Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Ikävä kirjoitella ikävistä asioista

leave a comment »

Lähi-Tapiolan typerä palvelukonsepti

Onkohan meikäläisestä tullut vallan nurjamielinen? Liian usein takerrun kielteisiin ilmiöihin ja asioihin. Nyt kummastelen ja paheksun vakuutusyhtiö Lähi-Tapiolan tosi typerää palvelukonseptia.

Vakuutusyhtiö IF on vuosi vuodelta hilannut maksujaan ylöspäin ilman, että vakuutusturva sanottavasti olisi kohentunut.

Viitisen vuotta sitten kilpailutimme vakuutuksemme viidellä eri yhtiöllä, kotivakuutus, autovakuutus, huvilavakuutus, matkustajavakuutukset, oikeusturva- ja mitä kaikkea listalla nyt onkaan.

Sitä ennen oli maksuja maksettu entiseen Sampo-Tarmoon, joka sitten muuttui Kansaksi ja vihdoin IFFiksi.

Kävi niin hauskasti, että kaikki yhtiöt lupasivat vakuuttaa meidät alle Ifille maksettujen hintojen. Ryhdyttiin sanomaan irti vakuutusta IFistä, joka riemastui luvaten tehdä uuden tarjouksen. Ifin uusi tarjous oli niin hyvä, että päätimme pysyä sen asiakkaina.

Tosin rinnassa oli tunne huijattuna olemisesta, kun vuosikausia olimme maksaneet ylisuuria vakuutusmaksuja.

Nyt mitta oli taas tullut täyteen, kun maksut viidessä vuodessa olivat kohonneet lähes 40 prosenttia.

Mentiin Hämeenkyrön liikekeskuksessa Lähi-Tapiolan konttoriin. Työntekijöitä oli näkyvissä neljä. Heistä yksi palveli asiakasta ilmeisen suurella hartáudella, koskapa asiointi oli alkanut ennen meitä ja jatkui meidän jälkeemmekin.

Meillä pinna piti vain puolisen tuntia ja risat. ONneksi ymmärrettiin ottaa päällysvaatteet pois ennen odotustuoleihin asettumista.

Kolme työntekijää – siis ne, jotka eivät palvellleet ketään näkyvää ihmistä, istuivat tuoleissaan katse tiukasti suunnattuna sähköruutuihin. Heistä ei päässyt mitään ääniä, ei tervehtimisiä eikä muuta. He olivat sidoksissa niin sanotusti kirjallisiin töihinsä.

Edesmenneet vanhempani olivat pankkialan ihmisiä. Palvelukonsepti oli ilman muuta se, että tilikirjojen, pöytäkirjojen, lainatarjousten ja muiden paperitöiden ääressä a´skaroitiin silloin, kun eläviä ihmisasiakkaita ei ollut näkyvissä.

Kun asiakas astui pankkisalin ovesta sisään, joku virkailijoista keskeytti paperityönsä siihen ja ryhtyi palvelemaan asiakasta. PPalvelutoimen päätyttyä hän jatkoi taas papereittensa kanssa siitä, mihin oli ennen asiakasta jäänyt.

On vaikea ymmärtää, miten Lähi-Tapiolan Hämeenkyrön toimipisteen palvelukonsepti voi olla tällainen ja miten toimiston esimies voi hyväksyä tämmöisen konepalvonnan, jonka takaa asiakas eli ihminen on häipynyt.

Emme hyvästelleet eikä meitä hyvästelty. Muina miehinä kävelimme ulos todeten, että meillä ei ole varaa norkoilla kilpailemassa koneiden ja sähköruutujen kanssa. Odottelullakin on hintansa. Odotusaikana olisi voitu tehdä ihan jotakin muuta, ja mahdollisesti IFin korkeisiin hintoihin nähden Lähi-Tapiolassa saadut hintahyödyt olisivat huvenneet odotusaikaan.

Ehkä taas viiden vuoden päästä käydään katsomassa, tarvitseeko Lähi-Tapiola maksavia ihmisasiakkaita vai ei.

Ari Suutarla, vanha pappi
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi

Written by arisuutarla

5.12.2015 at 07:48

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjallisuuden Finlandia-palkittu

leave a comment »

Onni paljon, Laura Lindstedt!

Miksi päätit radiohaastattelusi sanomalla
”kiitos paljon”?

Paljon on niitä suomenkielen sanoja, jotka järjestyvät partitiiviobjektilla.

Kuvastanee kirjallisuuden nykytasoa, vai kuvastaneeko kirjailijoiden?

Tammisen TietoFinlandia-kirjan ruotsalaisesta kansankodin pimeämmästä puolesta luin juuri. Oli osin mielenkiintoinen rotuoppeineen, elinten mittauksineen, joihin minäkin 1960-luvulla Evijärvellä Aleksi Kultalahden tykönä törmäsin, vaan alkoi loppua kohden tuntua jauhamiselta.

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

26.11.2015 at 14:44

Kategoria(t): Uncategorized

Sote-sotkusta minäkin

leave a comment »

Olisin ollut Martti Kekomäen kanssa samoilla linjoilla, että 4-5 sote-piiriä olisivat riittäneet hoitamaan Suomen kokoisen maan tarpeet.

Nyt jollakin tehtäväkuvalla ryhtyy toimimaan 18 ja jollakin toisella 15 piiriä hallintoelimineen, toimijoineen.

Vaikea on luopua isopalkkaisista ”kahvinjuontiporukoista” ja antaa pois johtajan paikkoja.

Syntymässä on vielä uutta, jota kutsuvat väliportaan hallinnoksi.

Ja sitten Suomi on EU-statistiikassa lähinnä jumbopaikkaa Kreikan edellä olevalla sijalla, mitä tulee ulkomaiseen lainan ottoon.

Surulliselta tuntuu todetakin, eikä meikäläisellä ole mitään lääkkeitä edes ehdotettaviksi hätäjarrusta puhumattakaan.

********

Written by arisuutarla

11.11.2015 at 13:55

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjailijavieras Minna Lindgren Eija-Liisa Markkulan luupissa

leave a comment »

Hyvät ihmiset!

Olipa upea seurata kirjailijavieras Minna Lindgrenin ja Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n puheenjohtaja Eija-Liisa Markkulan räiskyvää sanojen ja ajatusten ilottelua eilen illalla Iiriksessä.

Lähtökohtana oli Minna Lindgrenin tuotanto, ensisijaisesti Ehtoolehto-trilogia eli suomalaisen vanhustyön nykytila robottinäkymineen, josta ihminen on kadonnut takaa ja vain hallinto, kone ja kulissi jääneet jäljelle, jos niitäkään.

Lindgren toki tuntee kirjansa, kokemuspohjainen tausta ja runsas vuorovaikutus sekä vanhusten että erilaisten toimijoiden suuntaan. Kyky ilmaista asioita ilmanm verhoja ja vihjauksia, loistava huumori asioista ja ilmiöistä, jotka ovat kaikkea muuta kuin vitsikkäitä, syvän syvää satiiria – sanoisin.

Joka tapauksessa kaksi viisasta naista vahvan älyllisessä räiskyttelyssä hyvin kysymyksin ja havainnoin, maan mainioin vastauksin ja kommentein taustatietoineen.

Pitää taas ottaa Ehtoolehdon kolme kirjaa ja lukea ne uudestaan, niin kuin hyville kirjoille voi tehdä.

Eija-Liisa Markkula on enemmän kuin läpilukien tutustunut Minna Lindgrenin tuotantoon, ei vain Ehtoolehto-sarjaan.

Keskustelu viipyi täysin aiheellisesti Lindgrenin teoksessa ”Sivistyksen turha painolasti”, joka on yhden miehen tekemä tietosanakirja 1920- ja 30-lukujen vaihteesta, sorvarina Väinö Hämeenanttila, Lindgrenin kirjan vuosimalli 2011. Tätä kirjaa minä pitäisin Lindgrenin parhaana. Se täytti poikkeuksellisen hyvän kirjan kriteerit: Päästyäni kirjan loppuun aloitin lukemisen saman tien alusta. Nyt opus on luettu varmasti jo kolmeen, ellei neljään kertaan.

Minna Lindgrenin ilmestyessä estradille vaimo Kirsti kuvaili pienen, hennon ihmisen, siisti pöyhistelemätön tukka, ei meikkejä. Mutta nopeassa ja oivaltavassa sanan käytössä meikkiä löytyi senkin edestä, eikä Eija-Liisa Markkula jäänyt toiseksi yhtään.

Edellisen kerran tapasin Minna Lindgrenin Sastamalan kirjapäivillä kesällä. Nyt tervehtiessäni kiitin kolmesta eväästä, joita kuullessani häntä muistan. Nämä ovat typeriä, puheissa vähemmän toivottuja ilmaisuja:

– pihalla kuin lumiukko,
– näillä mennään
ja
– nou hätä!

Listaan voisi vielä lisätä Ehtoolehdon teknisen päsmäri Jerryn runsaasti käyttämän klisheen:

– juurikin niin.

Tilaisuuden päättyessä olimme Kirstin kanssa kuulevinamme Lindgrenin maininnan parhaasta haastattelusta pitkään aikaan, toisin sanoen kiitoksen Eija-Liisa Markkulalle.

Tilaisuuden takana Näkövammaisten Kulttuuripalvelun lisäksi oli Näkövammaisten kirjastoyhdistys ry. Iiriksen auditoriossa sillä paikalla, missä istuin, induktio toimi erinomaisesti, ja spektaakkelia oli helppo seurata. Erkki Tiilikka lupasi laittaa jakeluun linkin, josta tämä runsaan parin tunnin loistava ohjelma on nettiradioinnin kopion valmistuttua kuultavissa.

************

Written by arisuutarla

11.11.2015 at 10:04

Kategoria(t): Uncategorized

Raija Sollamolta todellinen aamun hartaus

leave a comment »

Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan emerita dekaani ynnä paljon muuta, rouva Raija Sollamo piti mahtavan aamuhartauden. Oli kuin miniesitelmä ihmisestä, naisen asemasta kirkossa ja Jumalan maailmassa.

Korvan pysäytti kuuntelulle viittaus tiedekunnan muinaiseen Uuden Testamentin eksegetiikan professoriin, Aimo T. Nikolaiseen, joka sittemmin oli Helsingin hiippakunnan piispa.

Nikolainen oli ensimmäisiä teologeja, jotka julkisesti toivat esiin tulkintansa Raamatun näkemyksestä naisen asemasta. Nikolainen tähtäsi sukupuolesta riippumattomaan ihmisen tasa-arvoon Jumalan edessä ja ennakoi puheillaan pappisviran avaamista naisille.

Aimo T. Nikolainen oli tiedekunnassa minunkin opettajani. En silloin parikymppisenä niinkään osannut ottaa kantaa naisen pappisvihkimykseen. Sen sijaan Nikolainen kylvi mieleen ajatuksen ja kysymyksen, kenelle Uuden Testamentin Jumala ilmoitti Kristuksen ylösnousemuksen. Keitä oli Kristuksen haudalla toteamassa sen tyhjäksi? Keitä Jumala lähetti kertomaan tästä maailmanhistoriaa mullistavasta sanomasta ihmisille sillä välin, kun miespuoliset Jeesuksen opetuslapset lymyilivät jossakin pakosalla?

Naiset uskottiin evankeliumin asialle, ja heidän jälkiään olen minäkin sittemmin saanut seurata.

Tuhannet kiitokset Vantaalle, Raija Sollamo!
Oli mukava tarttua päivän askareisiin kerrankin kunnollisen ja käsitettävän todistuksen saattelemana

*********

Written by arisuutarla

11.11.2015 at 06:56

Kategoria(t): Uncategorized

Panu Rajala, Vinlandia-ehdokas, surullinen Amadeus Olavi Virta 1 00 -konsertissa; Marja Kantanen eläkkeelle

leave a comment »

Aloitetaanpa lopusta.
– Hassulta tuntuu kirjoittaa Marjan nimi sukunimen kanssa, vaan otsikoinnissa se saa nyt olla.

Olin saanut suurenmoisen kunnian olla Juhani Veikkolan kanssa tervehtimässä Marjaa hänen eläkevuosilleen kirkkohallituksesta. Marja itse ei ollut pyytäjä, vaan järjestelyjen takana olleet työtoverit. Juhani oli ollut ensin työtoveri ja lopulta esimies. Hän sai siis aloittaa. Marjalla oli yllään pitkä kaunis, lilanvärinen hame sekä lila jakku, kaulassa moderni , toisesta päästä avonainen ”rengas”. Sitä oli tarkoitus tunnustella, mutta unohdin.

Oli kunniapaikka istua Marjan vieressä, Marjaa vastapäätä pöydän ääressä Juhani. Ennen alkua tultiin sanomaan, että pöydästämme pitäisi raivata kolme vierekkäistä istuinta vapaiksi, Marja keskelle ja toiselle puolelle emeritus piispa (Voitto Huotari), toiselle kirkkoneuvos (Pekka Huotari). Paikat vapautuivat, vaan kun tuli niiden ottamisen aika, Marja halusikin tulla istumaan itse ajattelemilleen niin, että olin hänestä vasemmalla ja Juhani vastapäätä.

Ja tässä se, mitä Marjan juhlassa omalla vuorollani sanoin:

AUTOMAATTIVAIHDE JA MATRIISIVALO

 

Tervehdys Marja Kantasen eläkejuhlassa 5.11.2015

Kirkkohallitus, Helsinki

 

Ari Suutarla, vanha pappi

 

Rakas Marja, sinä ilmestyit minun, muun muassa sokean miehen näköpiiriin, joskus neljä vuosikymmentä sitten.

Olit nuori, hehkeätukkainen maisteri, joka hämmensit Vuorikadun teologipakkaa raikkailla mielipiteillä ja mutkattomalla käytöksellä. Näytit ymmärtävän kristillisen uskon asioita kirkkaammin kuin me uskonnolliset sanansorvaajat ja pykälien pyörittäjät.

Me asetimme työryhmiä ja komiteoita laatimaan mietintöjä ja antamaan niistä lausuntoja toinen toisillemme. Sinä pitäydyit Kristuksen evankeliumin aidoilla juurilla.

– Kiitos Marja Raamatun luvuista ja rukouksista!

 

Minulle sinun käytöksesi merkitsi jotakin hyvin henkilökohtaista.

Siinä, missä moni riensi oma nenänvarsi suunnan näyttäjänä, sinä katsoit, että pääsin mukaan.

Koputit oveen ja talutit kädestä.

Ruokasalissa mentiin ihmisten pöytään arvioimatta, istuuko siinä isompipalkkainen, josta kukaties kirkon tikapuissa olisi jonakin päivänä hyötyä.

 

Kokouksessa kuhisit kalvolta korvaani asioita, jotka muuten olisivat jääneet arvaamatta; toisin sanoen, huomasit ja otit lukuun. Ruokakattauksissa ilmestyit kaveriksi, ja huolehdit lautaselle syömistä.

 

Metka oli tuntu, että siinä ei ollut auttaja ja autettava.

Oli luonteva yhteys, jossa aterioitiin yhdessä ja saatettiin puida, onko tämä D vai Y.

Nyt sekaan on kuulemma tullut sihisemään S.

(D=Diakonia, Y=Yhteiskunta, S=sielunhoito)

 

Kiitos Marja tilanteista, joissa viruin sairaalassa. Harva työtoveri tai esimies pistäytyi katsomassa, mutta sinä kävit.

Kiitos läsnäolosta minun murheitteni alhoissa.

Kiitos mukavista matkoista työssä ja työn ulkopuolella.

 

Muistan Romaniaa ja Kelton kuraojaa Pietarissa, Islantia ja Israelia.

Ja voi se joulu Madeiralla ja Maltan kevät, ikimuistoinen Moderna museet i staden Stockholm ja Tallinnan kaamea kapakka.

Upea oli Vienan Karjala. Oli Kostamus ja Akonlahti, Paatene ja Vuokkiniemi, kukaties viimeiset Karjalan kielen puhujavaimot Uhtualla, Lesoset ja Ramsukohvit.

 

Ainutlaatuisuutta on ollut se, että olet Marja kulkenut eväslaukussa Jumalan sana.

Olet ottanut Raamatun esille ja lukenut siitä, pannut kädet ristiin ja rukoillut.

Sanomaton kiitos tästä hengellisestä tuesta.

 

Eläkepuheissa on usein semmoinen, miten sen sanoisi, hautaan saattopuheen tuntu.

Totta on, että yksi elämä niin sanotun työsuhteisen työn osalta alkaa olla paketissa ja saattovalmis.

Kurssitoverini Ahti Riihimäki Perhosta katseli kirkkohallituksen taloa Satamakadun toiselta puolelta:

– Tässäkö on nyt se Jumalan kansan havumaja?

Havumaja on nyt muuttanut Etelärantaan.

Sinun käyntisi harvenevat ja loppuvat.

Jäävät jäljelle eläkeläiskutsut joulujuhliin ja kevätretkille, jos nekään.

 

Omasta ja monen muun entisen työtoverisi ja ystäväsi puolesta toivotan sinut tervetulleeksi yli muuttoaidan.

Vuosien kokemuksella vakuutan, että ihmisen arvoista elämää on eläkerajan tälläkin puolella.

Usein voi olla jopa hauskaa.

 

Loiventajana mainittakoon, että kyllä kirkon työyhteisössä moni muukin on minua passannut – et ainoastaan Marja sinä.

On tavattu ihmisyyttä valtiolla, kunnissa ja kolmannella sektorilla.

Ihan hampurilaisbaarin tiskilläkin on ollut ihmisiä.

Ainoa laatuasi kuitenkin olet Marja ollut ja olet, mainio työtoveri ja ihmisenä uskollinen, rakas.

 

Lutherin kuvaa omenapuun istuttamisesta ja maailmanlopusta käyttäen yhtä sinulle soisin:

Hanki iltojesi iloksi kunnollinen auto, automaattivaihde ja matriisivalo!

Tulen kyllä kaveriksi katsomaan.

 

Marja, Kristus sinun tiesi valaiskoon.

– Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo,

Jumalan Isän rakkaus

ja Pyhän Hengen osallisuus

olkoot sinun kanssasi, nyt ja aina.

 

 

***************

ari.suutarla@kolumbus.fi

GSM +358400871013

(Vapaa jakoon to 5.11.2015 klo 12:00)

**********

Tarja ja Heikki Virtanen olivat kesän lopulla saaneet Kirstiltä ja minulta kanssamme liput Tampere-talolle konserttiin. Se oli vaatimaton kiitos kukkien kastelusta ja kaikesta avusta, mitä Virtaset nyt kesän aikana taas olivatkin tehneet meillä Hämeenkyrössä. Marja Kantasen eläkejuhlassa jätin kahvit juomatta, ja riensin tien päälle, jonne Kirsti pyyhälsi töistään Altzheimer-keskuksesta. Onneksi keli oli hyvä, mitä nyt teille ilmestynyt satasen talvirajoitus hidasti matkaa.

Tapahtuman aiheena oli Olavi Virran syntymän 100-vuotiskuvio, jonka ympärille Susanna Haavisto oli koonnut tekstiä ja musiikkia, Olavi Virran lauluja tietty. Susanna Haaviston lisäksi esiintyjinä olivat Amadeus Lundberg ja Hannu … – tangokuningas joka tapauksessa ja upea laulaja niin kuin on Amadeuskin, jota varten itse asiassa olimme päättäneet tulla mukaan. Kirsti oli nähnyt tämän tuotoksen Helsingissä Pavilla joskus aikaisemmin ja oli arvioinut esityksen uudelleen katsomisen arvoiseksi.

Komeaa tangoa todella tuli. Heti alkuveto sai värinän selkäpiihin, ja tippaa vääntyi silmänurkkaan. Virran esityksistä tuttua tavaraa oli tarjolla ja välissä Susanna Haaviston spiikkiä. Ennen väliaikaa tosin pääosa esityksistä jäi minulle taustahumuksi, ja totesin hyvillä tarjoiluilla, ettei mikään esitys ole hyvä, ellen saa heti unen päästä kiinni. Siinä oma väsy ja henkilökohtainen rentoutuminen kohtaavat.

Herrojen laulussa ei ollut mitään vikaa. Sykähdyttävää oli taas kuulla ”punatukkaisesta tytöstä” ja tavata muita tuttuja. Mutta tästä meidän Amadeuksesta kumppanini ihmettelivät, oliko kyseessä kyllästys, väsyminen, sairaus vai mitä. Nuoren artistin ulkoinen olemus oli jossakin muualla. Pitää seurata Aamulehteä ja muuta mediaa, tuleeko outo asia mitenkään esille.

Minulle henkilökohtaisesti oma arvonsa oli saada olla pari tuntia Kirstin vieressä yhteisen aiheen äärellä. Saattoi olla jopa niin, että hän oli meille maksanut liput.

************

Perjantaiaamun iloja oli Kirstin ilmoitus, että Panu Rajala on valittu kirjallisuuden kuuden Finlandia-ehdokkaan joukkoon. Teoksena on Intoilija eli romanisoitu I. K. Inhan elämä. Kirsti kohta ilmoitti haluavansa lukea sen ynnä muut viisi kandidaattia, johon minä, että jo tämän kirjan ostin – ehkä Helsingin kirjamessuilta ja taisin vielä saada mukaan Panun omisteen.

Voi olla hassua, mutta tuntuu, ikään kuin ehdolla olisi samalla pala meikäläistä, pala Hämeenkyröä, pala elämän yhteisyyttä. – Nyt vain peukutetaan, että Heikki Harman osoittava sormi pysähtyisi tänne.

Panu on ollut jo 1990-luvun alussa ehdolla kerran Sillanpää-trilogiansa viimeisen osan kanssa, ja Waltari-elämäkerta oli viedä hänet tietofinlandian saajaksi, ellei ”änkyrä” Otso Kantokorpi olisi työntänyt tikkuista puujalkaansa oven väliin.

****************

Written by arisuutarla

7.11.2015 at 05:32

Kategoria(t): Uncategorized

Helsingin kirjamessuja

leave a comment »

Eilen torstaina olin aamu kymmenestä ilta kuuteen eli koko päivän kirjamessuilla. Kutsulipun olin saanut jo Turussa kolme viikkoa sitten. Kaverina liikkkui tulkki Mirkka Kippo, pätevä Kelan maksama apuihminen muun muassa meille, jotka emme näe emmekä kuule ainakaan hyvin.

Kerrankin oli aikaa katsella ja kuunnella rauhassa. Istuin jopa neljä eri miniseminaaria, joista kaksi oli Panu Rajalan haastattelua hänen uusimpien kirjojensa johdosta. Toinen perustuu alkuvuoden blogikirjoituksiin, toinen kokoaa I. K. Inhan elämänkaaren.

Rajalaa oli taas tosi miellyttävä kuunnella; on yksi parhaita tämän hetken esitelmöitsijöitämme.

Ostin molemmat teokset jatkoksi hänen aiempien kirjojensa kokoelmaan. Toiseen onnistuin saamaan nimmarin. Toinen jäi odottamaan.

Samaa hyvää sujuvuutta ja esiintymistekniikkaa ei voi sanoa Minerva-kustannuksen Juhani Korolaisen vetämästä haastattelutuokiosta, jossa hänellä olivat jututettavina erään uuden ”idän kirjan” tekijät Timo Vihavainen, Markku Hamilo ja vielä kolmas nimimies, jonka nimi ei ole pysynyt nyt matkassa. Herrat oli kyllä esitelty messulehdessä, ja kyllä Mika Waltari -lavan rouva hoitajakin heidät esitteli, mutta Korolaiselta jäi kohdentamatta, kuka herroista on kukin. Asia toimi sellaisten kuulijoiden kohdalla, jotka sattuivat tuntemaan asianomaiset ulkonäön perusteella.

Seminaareista mainioin oli Tapio Koivukarin haastattelu. Kirstiltä olin saanut tehtäväksi metsästää hänen uusin kirjansa unissasaarnaajasta. Nappasin sen heti aamulla Johnny Knigan pöydästä, ja Koivukarin esityksen jälkeen tuli nimiölehdelle vielä omiste Kirsti Salinille.

Sitä kirjoittaessaan kirjailija totesi olevansa minun entinen oppilaani Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta, ja toden totta, silloin muistin Heikki Vanha-Rauvolan puhuneen tästä raumalaiskirjailijasta, että hän on muun muassa teologian maisteri, teologi ilman pappisvihkimystä.

Oli ilo kiittää tTapio Koivukaria hänen saaristolaistrilogiastaan, josta pidin aikanaan hyvin paljon. Samoin kävi pirtaan hänen kirjansa käpykaartilaisista.

Koivukarin tapa puhella raumalaisin äänenpainoin oli varsin tuttua ja minun korvalleni sopivaa. – Jäii oikein hyvä mieli.

Sain ihan mukavasti kiitoksia Bibluiofilos-lehden antikvaarijutuistani. Hyvin monella oli myönteisessä muistissa Markku Eskolan tamperelaispuodeista tekemä juttu, Makedoniasta Verkatehtaankadulla liki asemaa ja uudesta liikkeestä Laukontorin varrella.

Tänään järjestin itseni vielä uudestaan kirjamessuille, kun eilen sain Kirjamakasiinin omistajalta uuden kutsukortin. Nyt löysin Makedonian laajasta pöydästä rouva Eskolan etsimänä Waltarin kirjaharvinaisuuden vuodelta 1954. Siinä ovat yhteen sidottuna Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin.

Mukava oli myös löytää turkulaisen ”Arvopaperin” haltijalta Waltari-tuote: Kesäteatterijuliste, jossa 1963 mainostettiin Samppalinnanmmäeltä Kuritonta sukupolvea. Seela Sellan nimi näytti olevan näyttelijöiden joukossa, joten varhain on hänkin aloittanut. Julisteen lupasin jo Hannu Iltaselle, joka puolestaan on löytänyt minulle yhtä ja toista.

Sekä eilen että tänään aivan oma ulottuvuutensa oli taas tavata lukuisia kirja-alan tuttuja Mika Waltari -seurasta, bibliofiileistä ja muista yhteyksistä. Erityisenä helmenä on ilo vieläkin muistaa Marja Norha, joka jaksaa kuunnella miehensä esitelmiä muutakin kuin edustuksellisista syistä.

Omaksi saaliikseni rohkenen lukea F. e. Sillanpään porsliinsen pään, kenen lie tekemä ja koska. On hauska yrittä ottaa selvää.

Myyjä oli Rauman antiikkikellarin kaveri, jolta kuulin päästä jo kolme vuotta sitten. Pää on edelleen odottanut minua, ja nyt sen lunastin. Heikkiä olen pyytänyt hakemaan sen pois liikkeestä, jahka kellarin kaverit ehtivät kirjamessuilta kotiin.

******************

Written by arisuutarla

23.10.2015 at 18:26

Kategoria(t): Uncategorized