Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Pitkähkö tarina Savonlinnan oopperakesästä

leave a comment »

TAUSTAPEILI:

 

UPEA kesäRETKI SAVONLINNAAN

 

Teksti: Ari Suutarla (Blogikirjoitus 27.7.2016)

 

Tämä on pitkähkö tarina, jonka pääjuonne kulkee musiikin matkassa, sisältää perhe-elämää, minulle ja Kirstille tuttuja ihmisiä sekä Suomen kesää. – Alusta loppuun upea kesäretki Savonlinnaan, sanoisin.

 

Olen alkanut kuvitella itseäni kaiken maailmaisten vikojen etsijäksi ja osoittelijaksi, mutta tämä kesäinen kolmen päivän kokemus ei jättänyt sijaa vikoiluihin. Vaimo Kirstin kanssa matka sujui lempeästi. Vaan lähdetäänpä lähes alusta.

 

Olavinlinna, vanha linna vuolaan virran rannalla

 

– Ensinnäkin Olavinlinna, yksi Euroopan parhaista oopperapaikoista. Akustisesti aivan ylittämätön. Katetussa katsomossa 2300 paikkaa eli paljon ihmisiä, nyt näytäntö loppuun myyty. Istuimet huippumukavia, jaloille kolme eri tasoa pitää ja vaihdella asentoja.

– Miljöö vanha, linna perustettu 1475. Hyvin säilynyttä rakennushistoriaa. Joltakin ajalta Venäjän ja Ruotsin rajalinna.

– Iso orkesteri, viimeiseen asti treenattu, puikossa tummahahmoinen Keski-Pohjanmaan mies John Storgårds.

– Huippuluokan oopperakuoro, vain Savonlinnan ohjelmistolle viritelty.

– Esillä Motzartin ooppera Don Giovanni.

 

– Solistit Suomen kärjestä, nimiroolissa ”meidän Waltteri”, Waltteri Torikka, 31 vuotta, upeana tenorina Tuomas Katajala, sopraano-osissa Helena Jantunen yhdessä Ruotsin Gisela Stillen kanssa ja kruununa parissakin roolissa ikämies Jaakko Ryhänen, jouluna 70 täyttävä.

 

En niinkään ole oopperamiehiä. Don Giovannin eli ammoisen Auervaaran juoni on lapsellinen, ellei suorastaan typerä. Sanoista ei saa selvää, ja vaikka olisi saanutkin, italia olisi jäänyt ymmärtämättä. Teksti juoksi nähtävänä isoilla skriineillä ja oli joillakuilla paperilla kädessä. Tämän tuotteen lopussa eivät kaikki sentään kaadu ja kuole.

 

Musiikillinen kokonaisuus ja taidokkaat solistit lumoavat ja pitävät kyydissä. Vielä laajemmin voisi sanoa, että tämä kaikki, mukava seura ja väliaikatarjoilu mukaan luettuna ynnä kauniisti puetut ihmiset. Portilta tuli kylmän varalta ostetuksi kympin huopa. Eipä tarvittu, mutta kelpasi tuliaisena lapsen perheelle hauskan linnan kuvan ja tekstin takia.

 

Lahja joulupukilta

 

Olin jo vuosia elänyt uskossa, että Savonlinna oopperajuhllineen on kohdaltani taakse jäänyttä elämää. En tiedä, mille tällainen ajatus oli rakentunut, mutta elämä käänsi eteen uuden, kukaties nyt viimeisen tämän sarjan lehden. Joulupukki toi kirjekuoren, joka sisälsi kaksi lippua Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan Motzartin Don Giovannia, jossa pääosaa eli Giovannia lauloi Waltteri Torikka eli ”meidän Waltteri”. Näin olemme omistuksellisesti alkaneet kutsua nuorta artistia, joka pyörii usein näillä Hämeenkyrön kulmilla. Taiteilijan nuorekas äiti asuu kilometrin päässä vastarannalla, aivan Panu Rajalan ja Marja Norhan Villa Viehätyksen vieressä.

 

Waltteri Torikka on täällä nyt kova sana. Vuoden päästä kesällä 2017 hän laulaa Sillanpää-oopperassa nuoren Sillanpään Sauli Tiilikaisen ollessa vanha ”Taata”. Libretto on Panu Rajalan ja sävellys Seppo Pohjolan. Sillanpään syntymäkodin, Myllykolun kesäteatterin katsomolle rakennetaan parhaillaan kattoa. Lippuja saa netistä, ja yli puolet on jo myyty.

 

Jouluinen lahja oli mieluisa päästä vielä kerran Savonlinnaan, nähdä ja kokea korkean tason esitys ja tämä vielä parhaassa mahdollisessa seurassa.

 

Kirsti alkoi heti tapaninpäivän jälkeen ekana arkena kysellä meille parin yön majapaikkaa. Olivat ihan kaikki Savonlinnan hotellit ja majatalot aivan täynnä. Jättäydyttiin Savonlinnan matkailupalvelun hoitoon. Saatiin ihan kaupungin keskustasta Olavinkadun varresta siisti kaksio. – Ovat fiksuja nämä paikalliset asukkaat, jotka antavat kotinsa matkailun käyttöön. Itse ovat mökeillään saarissa pitkin Saimaan laajaa vesistöaluetta, ihan niin kuin me muutkin suomalaiset olemme kätkeytyneet kesäpaikkoihimme.

 

Nostalgiaa junamatkalla

 

Lähtö matkalle oli omalla tavalla rankka. Edellisenä päivänä ampiainen oli tehnyt hyökkäyksen päin näköä ja tuikannut piikkinsä silmäluomeen.Kylmin käärein sitä lepuutettiin, ja kortisonia siveltiin hyöksi. Mutta useita päiviä on kurja reikä kutissut öin päivin, josko se siitä tointuisi.

 

Kirstille olisi ollut varsin rankka ajaa tuhannen kilometrin reissu Hämeenkyröstä Tampereen takaa Savonlinnaan ja takaisin. Siinä sitä olisi kytätty rekkojen perässä ja jyryytetty tietöitä. Päätettiin jättää auto Tampereen rautatieasemalle ja tehdä matka Itä-Suomeen junalla.

 

VR tarjosi matkaa sekä kahdella että kolmella vaihdolla. Tampereelta lähdettyä junaa olisi voinut vaihtaa Riihimäellä Lahden suuntaan ja nousta siellä Karjalan junaan. Siitä olisi jääty alas Parikkalassa ja siirrytty Punkaharjun ja Savonlinnan suunnan kiskobussiin.

 

Me valitsimme vaihtopaikaksi Tikkurilan, joka merkitsi parin minuutin verran pidempää matkustusaikaa ja kahdeksan euron lisää junalipun hintaan. Matka selvitettiin kahdella vaihdolla, eli oli yksi sählinki vähemmän jonotuksissa ulos ja vartoiluissa sisään. Kesämatkailijoita oli tosi paljon, eikä VR:llä ollut millään rataosuudella mihin kään vuorokauden aikaan paljon mainostettuja veturitarjouksia. Iän perusteella alennettua junalipun hintaa pidin kalliina maksaessani aika tasan sata euroa nyt, kun eläkeläisalennus on muutettu 50 prosentista 20 prosenttiin. Samalla rahalla olisi kyllä saanut autoon polttoaineet. Totuuden nimissä on todettava, että Kirsti matkusti kanssani saattajan statuksella vapaalipulla.

 

Muinaisina aikoina auto olisi jätetty Jämijärvelle ja jatkettu sieltä Pori – Savonlinna -junassa Haapamäen ja Pieksämäen kautta perille. Nyt rata on ollut liikennöimättä vuosikausia, ja osa siitä on vajonnut suohon tai muuten purettu pois.

 

Ateria oli nyt sijoitettu mennen tullen ravintolavaunuun. Riemukasta oli körötellä jonkin sortin dieseljunassa Parikkalan ja Savonlinnan väli. On yksi Suomen kauneimmista rautatiereiteistä, koskapa se kulkee liki kolme peninkulmaa kapoista Punkaharjua pitkin Haukiveden vilkkuessa kannaksen pohjoispuolella ja Puruveden sen eteläpuolella.

 

Huvittavaa oli väliasemien nimien vaihto. Vanhoista asemista nimensä olivat säilyttäneet vain Punkaharju ja Pääskyhlahti. Parikkalan Särkisalmi linturuovikkoineen kyllä noteerattiin junan ikkunasta, samoin Putikon saha, jonka savupiipusta Kirsti luki vuosiluvun 1887. En tiedä, mitä rautateiden liikennepaikkojen nimiä mahtoi aikanaan olla nykyisten metsämuseo Luston ja taidekeskus Retretin seisakkeiden kohdalla. Retretin kohdalla oli ja on historiallinen hotelli Finlandia, arkkitehti Usko Nyströmin piirtämä, edelleenkin tilaus- ja sesonkikäytössä. Paikka kätkeytyy rataan nähden harjanteen ja mäntyjen taakse, mutta on helposti lähestyttävissä.

 

jokin entisistä asemista oli muutettu Kerimäen asemaksi. Tosin siitä on matkaa itse Kerimäelle kymmenen kilometriä. Vanhasta Punkasalmen asemasta ei saatu havaintoa ollenkaan.

 

Ehdottomasti muistorikkainta oli kirjaimellisesti kolkutella eteenpäin tällä rataosuudella. Vanhan ajan malliin ei ole katsottu tarpeelliseksi hitsata kiskoja kiinni toisiinsa. Aina kiskojen taitekohdassa juna piti menneiltä vuosikymmeniltä tutun kolkkauksen, ja vaihteen kohdalla kolinoita oli useita.

 

Perille Savonlinnaan tultaessa ei juna enää ajanut entiselle rautatieasemalle asti, vaan jäi kauppatorin kohdalle. Siinä sitä ennenkin oli jääty junasta ja noustu mukaan. Nyt koko asemarakennus on muussa käytössä, otaksuttavasti jonkinlaisena majoitusliikkeenä, koska sieltäkin kysyimme joulun välipäivinä tuloksetta kortteeria näiksi kolmeksi heinäkuun päiväksi.

 

Toria ja ravintoloita

 

Ensimmäisen illan päivällispaikka oli nimeltään Waahto, minulle entuudestaan täysin tuntematon. Waahdon keittiömestari suostui paistamaan meille muikut maustettuina normaalia vähemmällä suolalla. Oli tätä kysytty jo jostakin toriravintolasta. Siellä ”palvelija” totesi, etteivät he voi mennä tällaiseen yksilölliseen palveluun. Sinäkin päivänä oli valmistettu jo 1600 annosta paistettuja muikkuja. Oli helppo vetää johtopäätös, että olkoot! Kauppa tuntuu käyvän ilman meitä ja vähäsuolaisuutta. Meistä vain on mukava, jos paistetuissa muikuissa maistuu kala eikä vain suuta kirvelevä suola.

 

Kun tavallaan olimme yksityismajoituksessa, saimme aamiaisemme hakea itse. Tosin en isosti kaivannut hotellien yksitotista sortimenttia munakokkeleineen ja prinssinnakkeineen. Kirsti haki illalla lähikaupasta varhaisaamun tarvikkeet, minulle kolmioleipiä ja itselleen jugurttia.

 

Torille mentiin jatkamaan, ja paikallisvärin vuoksi otin lörtsyn, nyt mainiolla kasvistäytteellä. Aika monessa ständissä oli tarjolla erikoiskahvia, jota minä tosin olin myös tuonut kotoa eväspullossa.

 

Lörtsy – hmmm. Ei erikoisen onnistunut nimi. Tulee mieleen löysä, joka on lörtsähtänyt paukun mukana housuun.

– Kasvislörtsy oli mainio, jos sitä vertaa toisena aamuna otettuun vadelmahillosukulaiseensa. Se oli kuin lyttyyn polkaistu hillomunkki, joka oli sokeroitu rankasti.

 

Tori oli yllätyksellinen sikäli, että siellä ei ollut vähimmässäkään määrässä havaittavissa turistihintoja. Ihanat vadelmat, Tanhuvaarasta tuodut, maksoivat 14 euroa kilo, 3,5 e 250 gramman rasia. Kun palattiin kotiin, poikettiin täällä Hämeenkyrön Mahnalassa Yrjölän marjatilan ständillä ja maksettiin samanlaisesta varttikilosta vitonen. Yrjölän herneitä sai yhä kympillä kolme litraa, kun Savonlinnan torilla viisi litraa maksoivat kuusi euroa. – No, Vähemmän viisas ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

 

Toisen päivän lounaskumppaneiksi osui Jaakko Ryhänen tyttärensä kanssa. Ryhänen oli tervehtinyt meitä jo astuttuamme alas tulojunasta. Taas kerran muisteltiin yhteisiä aikoja Tampereella Harjun yhteiskoulussa, hän lukion oppilaana ja minä uskonnon opettajana. Ryhänen on henkilöitä, jotka oma-aloitteisesti ja aina huomatessaan tervehtivät. Nyt lounaspaikkana oli vanha tuttu ravintola Majakka. Kirsti otti paistettuja ahvenvileitä ja minä vasikan maksaa, erinomaisia kumpikin.

 

Iltapäivän tarjoilupuoli nautittiin Saima-salissa tai tarkasti ottaen sen yhteydessä Saima-kahvilassa. Suuhun pantavan osalta päivä päättyi oopperan kahvilaan väliajalla linnan tiloissa. Etukäteen oli netin kautta varattu kaksi annosta teetä makean leivän kanssa. Oli ajateltu, että suolapala ei hetikään maistu. Kuitenkin tilaus käytiin vaihtamassa mainioon suolapalaan. Huomattiin, että näytös kestää puoli yhteentoista ja lohisopasta päivällisaikaan Saima-salissa oli kulunut jo tunteja. Yllättävän juoheasti sujui tilauksen vaihto.

 

Viimeisen aamun aamiainen ja yhdistetty lounas istuttiin taas jossakin torikahvilassa. Oli jo edellä mainittua lörtsyä ynnä paistettuja Puruveden muikkuja. Täällä sen saattoi jopa uskoa toisin kuin Länsi-Suomessa, jossa täälläkin muikkujaan käryttävät torimyyjät väittävät kalojensa uimavedeksi Puruveden ja pohjoisessa Kuusamon Kitkan.

 

Matkan viimeisen aterian sai panna tarjolle taas VR:n ravintolavaunu. Menomatkalla olin syönyt junan kuuluisat lihapullat isona annoksena ja nyt palatessa … hmmm, mitähän mahtoi ollakaan, lohisoppaa, ellen väärin muista!

 

Kaksi mukavaa tapaamista

 

Yllätystapaamisten tiliin on luettava, että istuessamme oopperan A-katsomon kolmannella rivillä – varsin hyvillä paikoilla siis, kuten joulupukki oli asian viisaasti hahmottanut, tasan meidän takanamme istuivat Hämeenkyröstä sinne matkailleet naapurimme Marja Norha ja Panu Rajala. Muutama sana siinä vaihdettiin asuinpaikoista ja matkustamisesta. Heillä oli sama intressi kuin meillä; katsoa ja kuunnella, miten tämä ”meidän Waltteri” selvittää vaativan pääosansa Don Giovannissa. Kohtuullisen hyvin selvitti ilman isompaa huutamista, kunhan nyt malttaa pysytellä lauluineen poissa tavaratalojen mainoskeikoilta ja kaiken maailman kissan ristiäisistä.

 

Etukäteen sovittuja tapaamisia oli kaksi. Jollakin Bibliofiilien seuran Pietarin matkalla Kirsti oli solminut tuttavuuden aikanaan Tampereella vaikuttaneen kirja-alan kulttuuri-ihmisen, Eeva Kekin kanssa. Eeva asuu nykyisin Savonlinnassa, mihin hänellä on ainakin äitinsä kautta juuria.

 

Eeva Kekki oli ehdottanut tapaamispaikaksi tietysti Savonlinnan toria. Siellä elämä sykkii sen seitsemässä muodossa. Myyntikojujen ja pöytäryhmien seasta löytyy suojaisia nurkkauksia turistien tavata, näin myös meille. Oli mukava kuulla Savonlinnan elämästä, keskussairaala antaa työtä, vanha vaneeritehdas ja konepaja ynnä palvelut tietysti.

 

Omissa muistikuvissa pyörivät luentosarjat Savonlinnan sairaanhoitoalan oppilaitoksessa yli kymmenen vuoden ajalta, yökortteerit sokean Mauri Räsäsen ja hänen vaimonsa Pirkon luona, samoin Maila ja ja Arvi Tuunaisen kodissa. Mietin, missä päin mahtanee asua ehkä nyt jo vähän vanhaksi päässyt, muinainen rippikoululaiseni, Päivi Pakarinen.

 

Muistelin käyntiä Savonlinnan telakalla, josta olin aikanaan vähällä tilata 12-metrisen teräsveneen. Muistelin matkaa omalla matkaveneellä 1983 Saimaan kanavan kautta Kuopioon. Silloin physähdyttiin useiksi päiviksi sekä mennen että tullen katsomaan Savonlinnan oopperat, joista toinen oli Lentävä hollantilainen ja toinen jotakin muuta. Niillä käynneillä liput piti jonottaa linnan portilla ylennysmyyntinä peruutuspaikoista.

 

Eeva Kekki oli ihan mukava tavata ja toivottaa ensi kesänä tervetulleeksi Sillanpää-oopperaan.

 

Pentti Savolainen – tavattujen henkilöiden kruunu

 

Kuinka moni muistaa musiikin alalta nimen Pentti Savolainen? Tutustuin häneen 1960-luvun lopulla kierrellessäni valtakunnallisena sokeidenpappina seurakunnissa eri puolilla maata. Pentti Savolainen oli Savonlinnan tuomiokirkon urkuri. Työuransa hän päätti Savonlinnan oopperajuhlien toimitusjohtajana ja oli itse asiassa niiden henkiin herättäjä juhlien nykymuodossa. Samoin hänen jäljiltään on aikanaan tullut perustetuksi Savonlinnan musiikkiopisto.

 

Meillä sattuu olemaan kolmena vuotena toistunut kohtaamispinta. Alueellisten näkövammaisjärjestöjen toimesta ja niiden hyväksi masinoin lähinnä Itä- ja Etelä-Suomessa kirkkokon sertteja. Minä esiinnyin niiden puhujana, Pentti Savolainen oli urkurina ja autokuskina, ja pääesiintyjä lauluineen oli Mauno Kuusisto. Ilta illan jälkeen kirkot täyttyivät. Mauno Kuusisto oli 1960-luvun lopulla kova sana. Elokuvateattereissa pyörivät vielä Åke Lindmanin ohjaamina ”Kertokaa se hänelle” ja ”Kun tuomi kukkii”.

 

Eeva Kekki oli järjestänyt minulle Pentti Savolaisen puhelinnumeron. Emme olleet tavanneet yli 40 vuoteen, mutta arvon tohtori tunnisti minut välittömästi. Tehtiin treffi aiemmin mainitulle Saima-salille. Kirsti palveli kahvilla ja kaakuilla, ja me miehet muistelimme. Savolainen on kesäkuussa täyttänyt 86 vuotta ja on pirtsakka kuin mikä. Muisti pelaa ja korvien välissä liikkuu.

 

Muistettiin konserttia Joensuun kirkossa, jonne silloinen kirkkoherra, teologian tohtori Olavi Tarvainen ei päästänyt ”iskelmälaulajaa” esiintymään. Tosin hän oli minulle luvannut kirkon minun pappeuteeni luottaen, mutta oli jossakin vaiheessa havahtunut minua seuraavan laulajan persoonaan, mistä sitten tulivat katumapää ja stoppi.

 

Yhtäänkään Mauno Kuusiston repertuaaria muistava tietää hyvin, ettei Kuusisto ollut mikään iskelmälauolaja, viihdelaulaja korkeintaan, ja iso osa ohjelmistosta oli puhtaasti hengellistä musiikkia, virsikirjaa, hengellisiä lauluja ja sitä rataa.

 

Naapurista saimme Pielisensuun seurakunnan kirkon. Jokin viikkolehti oli ehtinyt vetäistä jutun porttikiellosta Joensuun kirkkoon. Pielisensuun kirkonmäelle vedettiin kaiuttimia, ja paikalle keräänthyi yli 2000 kuulijaa. Sen kolehdin koko on vielä Savo-Karjalan sokeainyhdistyksen muutaman jäsenen muistissa.

 

Toinen tarina koski lehti-ilmoitusta. Savon sanomissa oli ilmoitus kirkkokonsertista tuomiokirkossa tänä iltana, uruissa Pentti Savolainen, puhuu Ari Suutarla, laulaa Mauno Koivisto. Olivat savolaisilta toimituksessa vähän menneet puut sekaisin. Juttu oli leikattu Suomen kuvalehden Jyviin ja akanoihin.

 

Pentti Savolaisen työura oopperahommista päättyi eläkevuosiin Espanjassa. Kesät ovat menneet Savonlinnassa saaressa liki kaupungin keskustaa. Sieltä hän nytkin saapui veneellä tapaamiseen. Eläköitymisensä aluksi Savolainen teki väitöskirjan Jyväskylän yliopistolle ja on sittemmin kirjoittanut useita kirjoja. Voi, kun muistaisi, mikä kirja nytkin on teon alla!

 

Pentti Savolainen on lähtöisin Pohjois-Karjalasta Polvijärveltä, muisti vielä näkövammaisen kollegansa Raimo Tanskasen. Sokeaa urkuria, Toivo Sojakkaa Kuopion sokeainkoulusta ja Mäntsälän seurakunnasta hän muisteli laajasti, miten mies toisella kädellä eteni pistekirjoitusnuotteja ja toista liikutti koskettimilla.

 

Yksi asia Pentti Savolaisella oli säilynyt muuttumattomana nämä neljä vuosikhymmentä, auttamaton ja syvä huumori. Siinä ei tarvitse toitaa kuultuja vitsejä, vaan hauska pulppuaa käsillä olevasta tilanteesta ja hyvämuistisen ihmisen sydämestä. Niinpä hyvästellessämme ja toivotellessamme saatoin hymyssä suin todeta, että jos nykyisellä tiheydellä tavataan eli joka neljäskymmenes vuosi, niin pidettäköön yllä iloa silloinkin.

 

**************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

27.7.2016 klo 07:18

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: