Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Yksi kulttuurimuisto Kotkatlahdesta täältäkin päin

leave a comment »

Elettiin koulujen lukuvuotta 1965 – 1966. Olin juuri muuttanut Tampereelta pois Harjun seurakunnan nuorisopastorin hommista Helsinkiin ja ottanut vastaan valtakunnallisen sokeiden papin viran hoitamisen. Virka oli uusi. Edeltäjäni Brita Bärlund ja Aatu Moilanen olivat toimineet kirkon sokeain huoltajan tittelin alla. Nyt pidettiin tarpeellisena, että viranhaltijalla on oikeus kirkollisiin toimituksiin ynnä sielunhoidollinen vastuu.

Kohta kättelyssä kävin esittäytymässä sokeainkouluilla sekä Helsingissä että Kuopiossa . Helsingissä rehtorina oli Hilkka Brusila. Hän oli alkajaisiksi koonnut opettajakunnan yhteen. Kerroin ajatuksistani kirkon työstä sokeiden parissa. Siihen sisältyi muun muassa rippikoulu. Kerroin siihen mennessä olleeni opettajana tai pitäneeni 14 rippikoulua sekä kesäteologina että seurakuntapappina. Joukossa oli iltarippikouluja, päivärippikouluja sekä rippikoululeirejä.

Opettajien kokouksen jälkeen menin pitämään puhetta oppilaille juhlasaliin ensimmäisen linjan kauniissa koulutalossa. Huomio kiintyi siihen, että tytöt ja pojat istuivat juhlasalissa käytävän eri puolilla. Oppilaillekin puhuin mahdollisuudestani pitää rippikoulutunnit siinä iässä oleville nuorille.

Opettajatkin lienevät olleet innostuneita, että nyt sokea pappi tulisi pitämään rippikoulutunnit koululle, johon siihen asti pappi oli tullut Kallion seurakunnasta. Vastaavat tilaisuudet toteutuivat Kuopion sokeainkoululla.

Asia eteni sillä tavalla, että sain molemmilta kouluilta listat rippikouluikäisistä nuorista ja heidän kotiensa osoitetiedot. Sovin kesälle 1966 heti koulujen päättymisen jälkeiseksi ajaksi silloisen Savo-Karjalan sokeat ry:n juuri hankittuun kesäkoti Koulurantaan varauksen ensimmäiselle sokeiden rippikoululeirille, ja panin koteihin tietoa rippikoulusta.

Olin ryhtynyt käymään kouluilla pitämässä joitakin aamuhartauksia ja hengellisiä tilaisuuksia. Helsingissä olin vanhana Tampereen aikaisena partiolaisena mukana myös partiolippukunnan touhussa. Marssin Yrjön päivän kulkueessa Kallion ritareiden yksikössä. Sitten tuli rippikoulun osalta takapakki, ja kuvaan vahvasti astui opettajatar Salme Kotkatlahti.

Minut kutsuttiin Helsingin koululle varta vasten keskustelemaan seuraavan kesän rippikoululeiristä. Koulun henkilökuntaa oli koolla. Johtajatar Brusila oli jotenkin taka-alalla, ja kokouksen kellonsoittajana oli Salme Kotkatlahti. Ensimmäinen vastattavakseni tullut kysymys oli, onko tarkoitus, että samalle rippikoululeirille tulevat sekä tytöt että pojat ja vielä asumaan yötä päivää samoissa vanhan maatalon tiloissa. Kysymys oli hämmentävä, sillä esimerkiksi Tampereella Teiskon Isosaaren riparit olivat olleet tosi suuria 80 oppilaan leirejä, tosin kahdella papilla vedettyjä, mutta ei niissä millään tavalla tuntuvasti eroteltu tyttöjä ja poikia toisistaan. Toki kummallakin oli omat sotilastelttansa pitkin Paarlahden rantoja.

Yritin ehkä vähän lapsellisesti ja ongelmaa vähätellen panna asian leikiksi kertomalla, että olen oikeasti sekä Merikarvialla että Tampereella ynnä vielä Kansan raamattuseuran lukuun Heinäveden Säynämössä sekä Rovaniemen Pahtajalla pitänyt tyttöjen ja poikien yhteisiä ripareita. Jotenkin letkautin, että kuri on sitä varten, että nämä asiat hoituvat, eikä minun rippikoulujeni jälkeen kukaan ole tiettävästi kihlautunut eikä lapsiakaan ole syntynyt.

Salme Kotkatlahtea tämä ilmeisesti loukkasi. Hän pomppasi ylös ja sanoi kovalla äänellä, että pastori Suutarla ei tunne heidän oppilaitaan. Yhteisestä rippikoulusta ei kerta kaikkiaan tule mitään. Hän kyllä pitää huolta, että Helsingin koululta ei johtamalleni riparille tule yhtään osallistujaa. Seuraavana päivänä koululta oltiin yhteydessä Kallion seurakuntaan, mistä sovittiin pappi tulemaan rippikoulun pitoon koulutuntien jälkeen tai niiden lomassa lukukauden juostessa.

Kuopion koululta koko ikäluokka oli Koivurannan riparilla, ja Helsinginkin koululta löytyi kolme rikkuria. Sana kiiri ja kylvö kantoi satoa. Vuonna 1967 Helsingin koululle kutsuttiin jälleen Kallion pappi rippikoulun pitoon, mutta siihen rippikouluun ei tullut yhtään nuorta. Koko ikäluokka sekä Helsingistä että Kuopiosta tuli Ari Suutarlan vetämälle rippikoululeirille, joka sekin pidettiin Kuopion Kurkimäessä Koivurannassa. Seuraava menikin sitten jo Keuruun Huttulaan Koulurantaan ja minne sitten menivätkään. Viimeisen näkövammaisten rippikoululeirin piti Ylöjärven Koivupuistossa kollega Hannes I. Tiira joko kesällä 1980 tai 1981 minun pidettyä rippikoulut siihen asti. Tässä vaiheessa alkoi integraatio purra niin, että näkövammaisten riparille ei enää tullut tarpeeksi osanottajia, vaan nuoret alkoivat käydä rippikoulunsa yhdessä oman kouluyhteisönsä nuorten kanssa omassa seurakunnassa.

Aina Helsingin sokeainkoulun ovien sulkeutumiseen kevääseen 1972 asti olin jotenkin ei toivottu henkilö koululla. Yritin kyllä jotakin tasoitusta opettajakunnan ja nimen omaan Salme Kotkatlahden suuntaan. Johtajatar Brusilan osalta se ehkä onnistui, mutta Kotkatlahden suuntaan ei. Ehkä hänelle oli liian vaikea pala oppilaskato Kallion papin rippikouluista ynnä minun leireiltäni pakostakin hänenkin korviinsa tullut oppilaiden mukava palaute.

Ari Suutarla

Written by arisuutarla

22.2.2013 at 16:43

Kategoria(t): Uncategorized

Fanni Loviisa ja muuta mukavaa

leave a comment »

Perjantaina luin Ilmajoen kirkossa kukkaistervehdystä Kirstin kanssa laskiessamme ”iloisen tervehdyksen” Martta-tädille sekä meiltä että sisko Riittan perheeltä ynnä vielä laskimme oheiskukat Maaritilta ja Antilta. Jotenkin vain tuntui iloiselta saada olla saattelemassa jo 95 vuotta täyttänyttä äidin puolen sukulinjan viimeistä oman sukupolvensa edustajaa ja siten itse tulla ylennetyksi serkkujeni kanssa lähtijöiden ykköskaartiin. Oli toista sataa henkeä syömässä ja muistotilaisuuden meininki arvokas, lämmin ja minusta myönteinen. Ei ainakaan ollut kenelläkään sellainen olo, että liian varhain läksi. Olivat sisarukset eli serkkuni Kerttu, Kaisu ja Arja valmistelleet juhlan viimeisen mukaan, ja se kyllä tuntui. Mukava oli taas tavata sukulaisia. Lasten pikkuserkutkin alkavat olla jo pulskalla iällä, enkä heidän lapsistaan tiedä oikein mitään. Erityinen ilo oli tavata Terttu-serkku, joka oli jaksanut Lassinsa kanssa lähteä mukaan.

Hämeenkyrössä Kuparisen Anttia käytiin tavoittamassa hänen uudessa kodissaan, vaan olipa mies lähtenyt Laitilaan jahtiporukan johonkin tilaisuuteen. Tämä kuultiin jälkikäteen puhelimessa. Asuu mies nyt Hämeenkyrön keskustaa pitäjän korkeimmassa asuintalossa, jossa kerroksia näkyy olevan seitsemän. Pekka Kynnös on rakentanut talon tontille, joka jossakin 1950-luvun vaiheessa oli minun vanhempieni omistama, Hanna ja Antti Inkiseltä ostettu. Itse asiassa maa-alan historia meni niin, että Hämeenkyrön Osuuspankki, silloin vielä Osuuskassa, tarvitsi oman toimitalon, kun pankki siihen asti oli ollut meidän omakotitalomme kulmahuoneessa omalla vartavasten rakennetulla sisäänkäynnillä. Inkisillä lienee Karjalassa ollut aika paljon maita, koskapa heillä niitä oli vielä HÄmeenkyrössäkin. Jokin maapala ulottui juuri valmistuneeseen kolmostiehen asti sen itäpuoolella, ja ison tien varteen toki pankkikin halusi. Vanhemmillani ei ollut rahaa, ja Inkisillä taas oli sen tarve. Ilmajoen paappa, äitini isä Juho Koskiniemi, valjastettiin asialle. Hän osti Inkisiltä maapläntin ja myi siitä tien varresta kaksi tonttia, toisen Osuuspankille ja toisen seurakunnalle kanttorilaa varten. Tiestä loitommaksi jääneen maapalan paappa sitten lahjoitti vanhemmilleni, ja sille rakennettiin myöhemmin nykyinen Osuuspankin talo sekä valtion virastotalo, jonka paikalla tämä seitsenkerrostalo nyt sijaitsee

Valtasen Saila kalapöytineen oli ilmestynyt tammikuisen kesälomansa jälkeen KYröskosken torille. Häneltä löytyi mukava lasti kalaa ja tuli ensi lauantaille tilatuksi pari rasiaa mateen mätiä. Uusierkkilässä käytiin sovitusti vaihtamassa musta radiosysteemi valkoiseen. Tiskistä löytyi myös vanha Windowsin office-paketti, jotta Mariano saa tällä viikolla asentaa vanhan kunnon XP-käyttöjärjestelmän apuohjelmineen kökköilevän Win-kasin tilalle. Kauppaan pölähtivät Heikki ja Tarja, joiden kanssa tavan mukaan vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin tiistaiaamun brunssista meillä. Riku Turusta liittyy seuraan.

Pyhänä pysähdyttiin Hämeenlinnaan kastejuhlaan. Vanajan seurakuntatalossa kastoin keskilapsi Saaran ja hänen Pablo Virolaisensa tytär Fanni Loviisan. Väkeä oli noin 40. Saana oli tehnyt mainiot kakut, ja tilaisuus oli muutoinkin hyvin valmisteltu ja ajateltu. Mukava oli tavata Pablon vanhempia ja vielä isoäitikin.

************

Written by arisuutarla

18.2.2013 at 06:38

Kategoria(t): Uncategorized

Äänessä Kari Enkvist

leave a comment »

Professorin uskonto näyttää olevan uskonnottomuus. Hän ihmettelee parhaillaan radiossa, kuinka yksi kirja, Raamattu, voi olla sellainen, jota koko kristikunta kumartaa ja johon on koottu kaikki totuus. Tässä vetäää suuta hymyyn, miten voi olla yksi professori, jolle on annettu haltuun totuus itselle ja muille julistettavaksi. Riippumatta siitä, mitä ”tietäjä” sanoo, kristillisen uskon Jumala ei suostu Enkvistin eikä minun muotteihin. Professori puhuu Jumalasta ihan kuin Hän asettuisi samoille mitoille muun olevaisen kanssa. Surullista, että aina joku lähtee mukaan näihin oppeihin.

Kohta Kauko Ronkainen tulee pitkästä aikaa hakemaan Iirikseen kuntosalille. Illaksi laukku on pakattu Hämeenkyröä varten. Aamulla pitäisi mennä Uimosen mukana Tampereelle 08.04 Bendolinoon ja Seinäjoelle,mistä taksilla Ilmajoen kirkolle. Saatetaan äidin puolen suvun vanhin eli Martta-täti hautaan. Sunnuntaina tervehditään elämää sen toisesta päästä, kun kastan Saaran ja Pablon Fanni-tytön seurakunnan jäsenyyteen.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

14.2.2013 at 08:42

Kategoria(t): Uncategorized

Hieno juhla illalla

leave a comment »

Kirsi Hiilamo täytti upeasti 50 vuotta. Meitä oli toista sataa vierasta ravintola Dylanissa Hämeentien varrella. Kätellessä Kirsin vieressä Heikkiä nauratti kertoessani näkevänsä hänet eka kertaa puku päällä. Myöhemmin minun Kirstini muisti kyllä nähneensä puvun vuosi sitten tammikuussa Pörssitalon juhlassa.

Vieraiden esittely kiinnosti. Enimmin oli outoja nimiä, ja kirkollistenkin kohdalla huomasin väen tulevan itseeni nähden peräkärryssä. Ilkka Sipiläinen oli vihdoin saanut rovastin arvon, mikä ilahdutti. Olinhan asiasta laittanut kirjeen jo kauan sitten Eero Huoviselle, mutta minkä pahan lienee tehnyt, kun ei arvonimi hellinnyt. Nyt Irja Askola sen antoi. Lieneekö vaikuttanut toinen Ilkkaa koskenut, minulta ohi mennyt mukava tieto miehen valinnasta vuoden papiksi 2012.

Päivän sankaritar Kirsi esiintyi tutun elegantisti, hyvin sanavalinnoin ja uskottavasti. Laaja on ystäväpiiri ja elämän foorumit moninaiset oine lapsikatraineen, seurakuntineen, terapeutin hommineen ja kirjallisine töineen. Tutuilta kuulostivat ystävien kuvaukset työskentelystä kirkolliskokouksen paperisateessa.

Vähän nolotti ajan seuraamattomuus, kun päivänkohtaiset tiedot tulevat tipahtelemalla jos silloinkaan. Heikiltä kysyin hänen professuuritilannettaan. Oli ilo kuulla valinnan olevan joidenkin takkuilujen jälkeen selvä. Kansleri on pyytänyt kirjoittamaan nimen työsopimukseen, ja sitten meillä on Helsingin yliopistossa uusi sosiaalipolitiikan professori. Todella onniteltava asia. Saadaan yksi humaani professori, joka toimii ihmisen mitoilla.

Minulla oli ilo sanoa illan viimeinen sana Kirsille ja hänen johdostaan. Kutsussa oli pyydetty esimerkiksi runoa, ja sellaisen ojensin agraarin miehisesti länsirannikolta vielä hyvinkin työelämässä puurtavalle naiselle:

On myähäne syyskuun ehto,

aurink painun on medhän taa.

Ja kylmän kalssia verhoho

sumu katta jo suanotkelmat.

Siäl suanotkos näyttä paraikkas

viäl ihmne hääräileväs.

Hänt erotta ei silm tahr lainkkas

sumuharmailt rönnvaatteiltas.

Siäl kuakk viäl nouse ja laske

jämt tasases tahrisas.

Paljas tervat jalk otta askle,

sark pirene – hianokselttas.

(Nestori Vanha-Rauvola, Eurajoki, n. 1940)

Written by arisuutarla

10.2.2013 at 07:14

Kategoria(t): Uncategorized

Hyvä kirja vihdoinkin

leave a comment »

Luen mielestäni paljon. Harvoin osuu kohdalle kirja, jonka varauksetta voi sanoa olevan hyvä. Tämän kriteerin täyttää viime syksyn Finlandia-palkittu Ulla-Lena Lundbergin Jää, tarina Ahvenanmaalta nuoresta pappisperheestä. Pitää hymyn karetta yllä pitkin matkaa ja on ihanan uskottavasti arkinen. Ei ihme, että suomeksi Jäätä on myyty toista sataa tuhatta ja ruotsiksikin 17 000 kpl.

Keskiviikkona oli tosi hieno tilaisuus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Tuija Wetterstrandin ja Jukka Parkkisen kirja suomalaisista kalliomaalauksista julkistettiin. Olivat valmistelleet hyvän vuoroesityksen kirjan synnystä ja sisällöstä, yli 130 kalliomaalausta taustatietoineen ja kuvineen, oikea bongarin unelma karttakoordinaatteineen, jotta navigaattoreillakin on helppo löytää perille.

WSOY on Tuijan mukaan tilannut samaan materiaaliin pohjautuen lasten tietokirjan. Työ varmasti näiltä onnistuu, ja kysyntää tulee olemaan. Luontoon liittyvistä lasten kirjoista on pula.

On ollut aika kurja viikko. Vakioläppärin verkkojohto unohtui lähtökiireessä maanantaina maalle. Claes Ohlsonilta kävin kysymässä, vaan eivät myyneet, kun en osannut tarkasti sanoa läppärin ampeerimääriä enkä edes voltteja. Eilen sitten kävin hirvittävässä meripyryssä Jätkäsaaressa uudessa Verkkokauppa.comissa, ja siellä melkein tärppäsi. Jännitteet olivat joko ali tai liian paljon yli, ja jos jännite oli sopiva läppäriin työnnettävä plugi ei. Niinpä olen sinnitellyt uuden Asuksen kanssa ja yrittänyt saada Windows kasin niksit jotenkin haltuun. Pääpiirteet kai nyt ovatkin sitä, mutta esimerkiksi asiakirjaa tehdessä Jaws koko ajan uuden rivin alussa pölöttää reunamarginaalia kaksipilkkunollanollakaksikymmentäviisi sentimeter. En osaa panna sitä pois. Samoin on tietymättömissä liitetiedostojen avaaminen ja seikkailujen takana tiedostojen löytäminen. Virtasen Heikillekin soitin, josko hän olisi käynyt hakemassa johdon ja pistänyt postiin, vaan olivat juuri autossa matkalla Keuruulle. Täytyy katsella tällä vielä ensi torstai-iltaan – näköjään.

On jääty kaupunkiin, kun tälle päivälle ovat osuneet kolmet synttärit. Kirstin vanha kotipalvelutäti täyttää sata,

Annan ja Samulin keskimmäinen Lotta 12 vuotta ja kollega Kirsi Hiilamo 50. Imartelevaa oli saada pyyntö pitää toinen juhlapuheista Kirsin synttäreillä ravintola Dilanissa. Perusteli pyyntöä, kun naiset niin tykkäävät minusta! Mahtoi siis puhua isommankin joukon puolesta, vaan ihan elegantti rouva Kirsi Hiilamo on. Tapaamisemme ovat kyllä olleet aika lailla ohimennen tilanteita eivätkä koskaan kaksin.

Abilis-kirjaa varten sain puretuksi Kalle Könkkölän haastattelun. Kallen huumori on omansa laista ja kulkee läpi koko tekstin. Sitä on kiva työstää, kun asia sinänsä on kuivan sorttinen.

Written by arisuutarla

9.2.2013 at 05:27

Kategoria(t): Uncategorized

Verisuonikalkkia, Seela Sellaa ja pikkuisen muuta

leave a comment »

Kirsti ajeli eilen Lappeenrantaan. Täyttelee appi huomisi´n 78 vuotta. Ensi kuussa tulee kaksi vuotta äkillisestä vuodeihmiseksi putoamisesta. Hetkeksi oli pappa ilahtunut tyttärestä, vaan sitten halunnut nukkua taas. En osaa olla muuta kuin hiljaa näiden kanssa.

Lanko-Martti pistäytyi Moksista palatessaan laittamassa sukuryijyn suoraan ja korottamassa vähän. Samalla pääsi takaisin seinälle kuikkataulu pyrstötiaisten viereen. Oli Martti ostanut uuden tangon ryijylle. Unohdin kysyä hintaa.

Sain samalla kutsun lounaalle Töölöön. Riisiä ja savukalaa oli sisko laittanut tarjolle ja mitä ihaninta suklaakiisseliä. Tuoksuikin ihan samalta kuin sata vuotta sitten oman äidin tekemä.

Riitta lähti vielä kaveriksi Stockmannille. Olin varmistanut, että lippupalvelu toimii pyhäpäivästä huolimatta. Kysyin lippuja Seela Sellan talvi- ja kevätkauden esitykseen ”Ottaa syrämest”, milloin vain pääkaupunkiseudulta tai Tampereelta. Vapaita paikkoja oli enää Oulusta ja Turusta. Otin Turusta.

Hesari lynttäsi esityksen pahan kerran. Minua se ainakin kiihoittaa näkemään, miten huono on. On sama käsikirjoittaja kuin edellisessä esityksessä Seela Sella syrjällään, ja se oli ihan katsottava. Sisko oli kutsuvieraana Stooan ensi-illassa, eikä moittinut, kehui päin vastoin, ettei ainakaan kiroiltu liiemmin.

Samana viikonloppuna olen pelaamassa shakkia Hervannassa. Sieltä ehtii hyvin ajella pelien jälkeen Helsingin sijasta Turkuun – tosin sitten melko myöhään, ellei pidetä Turkkuses hotellilomaa, kuten Kirstille vähän puhelimessa vihjasin.

Kuorin yhden perunan ja porkkanan sekasoppaan, johon eilen olin kiehutellut kilon savuluita. Ne äsken rapsin, lisäsin lientä ja katsoin jääkaapista sopivat loput keitoksen sekaan. Siellä oli Cartedorin soikeassa jäätelörasiassa edellisen keiton loppu, mitä lie lihaa ollut seassa. Mutta kun kumosin sisältöä kattilaan, rasian reunoille jäi kylmässä kiveksi kovettunut rasvarengas. Veitsellä rapsin sen – en suinkaan nyt kattilaan, vaan jätesankoon. Ihmettelin, että tämmöiseksikö kovettuu jokin rasvasortti ihmisen verisuonten sisäpinnoille. Jos, niin huhhuh! Minkähän sortin rasvojen syönnin voisi lopettaa hyvän sään aikana? On sitä soluilla töitä, jos yrittävät raapia suonten seinämiä puhtaiksi mokomista kivettymistä.

Sain viikolla hyvää juttua purkkiin Abiliksen toiminnanjohtaja Marjolta. Tänään on nauhurin kanssa tapaaminen puheenjohtaja Kallen luona. Syntyy Abilis-kirja pala palalta, ja Marjo on erinomainen ”kustannustoimittaja”. Eilen taas muotoutui pari tarinaa Nepalista, kolme pientä vielä olisi jäljellä, ja Lattareista lienee tulossa jokunen lisää.

Written by arisuutarla

28.1.2013 at 06:15

Kategoria(t): Uncategorized

Korkean iän periskooppi

leave a comment »

Olen kirjoitellut syntymäpäiväkirjaa, ja kohta kuvittelen saavani sen Ali Kinnusen kuvitettavaksi ja painoon. Saapi sitten kiitoskorttina lähettää muistaneille. Kirjaan tulee tasamittaisesti kuuden rivin kuvaus kustakin henkilöstä tai henkilöparista, lapset tietysti mukana, sekä kuva niistä, joista Alilla on kuva. Vähän tulee sukutaulua, pohdintaa lahjoista ja lahjasta Abiliksen tilille sekä loppuun tämä luku Korkean iän periskooppi.

KORKEAN IÄN PERISKOOPPI

 

Kuka muistaa Eila Alhonsaaren, radiotoimittajan ja pappi Antti Alhonsaaren puolison? Hän veti sarjaa vanhuksista ja lanseerasi meille käsitteen ikäihminen. En ole ikääntynyt, en ikäihminen enkä mikään pehmennetty ja pumpuliin pantu vanhus. Ehkä vanhuksen tunnukset ajallisesti ovat työntyneet hiljakseen edellä kauemmaksi tai samalla tavalla tulleet sieltä etäältä pikku hiljaa lähemmäksi. Monella tavalla ja tasolla on ollut pakko panna merkille, että en enää ole nuori. Muisti pätkii ja lemahtaa vanhan miehen imeltynyt pissa.

Puolituttu eläkepappa tuli sovitusti hakemaan kirkkoon saarnamieheksi, tunnettu nimi, neuvos ja kaikkea. Koko olemus huuteli tekopirteyttä ja reippautta väkisin, eikä kukaan olisi voinut säheltää enempää autonsa liikkeelle saamiseksi tai turvavyön löytämiseksi minulle.Ja ne käännökset, ne jarrutukset ja viime tipan huomaamiset. Ratti vatkasi, missä on oikea, missä vasen. Ei kai se katu näkynyt yhtään sen paremmin, vaikka nokan työnsi kiinni tuulilasiin ja rintakehällä rönötti rattiin. Milloin lopetti pappa autoilun, hengen vaarallisen itselle ja muille? Mutta kortti hyllylle on kuin leikattaisiin ne, menevät miehuus ja sen mitta. Ajattelin, että Herra paratkoon, ei ikänä minusta näin paljon itsestäni liikoja luulija.

Entä nuori vaimo. Luin Eino Juhani Rautavaaran muistelmat. Kohta heräsin kysymään, mitä iloa nuorelle vaimolle on mahtanut olla alkukutinoiden jälkeen 30 vuotta vanhemmasta miehestä. Hain lohtua omista vuosista, joita minulla vaimoon nähden on 14 vähemmän. Eipä paljon lohduttanut kavennus, eikä lohjennut vertailupisteitä. Ehkä tasaantuu ero vuosien karttuessa, kun vanhenee vaimokin siinä. On kuin etupainoinen vene, kyntää syvällä ja hidastuu kummankin kulku. Saa ahterissa olija nuorilla voimilla luotsata, tähytä ja keulapäåän lasteja hilata keskelle. Näin on lisääntynyt hoidon, hoivan ja vahtimisen tarve, ja minä olen hoidettava ja hoitaja on hän. Siinä sitten yritän hyvittää ja tasata, panna hänenkin vaakakuppiinsa jotakin niin kuin hän minun.

Mitähän varten terveyden asiat ovat muka tulleet tärkeiksi? Onhan liikkua voinut aina, katsoa mitä syö tai juo, viljellä terveellisiä elämäntapoja ja mennä kuntosalille. Nyt katsotaan kalorit, rasvaprosentit ja suolat. Verenpaineen tarkkailu on päivän ilosekä kuivuva iho, niin saa rasvata. Sukkaa jalkaan, kun lattia on kylmä, ettei tule vilu ja vaatetta päälle. Pitkät kalsarit ovat mukavat yhä varemmin syksystä ja pidempään keväällä. Vaikka on huippulämmin mukava auto, miksi on etupenkillä hassu istua heti, jos polvilta puuttuu viltti?

Huhhuh tätä itsensä huolenpitoa, vaan tuleehan siitä elämisen sisältö ja vaihtotavara keskustelujen pörssiin. Kuinka monta pilleriä päivässä syön, olen jättänyt pois tai saanut lääkäriltä lisää? Ravintolisät ja terveysvaikutteiset ruuat, kylmäpuristetut rypsiöljyt ja kokojyvätuotteet, vitamiinit ja ulostustehosteet, ja pöydällä hyviä lehtijuttuja mistä muusta kuin terveydestä, yhtä pystyyn nostettua ja kävelevää terveyttä koko mies. Joskus sentään nukun, ja pikku päikkärit ovat kova sana.

Monasti olen muistanut Karjalan mammaa, joka Kirkkonummen Hilassa oli vammaisten leirillä, ikää reippaat 95. Luetteli sairaudet, vaivat ja taudit, sokeudet ja kihdit, säryt ja leikkaukset, huonot kuulemiset ja reumaattiset kivut. Tuntui, että kaikki maailman vaivat olivat pesineet tähän. Kun lista loppui, lausui mamma:

- Vaan jos kaheksankymppisenä olisin kuollut, niin ihan terveenä olisin kuollut.

- Kuule Ari, sinulla on sitten valtavan hyvä muisti. Eivätkös kaikki sokeat muista, ja kuulokin teillä terävöityy ynnä se musikaalisuus! Niinpä niin, muisti, hyvä ja hyvä ja vaimo lohduttaa:

- Sinulla on viime aikoina ollut niin paljon asioita, tehtävää ja muistettavaa, että ei ole ihme, jos kaikkea ei muista.

Järkevää selitystä kyllä, vaan ei lohduta. Hiiviskelen ympäri huushollia, koetan jalalla, tavoitan kädellä ja pinnistän muistia, mihin jäi villapaita, joka juuri oli tuossa, ja kun ei osu käsi, ei etsivä jalka, ei sitten millään. Ei ole toista kotona, jolta kysyä. Menen komerolle ja valitsen toisen vaateparren, jos löydän. Hikeennyn sokeuteen, kun sekin on aina yhtä täydellinen ja uskollinen muistaen pysyä mukana. Muistin pettäessä näkemisestä olisi apua. Se etsivä käsi voi kulkea aivan kadoksissa olevaa hipoen.

Ei ole siitä sokeiden kuuluisasta musikaalisuudesta nyt apua. Niille, jotka ovat sitä ylistäneet, tai sitä terävää kuuloa ja hyvää muistia, olen sanonut, että pannapa silmät kiinni. Siitä voi välittömästi saada pikatestin, miten alkaa laulattaa, miten herkistyy kuulo ja kirkastuu muisti. Kuulon osalta minäkin kilpailen pikkusiskon kanssa, kumpi kuulee huonommin ja vähemmän väärin. Äidin puolelta tämä on tullut. Hän sai alle kuuskymppisenä lähteä eläkkeelle pankkivirkailijan hommista, kun ei enää riittävällä tarkkuudella kuullut, mitä asiakkaat puhuivat. Hänen isänsä eli Ilmajoen paappa oli elämänsä viimeisimmät kymmenen vuotta täysin kuuro. Häneltä opin, miten huonoa kuulemista voi kompensoida: Kun puhuu itse, ei tarvitse kuulla muiden puheita.

Nimet tipahtelevat päästä, ja tulee selviä pysähdyksiä. Minne olen menossa, mitä tekemässä, mitä pitikään sanoa? Miksi on lompakko kädessä? Kaupassa seison tiskin tällä puolella, myyjä tuolla puolella, enkä saa sanaa suusta, kun juuri muistin, vaan enää en, mitä piti ostamani. Stagnaatio – muistan sentään ja olen sivistynyt. – Rapistun hitaasti ja täydellä varmuudella. Seurakunnassa jaoin pastorina vanhuksille syntymäpäivälahjaksi Fredrik Vislövin kirjaa Valoisa vanhuus tai jonkun muun Ilta joutuu. Vislövin valoista ei ole tietoa, mutta elämän ehtoon joutuminen on totinen tosi. Miksi minun vanhuuteni pitäisi olla sen valoisampi kuin aiemmat vuodet? Minusta on ihan hauska synkistellä, mässätä nuorten holtittomuuksilla, piehtaroida heidän olemattomissa peruskoulutiedoissaan ja kammoksua typerää melumakua, jota he kutsuvat musaksi. Vanhemmiten kasvaa suvaitsevaisuus ja avarat mielipiteet saavat sijaa, pyhät kirjat sanovat, ja katin kontit, sanon minä. . Enkö ole kärttyisä, helposti ärtyvä ja ihmisille, varsinkin vieraille, suoraan sanoja? Tällä kokemuksellahan minä tiedän melkein kaiken ja voin vähän opettaa. Entä kotiminä sitten? Ennen katselin ja kärsin toisen mykkäkoulusta. Nyt mykistyn itse ja vetäydyn kirjoittelemaan muka töitä.

Missähän vaiheessa rohkenen vetää päälleni titteliksi vanhus. Harmaja pää löytyy jo ja vähän muutkin sanovat. Pelkistyvät elämän ilot ja ovat pieniä. On suurenmoinen asia, kun tulee pyttyyn kakka eikä päkistys satu. Mukava on popsia hyvää ruokaa, kokea kaunis auringon nousu, iloita uusista verhoista ikkunan edessä. Vielä mukavampi on vahtia ja hautoa hopeaa, katsella kultaa ja hypistellä rahoja. Huisin oikein vanhapoika Paavali tunnisti näitä vanhuuden iloja:

- Vatsa on heidän jumalansa ja maallisiin on heidän mielensä.

Näin juuri Elämä on nähnyt sen hyväksi, vaan enpä asetu mässäilemään äreyksillä, harmaalla päällä, paksuilla korvilla, huonolla muistilla. En lannistu siitä, että puheet yhä useammin katsovat vanhaa, harvemmin edessä olevaa, ellei tarkoita tulevia lääkärin aikoja ja muita allakkamenoja. Onpahan tässä mitä kerrata ja muistella ja samoille ihmisille samoja moneenkin kertaan. Tietysti yritän kohteliaasti pehmentää – sano vain, jos olen jo tämän kertonut! Kaiketi tämä on elämän oma tapa riisua, niin kuin körttiläiset tapaavat sanoa. Elämä puskuroi ja häivyttää ymmärryksen itsensä kivuille.

Vähin erin siirryn elämän ihanien höppänöiden osastoon. Niin pitkästi kuitenkin pelaan kun on millä pelata, teen hommia ja toimin ripustamatta silti aktiivisuuden kuristavaa vaatimusta kurkkuni ympärille. En välitä olla toimelias vanhus, joka tulee, menee ja osallistuu. Alan tietäjiä kuunnellessa tulee tuntu, etten oikein ole edes ihminen, ellen ole kamalan aktiivinen, touhua ja tee. Aktiivisuudesta muka mitataan ihmisen arvo. Ei kai nyt sentään. – On perhanan mukava väliin katsella vain, olla ja levätä. Sata vuotta kiersin ympäri maata, saarnasin pyhäaamujen kirkot ja söin seurakuntataloilla perunasoppaa – lusikkaruoka kun on helppoa sokealle pistellä ja emännille laittaa. Nyt on ollut makea maata ja pitää radiota Radio Suomen kanavalla yhdeksästä kymmeneen vanhoja iskulauluja kuunnellen ja arvuutellen, kuka lauloi ja minä vuonna. Kuulen kyllä viittä vaille kymmenen kirkon kellojen lompotuksen kutsuna temppeliin, mutta minä vain syntisesti makailen. Tuntuu ihan mainiolta antaa itselle tähänkin lupa, passiiviseen oloon, hymytä muille ja hymytä itselle, muistaa sadatta kertaa menneitä, kun sittipörriäinen Heinäveden kirkon kuorissa lenteli ehtoollismaljaan, tarttui vanhan papan viikseen ja mitä tapahtui sitten. Kollega vieressä kertoi perästä, että lipoi kielellä pappa viiksestä suuhun ja sinne se katosi.

*********************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

25.1.2013 at 05:13

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.