Mukavasti oli väkeä F. E. Sillanpään Nobel-juhlassa (blogikirjoitus)

Hämärän laskeutuessa Helsingin vanhan, nyt täysin lumettoman keskustan ja Senaatintorin tienoon ylle ovi kävi mukavan tiuhaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalin portaaseen Hallituskadun ja Mariankadun kulmatalossa. Oli eilinen, tiistai joulukuun 10. päivä. Ihmisiä saapui F. E. Sillanpään saaman Nobel-palkinnon 75-vuotistilaisuuteen, jonka tähtenä nyt loisti maamme eturivin Sillanpää-tuntija Panu Rajala.

Mahdottoman mukava oli taas kerran kuunnella Rajalan puhetta, joka sisälsi asiaa Taatan pitkästä marssista, ennen kuin palkinto lohkesi syksyllä 1939 ynnä itse palkinnon luovutustapahtumasta Tukholmassa sekä ajasta sen jälkeen.

Siskoni Riitta Kekomäki istui vieressäni oltuaan ohjailemassa minua tulijoiden tervehtimisessä. Hän kuuli nyt Panu Rajalaa ensimmäistä kertaa, ja kuulin hänen olemuksestaan sen ihastuksen ja intensiteetin, millä tohtori seurasi toisen tohtorin esitystä. Siskoni tiedän asiallisesti hyvin kriittiseksi kuulijaksi, joka ei turhia kehu.

Parhaat kiitokset SKS:n Sakari Katajamäelle ja johdon assistentti Anne Hopialle, jotka pitivät huolta tekniikasta ja tilaisuuden ulkoisista puitteista. Pari päivää aikaisemmin kävimme minun Kirstini kanssa katsomassa paikat. Silloin saatiin mikrofoneihin vain valo, mutta nyt tilaisuudessa niiden läpi kulki myös ääni. – Kuulun niihin henkilöihin, joita raivostuttaa äänentoistolaitteiden testaaminen ja koputtelu juuri tilaisuuden kynnyksellä väen ollessa jo penkeissä:
– haloo-haloo, kuuluuko, kuuluuko!
Nämä huhuilut ja koputukset on syytä hoitaa etukäteen.

Kirsti, joka tilaisuuden päätteeksi Estonia-flyygelin äärestä säesti Sillanpään marssilaulun, oli ovella tarjoamassa huonelämmintä klögiä ja pipareita. Panun Marja Norha häntä avusteli ynnä pyörähteli jonkin linssivehkeen kanssa ottamassa kuvia. Arvelen, että ihmisistä on mukava tulla kauniisti pukeutuneiden rouvien vastaanottamiksi!

Itse seisoin tahallani oviaukossa tien tukkeena. Tarkoitus oli toivottaa ihmisiä tervetulleeksi. Oli todella mukava todeta väen valuminen sisään – ja mikä määrä, paljon runsaampana kuin osasin odottaa. Oli F. E. Sillanpään seuran väkeä Hämeenkyröstä sekä sieltä pääkaupunkiseudulle muuttaneena. Oli sisarseuran puheenjohtaja Anneli Kalajoki Mika Waltari -seurasta ja tietysti oman, Bibliofiilien seuran ihmisiä aina puheenjohtaja J-P. Pietiäistä myöten. Emeritus kunnanlääkärimme Jarmo Puntalokin oli körötellyt läpi synkeän Pirkanmaan ja Udenmaan paikalle ja saanut komean crossover-autonsa (Ford Kuga, kuten meillä) Kluuvin parkkihalliin.

Antikvaari emeritus Anssi Arohongan kanssa olimme katsoneet ohjelman, ja hän veteli rauhallisella selkeydellään tilaisuuden alusta loppuun. Ennnen tilaisuutta hän oli hakenut Panun kanssa Lallukan taiteilijakodista Lauri Ahlgrenin Sillanpää-kirjojen lahjoituskokoelman nähtäväksi. Bibliofiilisesti kokoelma ei mielestäni ole kovin arvokas, mutta edustaa kyllä hyvin Sillanpään tuotannon monipuolisuutta nimikkeiden paljouden muodossa.

F. E. Sillanpään seuran johtokunnan tervehdyksen toi Jussi Niinenmaa asiallisuudella ja leppeällä huumorilla siteeraten hyvin valitusti Taatan tekstiä. Hän myös otti vastaan Ahlgrenin lahjoituksen ja lausui seuran kiitokset siitä.

Mutta tapahtuman ydinesiintyjä, tohtori Panu oli todella yliveto jälleen kerran. Päivän Hesarin kulttuurisivut antoivat tilaa Nobel-asialle selostaen 50 vuoden takaa 1964 Sartren Nobelin palkintoa, jota hän ei ottanut vastaan – rahoja peräsi turhaan kyllä 11 vuotta myöhemmin. Olisi valtakunnan päälehti voinut noteerata kirjallisuuden ainoan Nobelimme 75-vuotistaipaleen. Taival on lähes naurettava, ikään kuin maamme kaunokirjallisuus ei tänä aikana olisi tuottanut palkittavaksi yltävää tasoa, vaikka esimerkiksi Mika Waltarin tuotanto olisi sisältänyt kaikki eväät palkinnon saamiseksi. Mahdottomana ei olisi voinut pitää viihdekirjailija Arto Paasilinnan noteeraamista yhtenä kansainvälisiin mittoihin yltäneenä vaihtoehtona.

Bibliofilos-lehden toimittaja Raimo Jussila lupasi Panu Rajalan esitelmän tekstin vuoden 2015 ensimmäiseen numeroon. Vielä merkittävämpi on Rajalan lupaus antaa meille tuore Sillanpää-elämäkerta, nyt kolmen niteen sijasta yksissä kansissa. Ehkä kuluneet pari vuosikymmentä ovat tuoneet esille taas jotakin uutta aineiston puolelta.

Ari Suutarla, vanha pappi