Marja oli Turussa kurssilla opettelemassa Celian äänikirjojen lataamista verkon kautta omalle tietokoneelle. Kysyin häneltä, voisinko imuroida sen sieltä omalle Plextalkilleni tai Wictor Streamille, ja homma onnistui. Nyt kirja kulkee parinkymmenen muun äänikirjan kanssa muistikortilla, ja voin kuunnella sitä helposti mukana kuljetettavasta, pienikokoisesta laitteesta.

Idem

***********

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM +358400871013
ari.suutarla(at)kolumbus.fi
blogi http://arisuutarla.wordpress.com/

Written by arisuutarla

10.5.2013 at 03:55

Kategoria(t): Uncategorized

Pari viikkoa on mennyt

leave a comment »

Pari viikkoa on taas blogin kirjoittamisesta pyörähtänyt. On ollut pääsiäisajan lopettelua, mukavaa puhujamatkaa Ouluun, Tampereelle Mikko Voutilaisen miesten piiriin ja pikkuisen Turkuakin Hannu Suvannon opetusryhmässä pistäytyessä.

Erkki Tiilikan valinnalla avattiin tänään Sävel on vapaa -ohjelma, ja parin tunnin päästä soittorinkiin tuli tuttu Pyhäjärven mies, Rainer Kyyrönen. Naispuolinen juontaja pelästyi pahan kerran, kun Rainer kertoi olevansa sadan prosentin näkövammainen ja nähneensä viimeksi lukea kolmetoista vuotta sitten. Kuuluttaja kiirehti lohduttamaan Raineria, että onneksi sentään musiikkia voi kuunnella ja pani levyn soimaan.

Lauantain toivotuista tunnistettiin joiltakin osin useimmat kappaleet, tai pitää sanoa, että Kirsti tunnisti, sillä sen verran minua laajempi on hänen musiikillinen tietämyksensä.

Koira parantelee jalkaansa yhä Opaskoirakoulun klinikalla. Luotettavana pitämäni, kokenut eläintenhoitaja Tanja Virtanen sanoi tiistaina ennen Helsingistä läthöäni, että enää koira ei ole kiinnostunut nuolemaan kipeää jalkaansa. Vamman kohdalle on kasvanut ohut iho, joka ei kuitenkaan kestä katuhiekkaa eikä hankea. Siispä jätettiin hänet rauhassa toipumaan koululle. Katson maanantaina, onko koira hakukunnossa vai ei. Kohta neljä viikkoa on tässä hortoiltu koiratta. Keskiviikkoaamuna sentään pikkusisko sai järjestetyksi itsensä saattamaan minut junaan. Tampereella alas jäädessä iskeydyin vaunun eteisessä jonkin isoäidin kainaloon ja siinä taksiin.

Opettelin Hervannassa Plextalkin käytön. Nyt on mahdollista aloittaa historioiden keruu eli erilaisten haastattelujen tekeminen. Heli Viita-Louhio opetti myös, miten Daisy-kirja kopioidaan laitteelle, ja onnistuimme saamaan purkkiin kolme kirjaa. Aikanaan Erkki Tiilikka oli näyttänyt saman asian jonkin muun pienen laitteen kanssa, mutta olin tyystin unohtanut Erkin opit. Tosin perusidea oli yhä tallessa, joten nyt Helin kanssa käytiin läpi vain käytäntö.

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936 – 1960 olivat ihan mainiota luettavaa. Miehen nuoruus ja opiskeluvuodet ovat kulkeneet karvan verran minua edellä, mutta niin sanotun kuuskymmentälukulaisuuden merkit olivat jo havaittavissa. Mielenkiintoista on emeritus professorin horjuva suomi. Subjekteja on monin paikoin useita ja verbi kuitenkin hyksikössä, ja jossakin käveli vastaan kaksoispassiivikin. En näitä kyttää mielestäni, mutta korva vain pysähtyy poimimaan, niin kuin se teki äskeisessä sävel on vapaassakin mieskuuluttajan kohdalla, joka sanoi moneen kertaan kiitos paljon, kiitos palljon. Jos saan metsästetyksi jostakin juontajan nimen, panen hänelle kyllä meiliä, että paljon järjestyy suomessa partitiivilla: paljon onnea, paljon rahaa, ei onni paljon tai raha paljon. Suomessa sanotaan kiitoksia paljon, koska yksiköllinen ilmaus, kiitosta paljon, ei oikein kuulosta toimivalta muussa yhteydessä kuin sanottaessa, miten jokin asia sai paljon kiitosta.

Arne Nevanlinnan Varma meni myös. Oli paikoin nautinnollista luettavaa ja viisasta ajatusten leikittelyä. Mutta kovin paljon kummallisia sattumuksia hän oli kerännyt päähenkilönsä Varman kohdalle. Loppua kohti väheni niin sanottu uskottavuus, jos sellaisesta voi fiktiivisen teoksen kohdalla puhua.

Perjantai toi vihdoin Bulgarian kokoussarjan ohjelman ja kustannustiedot, vaan kyllä niitä odotettiinkin. Panin aamulla hoputusviestin Dimitar Parapanoville, joka vastasi, että ”vielä tänään tulee”, ja kyllä informaatio saman päivän puolella kello 23.41 tulikin. Nyt päästään katselemaan sitten lentoyhteyksiä Sofiaan ja takaisin. Aika varattuja näyttävät olevan toukokuun jälkipuoliset reitit, ja hinnat ovat jotakin muuta kuin talvella.

Written by arisuutarla

13.4.2013 at 18:56

Kategoria(t): Uncategorized

Nostalgiaa oululaisittain

leave a comment »

Oli ihana nauttia rauhassa aamiainen Oulun vanhassa Cumuluksessa liki asemaa, jonne illalla saavuin junalla. Aika useasti olen Oulussa ollut kortteeria Asemakadun kulmassa matkustajakoti Turistissa, mutta se on nyt minun poissa ollessani lopetettu.

Aamiaispöydän tarjoilijalle muistelin olleeni työvuosinani kirkkohallituksen virkamies ja yöpyneeni täällä monet kerrat. Yksi ero entiseen on noteerattavissa: Aamiaissalissa ei leiju edellisen illan tupakan ja viinan katku! Tarjoilijaa nauratti.

Näkövammaistyön diakonissa Paula Mustonen oli vastassa junalta. Aluksi olin ihmetellyt, eikö Oulun seurakunnilla ole laittaa jotakuta vapaaehtoista taluttamaan sokeaa miestä junalta hotelliin, mutta jo ehtoolla ymmärsin. – Kävimme jossakin Karjasillan kirkon tuntumassa haukkaamassa vähän iltapalaa, ja siinä ehdittiin käydä läpi vuosien kuulumiset ja Oulun seurakuntien ja vielä näkövammaisjärjestönkin tilanne. Paulan tapaaminen merkitsi ihan tiedollista vaihtoa, joka ihme kyllä kiinnosti minuakin. Sitä paitsi Paula Mustonen on vuosia ollut ahkera ja luotettava Sokeain Ystävien virkistyslomien leveranttööri näillä seuduin.

Nyt päivällä menen hänen toimistoonsa, ja jatketaan vähän juttua. Kohta puolen päivän jälkeen sonnustaudun näkövammaisten tilaisuuteen Karitas-kodille. Vanha ystävä vuosien varrelta ja takaa, Pirkko Ryynänen – Ryynästen sisarussarjan kuopus – on tulossa mukaan ja on luvannut saattaa minut paluujunalle.

Vähän harmitti, kun en ottanut paluuseen lentolippua, vaikka sellaisen olisi Finnairin 90-vuotistaipaleen johdosta saanut varsin edullisestikin – tosin menopaluuna, mutta kukapa sitä olisi pakottanut palaamaan tänne Ouluun. Kirsti laittoi minut eilen iltapäivällä Tampereelta junaan, kun olimme olleet Hämeenkyrössä pääsiäisen vietossa. Eipä olisi ollut paljon pointtia mennä hänen mukanaan Helsinkiin ja hankkiutua sieltä taas lentoasemalle ynnä täällä Oulussa taas lentoasemalta hotelliin ja sitä rataa. Vaikka junamatka vei viisi ja puoli tuntia ja paikat puutivat ekstraluokassakin, homma oli mutkattomampi näin, ja sain lukea rauhassa. Olikin mielenkiintoista luettavaa: Matti Klingen muistelmakirja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta, Kadonnutta elämää löytämässä – 1935 – 1960. Asiat ovat mielenkiintoisia ja kerronta sivistyneen sujuvaa, joskus vähän liiankin sivistyneen, mutta kieli on professorismiehelle viimeistelemätöntä. Sen kyllä voi sysätä kustannustoimittajankin piikkiin. En lue kirjoja mitenkään etsiäkseni niistä virheitä, mutta ei voi mitään: Jos subjekteja lauseessa on monta, ja verbi silti yksikössä, niin siolmille hyppää – tai korville lyö! Kaksoispassiivikin on tavattu, ”ei oltu opiskeltu”, ja korvaan on ottanut pariinkin kertaan lukea kaupunkinimen taivutus Iisalmella, kun se kerta kaikkiaan on Iisalmessa. Klingelle se on sitäkin anteeksiantamattomampaa, kun hänen – oliko se nyt äidin äiti vai joku muu lähisuku on kotoisin Iisalmesta.

Kirsti vei illalla koiran takaisin hoitoon Opaskoirakoulun klinikalle. Ei tullut kulkemisesta mitään. Jalan haava vuotaa yhä, ja pönttöä on pidettävä nuolemisen estämiseksi yötä päivää. En suin surminkaan olisi voinut matkustaa pönttöpääkoiran kanssa, kun siitä ei ole alkuunkaan nyt oppaaksi. Soitin tallimestarille äsken, ja sovittiin, että soittelevat sieltä, kun koira on kulkukunnossa.

Otti muuten päähän, kun ovat Opaskoirakoululla siirtyneet näihin minusta tyhmiin puhelinnumeroihin, joihin soittaessa pyörii taksamittari minun lukuuni silloinkin, kun kukaan ei koululta vastaa soittoon.

**************

Written by arisuutarla

2.4.2013 at 07:00

Kategoria(t): Uncategorized

Upea Jussi Makkosen sellokonsertti Majatalo Onnelassa ja muuta

leave a comment »

Lauantaiehtoosta Näkövammaisten Kulttuuripalvelu oli saanut kutsutuksi sellisti Jussi Makkosen konsertoimaan Majatalo Onnelaan. Säestäjänä oli nuori armenialaistaustainen pianisti, hymyilevä käkkärätukkainen nuori naishenkilö. Makkonen soitti suomalaista musiikkia, monet kappaleet omina sovituksinaan. Oli Merikantoa, Heino Kaskea, Armas Järnefeltiä ja Jean Sibeliusta. Sibeliuksen Kuusen aikana piti ottaa vierestä Kirstin käsi ja pyyhkiä sillä silmänurkkaa. Sen verran tunteita koskettavaa oli esiintyminen. Vaikka kappaleet olivat tuttuja, konsertista ei jäänyt ollenkaan helppohintaista populaarikonsertin makua. Oli todella hieno elämys.

Konsertin alla nautittiin Majatalo Onnelan pöydästä päivällinen. Palapaisti oli niin mureaa, maukasta ja hyvää, ettei ole aikoihin saatu, eikä ollut suolalla pilattu. Jopa padan juurekset olivat pysyneet koossa ja maistuivat kukin erikseen. Päivällistä pohjustimme reippaalla jääkävelyllä Tuusulanjärvellä, jonne oli aurattu laaja luistinrata. Sen viertä kuljimme, sillä luistelubaanalla kävely oli hankalaa ja epämiellyttävää. Olivat fiksusti laittaneet Onnelan ravintolan ja kahvion mainokset hintoineen baanan varteen.

Sunnuntaille oli sovittu Antin kanssa päivällistapaaminen johonkin hyvään ravintolaan pojan ylioppilaskirjoitusten ilmeisen hyvän päättymisen merkeissä. Veimme pojan Pohjois-Tapiolaan ravintola Toroon, jossa olimme alun pitäen Eetun johdatelemina olleet joskus pihvillä ja kerran senkin jälkeen. Minä olin syksyllä käynyt Rapelin Heikin kanssa syömässä lounaspihvit ravintola Torossa sillä välin, kun autoradiofirma viritteli laitteita meidän autoomme. Tähän asti kokemukset ovat olleet kohtuullisen myönteiset, mutta nyt tuli lunta tupaan. Ainakin tällä haavaa olimme kolmisin, Kirsti, Antti ja minä, että ravintola Toron ovi ei meidän toimestamme aukea ainakaan hetkeen.

Ensinnäkin 40 minuutin odotus tilauksen ja annosten tulemisen välillä on ehdottomasti liian pitkä, vaikka olemmekin Suomessa.

Tilaus tehtiin kassalla, ja annokset tuotiin pöytään. Varttitunnin päästä tilauksesta tarjoilija tuli kysymään, mikä numero meillä on. Kävi ilmi, että kassalta olisi pitänyt saada tai ottaa jokin numero, jonka perusteella pötyä pöytään alkaisi ilmestyä. Emmehän me semmoista tienneet, joten rahastajan olisi ehdottomasti kuitjn ja vastarahan kanssa antaa meille kyseinen lappu, kun systeemi kerran sitä edellytti.

Antti otti pippuripihviä ranskalaisilla. Yleensä rapeat ranskalaiset ovat kullan keltaisia; nämä olivat harmaan lötkyjä ja läpi öljyisiä. Ei voinut välttyä ajatukselta, että edellisiltä asiakkailta on jämäperunoita kerätty yhteen ja heitetty uudestaan öljyyn.

Pahaksi onneksi minä tilasin pihvini weldanina, ja kypsä se oli todella, oli peräti ylikypsä eli aivan kuivan karrelle poltettu, mauton ja mehuton, eikä mitään hyvää mainesanaa sanonut Kirstikään pihvistään, jota suurin odotuksin oli tultu syömään.

Kotona yritettiin katsoa ne6tistä ravintola Toron asiakaspalautesivuja, mutta löytyi vain yhteystiedot, ei muuta, eikä ravintola ollut yleisessä ravintoloiden palautelistauksessakaan. Toivoa sopii, että ottavat palautteen tästä:

Ravintola Toro, Louhentie 16, Espoo/Pohjois-Tapiola on paikka, jonka voi huoletta kiertää. Myös oli vaikeuksia löytää autolle pysäköintitilaa, vaikka oli sunnuntai ja iltapäivä. Sama juttu oli syksyllä arkena lounasaikaan.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

27.3.2013 at 06:02

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.