Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Fanni Loviisa ja muuta mukavaa

leave a comment »

Perjantaina luin Ilmajoen kirkossa kukkaistervehdystä Kirstin kanssa laskiessamme ”iloisen tervehdyksen” Martta-tädille sekä meiltä että sisko Riittan perheeltä ynnä vielä laskimme oheiskukat Maaritilta ja Antilta. Jotenkin vain tuntui iloiselta saada olla saattelemassa jo 95 vuotta täyttänyttä äidin puolen sukulinjan viimeistä oman sukupolvensa edustajaa ja siten itse tulla ylennetyksi serkkujeni kanssa lähtijöiden ykköskaartiin. Oli toista sataa henkeä syömässä ja muistotilaisuuden meininki arvokas, lämmin ja minusta myönteinen. Ei ainakaan ollut kenelläkään sellainen olo, että liian varhain läksi. Olivat sisarukset eli serkkuni Kerttu, Kaisu ja Arja valmistelleet juhlan viimeisen mukaan, ja se kyllä tuntui. Mukava oli taas tavata sukulaisia. Lasten pikkuserkutkin alkavat olla jo pulskalla iällä, enkä heidän lapsistaan tiedä oikein mitään. Erityinen ilo oli tavata Terttu-serkku, joka oli jaksanut Lassinsa kanssa lähteä mukaan.

Hämeenkyrössä Kuparisen Anttia käytiin tavoittamassa hänen uudessa kodissaan, vaan olipa mies lähtenyt Laitilaan jahtiporukan johonkin tilaisuuteen. Tämä kuultiin jälkikäteen puhelimessa. Asuu mies nyt Hämeenkyrön keskustaa pitäjän korkeimmassa asuintalossa, jossa kerroksia näkyy olevan seitsemän. Pekka Kynnös on rakentanut talon tontille, joka jossakin 1950-luvun vaiheessa oli minun vanhempieni omistama, Hanna ja Antti Inkiseltä ostettu. Itse asiassa maa-alan historia meni niin, että Hämeenkyrön Osuuspankki, silloin vielä Osuuskassa, tarvitsi oman toimitalon, kun pankki siihen asti oli ollut meidän omakotitalomme kulmahuoneessa omalla vartavasten rakennetulla sisäänkäynnillä. Inkisillä lienee Karjalassa ollut aika paljon maita, koskapa heillä niitä oli vielä HÄmeenkyrössäkin. Jokin maapala ulottui juuri valmistuneeseen kolmostiehen asti sen itäpuoolella, ja ison tien varteen toki pankkikin halusi. Vanhemmillani ei ollut rahaa, ja Inkisillä taas oli sen tarve. Ilmajoen paappa, äitini isä Juho Koskiniemi, valjastettiin asialle. Hän osti Inkisiltä maapläntin ja myi siitä tien varresta kaksi tonttia, toisen Osuuspankille ja toisen seurakunnalle kanttorilaa varten. Tiestä loitommaksi jääneen maapalan paappa sitten lahjoitti vanhemmilleni, ja sille rakennettiin myöhemmin nykyinen Osuuspankin talo sekä valtion virastotalo, jonka paikalla tämä seitsenkerrostalo nyt sijaitsee

Valtasen Saila kalapöytineen oli ilmestynyt tammikuisen kesälomansa jälkeen KYröskosken torille. Häneltä löytyi mukava lasti kalaa ja tuli ensi lauantaille tilatuksi pari rasiaa mateen mätiä. Uusierkkilässä käytiin sovitusti vaihtamassa musta radiosysteemi valkoiseen. Tiskistä löytyi myös vanha Windowsin office-paketti, jotta Mariano saa tällä viikolla asentaa vanhan kunnon XP-käyttöjärjestelmän apuohjelmineen kökköilevän Win-kasin tilalle. Kauppaan pölähtivät Heikki ja Tarja, joiden kanssa tavan mukaan vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin tiistaiaamun brunssista meillä. Riku Turusta liittyy seuraan.

Pyhänä pysähdyttiin Hämeenlinnaan kastejuhlaan. Vanajan seurakuntatalossa kastoin keskilapsi Saaran ja hänen Pablo Virolaisensa tytär Fanni Loviisan. Väkeä oli noin 40. Saana oli tehnyt mainiot kakut, ja tilaisuus oli muutoinkin hyvin valmisteltu ja ajateltu. Mukava oli tavata Pablon vanhempia ja vielä isoäitikin.

************

Written by arisuutarla

18.2.2013 at 06:38

Kategoria(t): Uncategorized

Äänessä Kari Enkvist

leave a comment »

Professorin uskonto näyttää olevan uskonnottomuus. Hän ihmettelee parhaillaan radiossa, kuinka yksi kirja, Raamattu, voi olla sellainen, jota koko kristikunta kumartaa ja johon on koottu kaikki totuus. Tässä vetäää suuta hymyyn, miten voi olla yksi professori, jolle on annettu haltuun totuus itselle ja muille julistettavaksi. Riippumatta siitä, mitä ”tietäjä” sanoo, kristillisen uskon Jumala ei suostu Enkvistin eikä minun muotteihin. Professori puhuu Jumalasta ihan kuin Hän asettuisi samoille mitoille muun olevaisen kanssa. Surullista, että aina joku lähtee mukaan näihin oppeihin.

Kohta Kauko Ronkainen tulee pitkästä aikaa hakemaan Iirikseen kuntosalille. Illaksi laukku on pakattu Hämeenkyröä varten. Aamulla pitäisi mennä Uimosen mukana Tampereelle 08.04 Bendolinoon ja Seinäjoelle,mistä taksilla Ilmajoen kirkolle. Saatetaan äidin puolen suvun vanhin eli Martta-täti hautaan. Sunnuntaina tervehditään elämää sen toisesta päästä, kun kastan Saaran ja Pablon Fanni-tytön seurakunnan jäsenyyteen.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

14.2.2013 at 08:42

Kategoria(t): Uncategorized

Hieno juhla illalla

leave a comment »

Kirsi Hiilamo täytti upeasti 50 vuotta. Meitä oli toista sataa vierasta ravintola Dylanissa Hämeentien varrella. Kätellessä Kirsin vieressä Heikkiä nauratti kertoessani näkevänsä hänet eka kertaa puku päällä. Myöhemmin minun Kirstini muisti kyllä nähneensä puvun vuosi sitten tammikuussa Pörssitalon juhlassa.

Vieraiden esittely kiinnosti. Enimmin oli outoja nimiä, ja kirkollistenkin kohdalla huomasin väen tulevan itseeni nähden peräkärryssä. Ilkka Sipiläinen oli vihdoin saanut rovastin arvon, mikä ilahdutti. Olinhan asiasta laittanut kirjeen jo kauan sitten Eero Huoviselle, mutta minkä pahan lienee tehnyt, kun ei arvonimi hellinnyt. Nyt Irja Askola sen antoi. Lieneekö vaikuttanut toinen Ilkkaa koskenut, minulta ohi mennyt mukava tieto miehen valinnasta vuoden papiksi 2012.

Päivän sankaritar Kirsi esiintyi tutun elegantisti, hyvin sanavalinnoin ja uskottavasti. Laaja on ystäväpiiri ja elämän foorumit moninaiset oine lapsikatraineen, seurakuntineen, terapeutin hommineen ja kirjallisine töineen. Tutuilta kuulostivat ystävien kuvaukset työskentelystä kirkolliskokouksen paperisateessa.

Vähän nolotti ajan seuraamattomuus, kun päivänkohtaiset tiedot tulevat tipahtelemalla jos silloinkaan. Heikiltä kysyin hänen professuuritilannettaan. Oli ilo kuulla valinnan olevan joidenkin takkuilujen jälkeen selvä. Kansleri on pyytänyt kirjoittamaan nimen työsopimukseen, ja sitten meillä on Helsingin yliopistossa uusi sosiaalipolitiikan professori. Todella onniteltava asia. Saadaan yksi humaani professori, joka toimii ihmisen mitoilla.

Minulla oli ilo sanoa illan viimeinen sana Kirsille ja hänen johdostaan. Kutsussa oli pyydetty esimerkiksi runoa, ja sellaisen ojensin agraarin miehisesti länsirannikolta vielä hyvinkin työelämässä puurtavalle naiselle:

On myähäne syyskuun ehto,

aurink painun on medhän taa.

Ja kylmän kalssia verhoho

sumu katta jo suanotkelmat.

Siäl suanotkos näyttä paraikkas

viäl ihmne hääräileväs.

Hänt erotta ei silm tahr lainkkas

sumuharmailt rönnvaatteiltas.

Siäl kuakk viäl nouse ja laske

jämt tasases tahrisas.

Paljas tervat jalk otta askle,

sark pirene – hianokselttas.

(Nestori Vanha-Rauvola, Eurajoki, n. 1940)

Written by arisuutarla

10.2.2013 at 07:14

Kategoria(t): Uncategorized

Hyvä kirja vihdoinkin

leave a comment »

Luen mielestäni paljon. Harvoin osuu kohdalle kirja, jonka varauksetta voi sanoa olevan hyvä. Tämän kriteerin täyttää viime syksyn Finlandia-palkittu Ulla-Lena Lundbergin Jää, tarina Ahvenanmaalta nuoresta pappisperheestä. Pitää hymyn karetta yllä pitkin matkaa ja on ihanan uskottavasti arkinen. Ei ihme, että suomeksi Jäätä on myyty toista sataa tuhatta ja ruotsiksikin 17 000 kpl.

Keskiviikkona oli tosi hieno tilaisuus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Tuija Wetterstrandin ja Jukka Parkkisen kirja suomalaisista kalliomaalauksista julkistettiin. Olivat valmistelleet hyvän vuoroesityksen kirjan synnystä ja sisällöstä, yli 130 kalliomaalausta taustatietoineen ja kuvineen, oikea bongarin unelma karttakoordinaatteineen, jotta navigaattoreillakin on helppo löytää perille.

WSOY on Tuijan mukaan tilannut samaan materiaaliin pohjautuen lasten tietokirjan. Työ varmasti näiltä onnistuu, ja kysyntää tulee olemaan. Luontoon liittyvistä lasten kirjoista on pula.

On ollut aika kurja viikko. Vakioläppärin verkkojohto unohtui lähtökiireessä maanantaina maalle. Claes Ohlsonilta kävin kysymässä, vaan eivät myyneet, kun en osannut tarkasti sanoa läppärin ampeerimääriä enkä edes voltteja. Eilen sitten kävin hirvittävässä meripyryssä Jätkäsaaressa uudessa Verkkokauppa.comissa, ja siellä melkein tärppäsi. Jännitteet olivat joko ali tai liian paljon yli, ja jos jännite oli sopiva läppäriin työnnettävä plugi ei. Niinpä olen sinnitellyt uuden Asuksen kanssa ja yrittänyt saada Windows kasin niksit jotenkin haltuun. Pääpiirteet kai nyt ovatkin sitä, mutta esimerkiksi asiakirjaa tehdessä Jaws koko ajan uuden rivin alussa pölöttää reunamarginaalia kaksipilkkunollanollakaksikymmentäviisi sentimeter. En osaa panna sitä pois. Samoin on tietymättömissä liitetiedostojen avaaminen ja seikkailujen takana tiedostojen löytäminen. Virtasen Heikillekin soitin, josko hän olisi käynyt hakemassa johdon ja pistänyt postiin, vaan olivat juuri autossa matkalla Keuruulle. Täytyy katsella tällä vielä ensi torstai-iltaan – näköjään.

On jääty kaupunkiin, kun tälle päivälle ovat osuneet kolmet synttärit. Kirstin vanha kotipalvelutäti täyttää sata,

Annan ja Samulin keskimmäinen Lotta 12 vuotta ja kollega Kirsi Hiilamo 50. Imartelevaa oli saada pyyntö pitää toinen juhlapuheista Kirsin synttäreillä ravintola Dilanissa. Perusteli pyyntöä, kun naiset niin tykkäävät minusta! Mahtoi siis puhua isommankin joukon puolesta, vaan ihan elegantti rouva Kirsi Hiilamo on. Tapaamisemme ovat kyllä olleet aika lailla ohimennen tilanteita eivätkä koskaan kaksin.

Abilis-kirjaa varten sain puretuksi Kalle Könkkölän haastattelun. Kallen huumori on omansa laista ja kulkee läpi koko tekstin. Sitä on kiva työstää, kun asia sinänsä on kuivan sorttinen.

Written by arisuutarla

9.2.2013 at 05:27

Kategoria(t): Uncategorized

Verisuonikalkkia, Seela Sellaa ja pikkuisen muuta

leave a comment »

Kirsti ajeli eilen Lappeenrantaan. Täyttelee appi huomisi´n 78 vuotta. Ensi kuussa tulee kaksi vuotta äkillisestä vuodeihmiseksi putoamisesta. Hetkeksi oli pappa ilahtunut tyttärestä, vaan sitten halunnut nukkua taas. En osaa olla muuta kuin hiljaa näiden kanssa.

Lanko-Martti pistäytyi Moksista palatessaan laittamassa sukuryijyn suoraan ja korottamassa vähän. Samalla pääsi takaisin seinälle kuikkataulu pyrstötiaisten viereen. Oli Martti ostanut uuden tangon ryijylle. Unohdin kysyä hintaa.

Sain samalla kutsun lounaalle Töölöön. Riisiä ja savukalaa oli sisko laittanut tarjolle ja mitä ihaninta suklaakiisseliä. Tuoksuikin ihan samalta kuin sata vuotta sitten oman äidin tekemä.

Riitta lähti vielä kaveriksi Stockmannille. Olin varmistanut, että lippupalvelu toimii pyhäpäivästä huolimatta. Kysyin lippuja Seela Sellan talvi- ja kevätkauden esitykseen ”Ottaa syrämest”, milloin vain pääkaupunkiseudulta tai Tampereelta. Vapaita paikkoja oli enää Oulusta ja Turusta. Otin Turusta.

Hesari lynttäsi esityksen pahan kerran. Minua se ainakin kiihoittaa näkemään, miten huono on. On sama käsikirjoittaja kuin edellisessä esityksessä Seela Sella syrjällään, ja se oli ihan katsottava. Sisko oli kutsuvieraana Stooan ensi-illassa, eikä moittinut, kehui päin vastoin, ettei ainakaan kiroiltu liiemmin.

Samana viikonloppuna olen pelaamassa shakkia Hervannassa. Sieltä ehtii hyvin ajella pelien jälkeen Helsingin sijasta Turkuun – tosin sitten melko myöhään, ellei pidetä Turkkuses hotellilomaa, kuten Kirstille vähän puhelimessa vihjasin.

Kuorin yhden perunan ja porkkanan sekasoppaan, johon eilen olin kiehutellut kilon savuluita. Ne äsken rapsin, lisäsin lientä ja katsoin jääkaapista sopivat loput keitoksen sekaan. Siellä oli Cartedorin soikeassa jäätelörasiassa edellisen keiton loppu, mitä lie lihaa ollut seassa. Mutta kun kumosin sisältöä kattilaan, rasian reunoille jäi kylmässä kiveksi kovettunut rasvarengas. Veitsellä rapsin sen – en suinkaan nyt kattilaan, vaan jätesankoon. Ihmettelin, että tämmöiseksikö kovettuu jokin rasvasortti ihmisen verisuonten sisäpinnoille. Jos, niin huhhuh! Minkähän sortin rasvojen syönnin voisi lopettaa hyvän sään aikana? On sitä soluilla töitä, jos yrittävät raapia suonten seinämiä puhtaiksi mokomista kivettymistä.

Sain viikolla hyvää juttua purkkiin Abiliksen toiminnanjohtaja Marjolta. Tänään on nauhurin kanssa tapaaminen puheenjohtaja Kallen luona. Syntyy Abilis-kirja pala palalta, ja Marjo on erinomainen ”kustannustoimittaja”. Eilen taas muotoutui pari tarinaa Nepalista, kolme pientä vielä olisi jäljellä, ja Lattareista lienee tulossa jokunen lisää.

Written by arisuutarla

28.1.2013 at 06:15

Kategoria(t): Uncategorized

Korkean iän periskooppi

leave a comment »

Olen kirjoitellut syntymäpäiväkirjaa, ja kohta kuvittelen saavani sen Ali Kinnusen kuvitettavaksi ja painoon. Saapi sitten kiitoskorttina lähettää muistaneille. Kirjaan tulee tasamittaisesti kuuden rivin kuvaus kustakin henkilöstä tai henkilöparista, lapset tietysti mukana, sekä kuva niistä, joista Alilla on kuva. Vähän tulee sukutaulua, pohdintaa lahjoista ja lahjasta Abiliksen tilille sekä loppuun tämä luku Korkean iän periskooppi.

KORKEAN IÄN PERISKOOPPI

 

Kuka muistaa Eila Alhonsaaren, radiotoimittajan ja pappi Antti Alhonsaaren puolison? Hän veti sarjaa vanhuksista ja lanseerasi meille käsitteen ikäihminen. En ole ikääntynyt, en ikäihminen enkä mikään pehmennetty ja pumpuliin pantu vanhus. Ehkä vanhuksen tunnukset ajallisesti ovat työntyneet hiljakseen edellä kauemmaksi tai samalla tavalla tulleet sieltä etäältä pikku hiljaa lähemmäksi. Monella tavalla ja tasolla on ollut pakko panna merkille, että en enää ole nuori. Muisti pätkii ja lemahtaa vanhan miehen imeltynyt pissa.

Puolituttu eläkepappa tuli sovitusti hakemaan kirkkoon saarnamieheksi, tunnettu nimi, neuvos ja kaikkea. Koko olemus huuteli tekopirteyttä ja reippautta väkisin, eikä kukaan olisi voinut säheltää enempää autonsa liikkeelle saamiseksi tai turvavyön löytämiseksi minulle.Ja ne käännökset, ne jarrutukset ja viime tipan huomaamiset. Ratti vatkasi, missä on oikea, missä vasen. Ei kai se katu näkynyt yhtään sen paremmin, vaikka nokan työnsi kiinni tuulilasiin ja rintakehällä rönötti rattiin. Milloin lopetti pappa autoilun, hengen vaarallisen itselle ja muille? Mutta kortti hyllylle on kuin leikattaisiin ne, menevät miehuus ja sen mitta. Ajattelin, että Herra paratkoon, ei ikänä minusta näin paljon itsestäni liikoja luulija.

Entä nuori vaimo. Luin Eino Juhani Rautavaaran muistelmat. Kohta heräsin kysymään, mitä iloa nuorelle vaimolle on mahtanut olla alkukutinoiden jälkeen 30 vuotta vanhemmasta miehestä. Hain lohtua omista vuosista, joita minulla vaimoon nähden on 14 vähemmän. Eipä paljon lohduttanut kavennus, eikä lohjennut vertailupisteitä. Ehkä tasaantuu ero vuosien karttuessa, kun vanhenee vaimokin siinä. On kuin etupainoinen vene, kyntää syvällä ja hidastuu kummankin kulku. Saa ahterissa olija nuorilla voimilla luotsata, tähytä ja keulapäåän lasteja hilata keskelle. Näin on lisääntynyt hoidon, hoivan ja vahtimisen tarve, ja minä olen hoidettava ja hoitaja on hän. Siinä sitten yritän hyvittää ja tasata, panna hänenkin vaakakuppiinsa jotakin niin kuin hän minun.

Mitähän varten terveyden asiat ovat muka tulleet tärkeiksi? Onhan liikkua voinut aina, katsoa mitä syö tai juo, viljellä terveellisiä elämäntapoja ja mennä kuntosalille. Nyt katsotaan kalorit, rasvaprosentit ja suolat. Verenpaineen tarkkailu on päivän ilosekä kuivuva iho, niin saa rasvata. Sukkaa jalkaan, kun lattia on kylmä, ettei tule vilu ja vaatetta päälle. Pitkät kalsarit ovat mukavat yhä varemmin syksystä ja pidempään keväällä. Vaikka on huippulämmin mukava auto, miksi on etupenkillä hassu istua heti, jos polvilta puuttuu viltti?

Huhhuh tätä itsensä huolenpitoa, vaan tuleehan siitä elämisen sisältö ja vaihtotavara keskustelujen pörssiin. Kuinka monta pilleriä päivässä syön, olen jättänyt pois tai saanut lääkäriltä lisää? Ravintolisät ja terveysvaikutteiset ruuat, kylmäpuristetut rypsiöljyt ja kokojyvätuotteet, vitamiinit ja ulostustehosteet, ja pöydällä hyviä lehtijuttuja mistä muusta kuin terveydestä, yhtä pystyyn nostettua ja kävelevää terveyttä koko mies. Joskus sentään nukun, ja pikku päikkärit ovat kova sana.

Monasti olen muistanut Karjalan mammaa, joka Kirkkonummen Hilassa oli vammaisten leirillä, ikää reippaat 95. Luetteli sairaudet, vaivat ja taudit, sokeudet ja kihdit, säryt ja leikkaukset, huonot kuulemiset ja reumaattiset kivut. Tuntui, että kaikki maailman vaivat olivat pesineet tähän. Kun lista loppui, lausui mamma:

- Vaan jos kaheksankymppisenä olisin kuollut, niin ihan terveenä olisin kuollut.

- Kuule Ari, sinulla on sitten valtavan hyvä muisti. Eivätkös kaikki sokeat muista, ja kuulokin teillä terävöityy ynnä se musikaalisuus! Niinpä niin, muisti, hyvä ja hyvä ja vaimo lohduttaa:

- Sinulla on viime aikoina ollut niin paljon asioita, tehtävää ja muistettavaa, että ei ole ihme, jos kaikkea ei muista.

Järkevää selitystä kyllä, vaan ei lohduta. Hiiviskelen ympäri huushollia, koetan jalalla, tavoitan kädellä ja pinnistän muistia, mihin jäi villapaita, joka juuri oli tuossa, ja kun ei osu käsi, ei etsivä jalka, ei sitten millään. Ei ole toista kotona, jolta kysyä. Menen komerolle ja valitsen toisen vaateparren, jos löydän. Hikeennyn sokeuteen, kun sekin on aina yhtä täydellinen ja uskollinen muistaen pysyä mukana. Muistin pettäessä näkemisestä olisi apua. Se etsivä käsi voi kulkea aivan kadoksissa olevaa hipoen.

Ei ole siitä sokeiden kuuluisasta musikaalisuudesta nyt apua. Niille, jotka ovat sitä ylistäneet, tai sitä terävää kuuloa ja hyvää muistia, olen sanonut, että pannapa silmät kiinni. Siitä voi välittömästi saada pikatestin, miten alkaa laulattaa, miten herkistyy kuulo ja kirkastuu muisti. Kuulon osalta minäkin kilpailen pikkusiskon kanssa, kumpi kuulee huonommin ja vähemmän väärin. Äidin puolelta tämä on tullut. Hän sai alle kuuskymppisenä lähteä eläkkeelle pankkivirkailijan hommista, kun ei enää riittävällä tarkkuudella kuullut, mitä asiakkaat puhuivat. Hänen isänsä eli Ilmajoen paappa oli elämänsä viimeisimmät kymmenen vuotta täysin kuuro. Häneltä opin, miten huonoa kuulemista voi kompensoida: Kun puhuu itse, ei tarvitse kuulla muiden puheita.

Nimet tipahtelevat päästä, ja tulee selviä pysähdyksiä. Minne olen menossa, mitä tekemässä, mitä pitikään sanoa? Miksi on lompakko kädessä? Kaupassa seison tiskin tällä puolella, myyjä tuolla puolella, enkä saa sanaa suusta, kun juuri muistin, vaan enää en, mitä piti ostamani. Stagnaatio – muistan sentään ja olen sivistynyt. – Rapistun hitaasti ja täydellä varmuudella. Seurakunnassa jaoin pastorina vanhuksille syntymäpäivälahjaksi Fredrik Vislövin kirjaa Valoisa vanhuus tai jonkun muun Ilta joutuu. Vislövin valoista ei ole tietoa, mutta elämän ehtoon joutuminen on totinen tosi. Miksi minun vanhuuteni pitäisi olla sen valoisampi kuin aiemmat vuodet? Minusta on ihan hauska synkistellä, mässätä nuorten holtittomuuksilla, piehtaroida heidän olemattomissa peruskoulutiedoissaan ja kammoksua typerää melumakua, jota he kutsuvat musaksi. Vanhemmiten kasvaa suvaitsevaisuus ja avarat mielipiteet saavat sijaa, pyhät kirjat sanovat, ja katin kontit, sanon minä. . Enkö ole kärttyisä, helposti ärtyvä ja ihmisille, varsinkin vieraille, suoraan sanoja? Tällä kokemuksellahan minä tiedän melkein kaiken ja voin vähän opettaa. Entä kotiminä sitten? Ennen katselin ja kärsin toisen mykkäkoulusta. Nyt mykistyn itse ja vetäydyn kirjoittelemaan muka töitä.

Missähän vaiheessa rohkenen vetää päälleni titteliksi vanhus. Harmaja pää löytyy jo ja vähän muutkin sanovat. Pelkistyvät elämän ilot ja ovat pieniä. On suurenmoinen asia, kun tulee pyttyyn kakka eikä päkistys satu. Mukava on popsia hyvää ruokaa, kokea kaunis auringon nousu, iloita uusista verhoista ikkunan edessä. Vielä mukavampi on vahtia ja hautoa hopeaa, katsella kultaa ja hypistellä rahoja. Huisin oikein vanhapoika Paavali tunnisti näitä vanhuuden iloja:

- Vatsa on heidän jumalansa ja maallisiin on heidän mielensä.

Näin juuri Elämä on nähnyt sen hyväksi, vaan enpä asetu mässäilemään äreyksillä, harmaalla päällä, paksuilla korvilla, huonolla muistilla. En lannistu siitä, että puheet yhä useammin katsovat vanhaa, harvemmin edessä olevaa, ellei tarkoita tulevia lääkärin aikoja ja muita allakkamenoja. Onpahan tässä mitä kerrata ja muistella ja samoille ihmisille samoja moneenkin kertaan. Tietysti yritän kohteliaasti pehmentää – sano vain, jos olen jo tämän kertonut! Kaiketi tämä on elämän oma tapa riisua, niin kuin körttiläiset tapaavat sanoa. Elämä puskuroi ja häivyttää ymmärryksen itsensä kivuille.

Vähin erin siirryn elämän ihanien höppänöiden osastoon. Niin pitkästi kuitenkin pelaan kun on millä pelata, teen hommia ja toimin ripustamatta silti aktiivisuuden kuristavaa vaatimusta kurkkuni ympärille. En välitä olla toimelias vanhus, joka tulee, menee ja osallistuu. Alan tietäjiä kuunnellessa tulee tuntu, etten oikein ole edes ihminen, ellen ole kamalan aktiivinen, touhua ja tee. Aktiivisuudesta muka mitataan ihmisen arvo. Ei kai nyt sentään. – On perhanan mukava väliin katsella vain, olla ja levätä. Sata vuotta kiersin ympäri maata, saarnasin pyhäaamujen kirkot ja söin seurakuntataloilla perunasoppaa – lusikkaruoka kun on helppoa sokealle pistellä ja emännille laittaa. Nyt on ollut makea maata ja pitää radiota Radio Suomen kanavalla yhdeksästä kymmeneen vanhoja iskulauluja kuunnellen ja arvuutellen, kuka lauloi ja minä vuonna. Kuulen kyllä viittä vaille kymmenen kirkon kellojen lompotuksen kutsuna temppeliin, mutta minä vain syntisesti makailen. Tuntuu ihan mainiolta antaa itselle tähänkin lupa, passiiviseen oloon, hymytä muille ja hymytä itselle, muistaa sadatta kertaa menneitä, kun sittipörriäinen Heinäveden kirkon kuorissa lenteli ehtoollismaljaan, tarttui vanhan papan viikseen ja mitä tapahtui sitten. Kollega vieressä kertoi perästä, että lipoi kielellä pappa viiksestä suuhun ja sinne se katosi.

*********************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
http://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

25.1.2013 at 05:13

Kategoria(t): Uncategorized

Peltikatto suojaa yhä Suomussalmella

leave a comment »

Peltikatto suojaa yhä Suomussalmella

 

Talvisota poltti Eetu Kyllösen ja hänen perheensä talon Suomussalmen Alavuokin rajalta Raatteentien varresta joulukuussa 1939.

- Kun palattiin kotiin evakosta, vain savupiippu seisoi ja sen tyvessä oli leivinuuni, Impi Hyttinen, omaa sukua Kyllllönen kertoo vieraillessamme kamarineuvos Ture Tähtisen kanssa Jyväskylän seudun näkövammaisten kokoontumisessa 16. tammikuuta 2013.

- Navetta oli jäänyt palamatta, ja sinne me, äiti, isä ja kahdeksan lasta asetuimme karjan kanssa. Muistan, miten äiti teki taikinan navetalla ja juoksutti leivät pihan poikki uuniin, joka oli lämmitetty siellä yksin töröttävän mustan savupiipun juuressa, Impi Hyttinen kuvailee.

- Välirauhan aikana rakennettiin uusi pirtti. Saksalaiset lähtivät syksyllä 1944 ja polttivat pirtin mennessään. Taas asuttiin vaikka missä.

- Isä oli hyvä käsistään ja veisteli jälleen uuden tuvan hirret. Minäkin sain varpaaseen elinikäisen viillon piilukirveen veitsenterävästä terästä. Hirren kyljessä veiston jälki tuntui ihanan sileältä lapsen käteen. Tähän taloon päästiin muuttamaan 1947.

Impi Hyttisen vanhemmat kuolivat, ja nuori nainen löysi aviomiehen Kajaanista. Sieltä he muuttivat yhdeksän päivän ikäinen esikoistyttö Annukka mukanaan Suomussalmelle. Vaikka talo ei ollut vielä 13 vuotta vanhempi, pärekatto oli kunnostuksen tarpeessa. Muilta osin hyvässä kunnossa olevaan taloon päätettiin laittaa peltikatto, jos vain rahat järjestyisivät. Sokeain Keskusliiton huoltosihteeri, aluesihteerin edeltäjä, Esko Liukko Kuopiosta kertoi Sokeain Ystävistä ja auttoi hakemuksen tekemisessä. Sisarussarjasta Impin lisäksi velimies Kalle oli synnynnäisesti sokea.

- Ei silloin mitään kirjallisia päätöksiä saatu. Yhtäkkiä tuli vain tilille 150 000 markkaa Sokeain Ystäviltä, ja peltikatto saatiin, Impi Hyttinen muistelee.

Hyttiset muuttivat työn perässä takaisin Kajaaniin ja sitten Varkauteen, asuivat välillä Kuopiossa ja nyt lastensa lähellä Jyväskylässä. Tänä päivänä Suomussalmen talo on vieraiden omistuksessa, ja se on museoviraston suojelema. Syy suojeluun on ammoinen isä Eetu Kyllösen poikkeuksellinen hirsien veistotaito. Sodan jälkeen ei saanut sementtiä perustusten valuun, ja talo tehtiin hirsipaaluille. Alusta on auki, ja ilma pääsee koko ajan tuulettamaan alta. Hirsissä ei ole vähääkään hometta, ja sellaisena rakennus on aikansa taitojen mestarinäyte. Jos hyvä tuuletus on suojannut alta, on Sokeain Ystävien peltikatto suojannut päältä.

23.1.2012

Ari Suutarla

Written by arisuutarla

22.1.2013 at 19:13

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.