Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Kultarinnan jäljillä Kokkolassa

leave a comment »

Kultarinnan jäljillä Kokkolassa

Pieni maisemakuva maaliskuisesta teatteriretkestä

 

 

(blogikirjoitus/Ari Suutarla)

 

Kirstillä oli syntymäpäivä, minulla kohta perässä nimipäivä. Olin kuullut, että hämeenkyröläisen Anni Kytömäen 2014 Finlandia-ehdokkaasta oli Kokkolan kaupunginteatterissa väsätty näytelmä Kultarinta. Kirsti oli mahdottomasti tykännyt kirjasta, jonka eräänä kantimena on luonto. Minusta kirja olisi ollut ihan luettava vähemmilläkin maahisilla ja oudoilla luonnon ilmiöillä, mutta menihän tuo.

 

Täkynä Kokkolan suuntaan oli vielä vanha perheystävä Vuokko Nissilä, jonka kanssa on pidetty ohutta yhteyttä lähinnä joulutervehdyksin ja ulkomaan kortein. Vuokon ja Kalervon poika Jaakko oli aikanaan saanut minut ja entisen vaimoni Leenan kummeikseen, jos kohta kummiutta ei voi minua kehnommin hoitaa.

 

Siispä sähköpostia Vuokolle ja ilmoitus, että on liput Kokkolan kaupunginteatteriin ja Kultarintaan 4. maaliskuuta ynnä kortteeri näytännön jälkeen Hotelli Kokkolassa. Vuokko reagoi välittömästi. Hän ilmoitti ”Jaskansa” kanssa liittyvänsä seuraan. Kuvio päättyi sopimiseen yhteisestä ateriasta ennen teatteria.

 

Vanhan ystävän tapaaminen

 

Ensimmäiseksi Vuokko yllätti mielikuviini nähden pienellä koollaan. Ei minulla itse asiassa ollut mitään mitattavaa muistikuvaa rouvan pituudesta, mutta yllättävän alhaalta hänen hartiansa löytyi tapaamishalauksessa. Tukan tuuheus ja ääni olivat entisellään, mutta kasvojen uurteita pidättäydyin arvioimasta.

 

En hävennyt huonoa muistiani. Ensimmäisenä piti kysyä, olemmeko tavanneet tällä vuosituhannella. Vuokko muisti jonkin esitelmöintimatkani Kokkolan ammatilliseen oppilaitokseen. Keikka oli kokonaan häipynyt minun kartaltani.

 

Samoin muistin väärin Vuokon lasten lukumäärän neljäksi. Tosiasiassa kummipoika Jaakon lisäksi perheessä on ollut kaksi tyttöä. Toisen nimi oli mielestäni Eeva-Maria, joka osoittautui Eeva-Maijaksi. Toinen taas on Riikka. Hänen nimestään ei ollut muistijälkeä, kunnes kartta alkoi jotenkin palautua Vuokon kerrottua, että Riikka on yhdeksän lapsen äiti.

 

Kalervo oli aikanaan minun Leenani kollega. Vuokko totesikin hauskasti, että itse asiassa me emme keskenämme niinkään olleet tuttuja, koska yhteys oli rakentunut puolisoittemme kautta. Olimme siis eräänlaisia siippatuttuja. – Sitäkään en tiennyt tai muistanut, vieläkö Kalervo on hengissä, ja kuulin, että kyllä on.

 

Jaska – mainio mies

 

Jaskalta jouduin kysymään, olemmeko hänen kanssaan tavanneet. Sujuvasti kävi ilmi, että nyt on. Mies lähentelee 80 ikävuottaan ja osoittautui kerrassaan mainion sosiaaliseksi henkilöksi. Kysyessäni entisyyyksiä, hän sanoi olleensa muun muassa sähkömies, mitä se sitten tarkoittaneekin, asuinpaikka Pietarsaari. Moni elämisen alue oli tiedollisesti tuttua ja kerronta sillä tavalla poikkeuksellisen sivistynyttä, että keskustelu sisälsi hänen puheensa lisäksi kysymyksiä ja kiinnostusta meihin.

 

Minut Jaska osti lopullisesti, kun kävi ilmi, että hän ajaa kunnon autolla. En uskonut kättäni, joka tunnusteli takaoven päältä turvakahvaa. Luulin autoa joksikin Mersun röttelöversioksi, mutta kyseessä olikin Fordin Galax isolla koneella.

 

Ruokapaikaksi valikoitui vanha kellariravintola Lyhty. Junassa olimme jo silmäilleet Kokkolan keskustan ravintoloiden ruokalistoja, ja Lyhdyn lista oli kiinnittänyt huomiota lyhyydellään, kruusailemattomuudellaan ja kohtuullisilla hinnoillaan. Kirsti söi kasvisruukkua ja me muut kalaa. Esillepano oli muutoin kohdallaan, mutta Jaskan alkukeitto oli tarjoilijalta unohtua. Onneksi soppaa oli tehty iso kattila niin, että kuppi tuli pöytään saman tien.

 

– No, kerropa Kirsti sinä itsestäsi, Vuokko avasi, kun tilaukset oli tehty.

Ihana olla tekemisissä tällaisten luontevien ja mutkattomien ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita puhumaan muustakin kuin ruoasta ja ilmoista.

 

Entä sitten Kokkola

 

Neljän tunnin junamatkan jälkeen astuttiin alas Bendolinosta. Mielessä oli pyörinyt kaiken maailman muistikuvia Kokkolasta, entisistä papeista, Johannes Sillanpäästä, Heikki Vaattovaarasta ynnä Allan Sturesta Kaarlelan puolelta. Mielessä oli diakonissa Asta Telin, sittemmin Telisuo, vihdoin Jarva. Asta oli löytänyt Juhani Jarvansa minun leiriltäni Rautalammin Kattilavirralta. – Liisa ja Osmo Leppänen Kokkolan Koivuhaasta oli monen vuoden ystäväpari minulle, ja heidän kodissaan olin saarnamatkoilla saanut yösijan moneen kertaan. Kapakoista jokin Tervahovi oli jäänyt mieleen.

 

Ruotsalaisuus pysäytti

 

Heti asemalaiturilla piti pysähtyä kuuntelemaan. Siinä soljui jokin tuttujen tapaaminen, kun jotakuta oltiin junalta vastassa ja jälleen näkeminen tapahtui sykähdyttävästi Neristanin svenskalla – kieli, jonka tapaista olen 1960-luvulla tavannut jossakin Keski-Norjassa.

 

Vielä paluujunan ravintolavaunussa pöytämme nuori nainen puhui puhelimeen tätä soljuvaa pohjoisen Keski-Pohjanmaan ruotsia. Ihan teki mielki pyytää puhumaan lisää, mutta oman kielitaidon ruoste toimi pidäkkeenä.

 

Kokkola oli todellisuudessa mielikuviani räyhäkkäämpi ja isompi kaupunki. Olin pannut asukasluvuksi jotakin alle 30 000 henkeä, heistä ruotsinkielisten osuudeksi noin 4000. Netin mukaan väkimäärä on 47 000 ja ruotsinkielisten osuus siitä noin 13 %. Väkimäärää eivät kuntaliitokset hirveästi ole nostaneet, koskapa kaupunkiin Kaarlelan lisäksi on liitetty vain Lohtaja ja Himanka.

 

Neristanin eli Alakaupungin puukorttelit ovat ainutlaatuista nähtävää. Kirsti kävi ne kävelemässä ja toi minulle tuoreen kuvauksen ynnä mainion rintataskullisen teepaidan, jonka oli löytänyt pienestä äidin ja tyttären puodista.

 

Vanha yläkaupunki eli Oppistan oli nyt meidän kulttuurimme tärvelevää purkiota Nordeoineen ja S-ketjun liikekortteleineen, joiden tieltä vanha rakentaminen oli saanut väistyä.

 

Vanha rautatieasema oli surullinen. Lippuautomaatti ja maksuton vessa sentään löytyivät sisältä, mutta muilta osin merkittävä asema oli kuin muisto vain. Jos olisi ollut kesäaika, olisimme tehneet kiertoajelun Ykspihlajaan ja kaupungin satama-alueelle.

 

Parasta matkassa

 

Olin oikein iloinen, että Kirsti piti näkemästään. Sitä edustivat tässä tapauksessa maisemallinen Kokkola ja ennen muuta tapaamamme ihmiset, Vuokko ja Jaska.

 

Sen sijaan itse näytöskappale, Anni Kytömäen Kultarinta sai arvosanaksi korkeintaan menettelevän. Lehdissä arvioinnit olivat olleet kiitteleviä, mutta me olemme kai osuneet harvoin katsomaan hyvää teatteria.

 

Dramatisointi ja ohjaus olivat Hanna Ojalan, ja näyttämöllä melusi tusinan verran näyttelijöitä. Vaikka olin lukenut kirjan, tämä tulkinta ei tavoittanut minulle oikeastaan mitään yhtymäkohtaa kirjan kanssa. Kirsti yritti kyllä parhaansa mukaan selostaa kuiskauslaitteeseen tapahtumien kulkua, mutta hyvin irralliseksi jäi siitä huolimatta anti. Aina on ollut vaikea ymmärtää, miksi näyttämöllä pitää huutaa kamalasti sellaisissakin replikoinneissa, joihin kova ääni ei itse asiassa kuulu. Ja se loputon kenkien kopistelu lattiaan. Eihän kukaan kotonaan tai kylässä liiku siten, että kengät koko ajan kopisevat.

 

Itse teatterirakennus on nostalgiaa, vanha suojeluskuntatalo. Isäntämme Jaska oli kuin pala Keski-Pohjanmaan historiaa hänkin valtaisine tietoineen jääkäriliikkeestä. Sen riveihin lähti juuri Alahärmästä ja Kortesjärveltä Saksaan asukasmäärään nähden enemmän nuoria miehiä sotaoppiin kuin muualta Suomesta.

 

Ei jäänyt mieleen, minkä verran teatterilipuillla oli hintaa. Väliaikatarjoilu sen sijaan sai hymyn kasvoille. Kuppi teetä ja leivos maksoivat viisi ja puoli euroa. Helsingissä olisi saanut maksaa kolminkertaisen hinnan ja Tampereellakin melkein.

 

Muhkea eväspussi

 

Vuokko oli varustautunut tapaamiseemme huolella. Illalla erotessamme hän antoi matkaan eväspussin. – Oli ttuoremehua, mitä ilmeisimmin omatekoista saaristolaisleipää, suklaapatukoita ja iso Fazerin levy, joka löysi määränsä Kirstin toimesta paluujunassa. Illalla kotona, kun tehtiin kuppikuumaa, Kirsti hienonsi sekaan juuri saatuja herkkutatteja, mitä ilmeisimmin itse poimittuja ja kuivatettuja. Mukana oli pussi kuivattuja suppilovahveroita.

 

Oli tuntu, että olimme olleet odotettuja vieraita.

 

Minulle tärkeätä oli, että voitiin tehdä Kirstin kanssa yhdessä jotakin. Mieltä on askarruttanut selkävaiva, joka on pannut ankaria rajoja esimerkiksi yhteisille kävelyretkille.

 

Teatterin suhteen todettiin, että tällä tavalla alakanttiin on käynyt monta kertaa ennenkin. Kokkolan miljöö ja körttiläisittäin ystävien tapaaminen kallistivat vaakakupin tässä tapauksessa kirkkaasti plussalle. Samaan suuntaan vaikutti rauhallinen ja siisti Hotelli Kokkola. Pois lähtiessä sen aulassa tervehdittiin Katri Helena. Ilmeestä päätellen hän sai kaivautua vuosituhannen vaihteeseen, kun olin tervehtinyt häntä ”vanhana naapurina” Hämeenkyröstä. Vielä jaksaa artisti kierrellä. Oli illalla pitänyt konsertin Kokkolassa, kun me istuimme teatterissa, ja kiertue jatkui Ylivieskaan.

 

 

 

Helsingin Malminkartanossa sunnuntaina 6. maaliskuuta 2016

 

Ari Suutarla

 

*****************

Written by arisuutarla

6.3.2016 klo 08:26

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: