Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Upea teos Teuvo Ruposelta opiskelun lähihistoriasta

leave a comment »

Teuvo Ruponen: Tietoa ja tasavertaisuutta tavoittelemassa

 

Kirja-arvio

 

Teksti: Ari Suutarla

 

 

– Paperikirja kesällä 2014, 352 sivua

– Celian Daisy-kirja, marraskuu 2014, äänikirjan kesto 25 tuntia 21 minuuttia, lukija Markku Virtanen

 

Esillä on Suomalainen näkövammaisten nuorten opiskelijaliike sekä paperina että sähkötallenteena . Emeritus kuntoutusjohtaja Teuvo Ruposen teos on perusteellinen läpileikkaus näkövammaisten opiskelijaliikkeen nousuun sekä taistelujen ja erilaisten vääntöjen tiimellykseen, kerrassaan upea ja harkiten tehty teos. Toisin ajoin lukiessa ihan jännittää, kuinka käy. Henkeä salpaa lukea sokeainkoulun johtajan tyrmäys, miten näkövammainen opettaja on työssään epäkelpo ja kollegoilleen taakka. Teuvo Ruponen on taustaltaan opiskelija ja valtiotieteiden maisteri, ennen kuntoutusjohtajuutta liiton entinen opintosihteeri, asiantuntija jos kuka. Hän on henkilökohtaisesti omine opintoineen ja sokeainkoulun lähtökohtineen vahvasti ja kokemusperäisesti mukana tapahtumien kyydissä.

 

1960-lukulaiset tekemässä muutosta

 

Näkövammaisten opiskelijaliikkeen syntymisen aikoina 1960-luvulla valtakunnassa oli meneillään useitakin niin sanottuja murroksia. Kansaa muutti maalta kaupunkeihin ja painui työn perässä Ruotsiin. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi oli tullut kansakoulua eli nykyistä peruskoulua seuranneeseen jatko-opintojen ikään. Helsingin ja Kuopion sokeainkoulut sekä svenska blindskolan i Helsingfors olivat sadan vuoden ajan tai melkein suoltaneet kansakoulun oppimäärän suorittaneita näkövammaisia sisäoppilaitosten suojista. Seassa oli harva poikkeus, jonka kohdalla joku Eila Jyrhämä tai Pomoellin veljekset olivat sinnitelleet ylioppilaslakin ehtimättä sen pidemmälle. Kansakoululaitos kaikkineen oli murenemassa peruskouluksi. Se merkitsi entisten vähintään nelivuotisen kansakoulun osuuden ja pääsääntöisesti viisivuotisen keskikoulun yhdistymistä. Lukio erottui yliopistoon johtavaksi opinahjoksi. Yhä useampi näkövammainen nuori hakeutui korkeakouluopintojen pariin.

 

1960-luvun kumouksellisuutta ja uusien tuulien sekoittumista vanhaan kuvastaa Kuopion ja Helsingin sokeainkoulujen yhdistäminen näkövammaisten kouluksi Jyväskylään 1972. Uuden koulun suunnittelijat eivät kyenneet näkemään näkövammaisten koululaisten sijoittumista kouluun omalla kotipaikkakunnalla yhdessä ikätoverien ja naapurin lasten kanssa. Jyväskylän koulu tehtiin 150 oppilaalle. Vielä saman vuosikymmenen aikana oppilasmäärä oli laskenut runsaaseen kolmannekseen arvioidusta. Integraatio oli alkanut purra. Toisaalla samaan aikaan kahdeksan vuosikymmentä Sokeain Ystävät ry:n suojissa toiminut Näkövammaisten ammattikoulu siirtyi yksityiseltä hallintopohjalta valtion laitokseksi muuttaen Helsingin Kallion linjoilta Espoon Leppävaaraan.

 

Harja- ja korityöntekijät hautaan

 

Teuvo Ruponen kuvaa hyvin ja perusteellisesti niin sanotun integraation hiipimistä koulumaailmaan. Sama ilmiö näkyi näkövammaisten työelämässä perinteisten harja- ja koritöiden alkaessa väistyä muiden ammattialojen tieltä.

 

Allekirjoittanut lukeutui Ruposen listaamien uranuurtajien joukkoon, joka kävi koulunsa yhdessä näkevien kanssa ensin niin kutsutussa oppikoulussa ja sen jälkeen opiskelijana Helsingin yliopistossa. Valmistuttuani 1964 aloitin teologin työt nuorisopappina Tampereen Pispalassa Harjun seurakunnassa. Sain kutsun Helsinkiin kirkon keskushallinnon palvelukseen valtakunnallisen sokeidenpapin virkaan, jota hoisin pari vuosikymmentä. Helsingissä ryhdyin kohta järjestöaktiiviksi. Ajauduin Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisten sekä pian Näkövammaisten Keskusliiton johtokuntaan. Löysin itseni myös Näkövammaisten Kulttuuripalvelun hallituksesta.

 

Näiltä vuosilta Teuvo Ruponen kirjaa suuhuni täysin totuuden mukaisesti jostakin NKL:n liittokokouksesta lupaukseni haudata silloin harja- ja koritöillä kunniallisesti, mutta kituliaasti ja subventioiden varassa itseään elättävät käsityöläiset. Näiden huonosti kannattavien ammattien harjoittajat hoidellaan ja tuetaan Sokevan kautta turvallisesti eläkkeelle, mutta uusia harja- ja korimaakareita ei enää kouluteta, meikäläinen julisti. Sen verran niukka toimeentulo lohkesi näistä töistä ja sekin kovalla työllä ja valtion huomattavan rahoitustuen turvin. Tämän päivän valossa tämä alasajo-ohjelma näyttää vieneen ainakin puoli vuosisataa, ja moni on muistanut minua käsityöläisten vihollisena numero yksi.

 

Liitto lämpeni hitaasti

 

Näkövammaisten opiskelijoiden toiminnan aktiivinen huippukausi kesti noin 15 vuotta. Näkövammaisten Keskusliittoa ja sen jäsenjärjestöä, nykyistä Näkövammaisten Kulttuuripalvelua, yritettiin saada ottamaan vastuuta opiskelijoiden tarpeista. Kulttuuripalvelun kanssa yrityksissä jossakin määrässä onnistuttiin, mutta opiskelijoiden ja keskusliiton välille ei näyttänyt syntyvän toimivaa yhteyttä. Kun liitto ei vastannut toivotulla tavalla näkövammaisten opiskelijoiden odotuksiin, syntyi rekisteröity yhdistys, Näkövammaisten opiskelijayhdistys ry – maan ensimmäinen järjestö, jonka nimessä esiintyi sana näkövammainen. Sen nokkaihmisinä touhusi sellaisia nimiä kuin Eero Vartio, Arvo Karvinen, Teuvo Ruponen, Riitta-Liisa Hietaniemi, Vuokko Niemelä, Aatu Moilanen, Raimo Tanskanen ja nuoremmasta joukosta Mikko Ojanen ja Hannes Tiira. Joukko aloitti epävirallisena opiskelijakomiteana. Rekisteröitymisen mukana toiminta terävöityi. Yhdistys oli ja eli aikansa, kunnes sen asettamat päätavoitteet oli saavutettu ja luotu näkövammaisten opiskelun perusedellytykset. Oli muun muassa saatu Helsingin yliopistolle näkövammaisille opiskelijoille oma huonetila, ylioppilaskirjoitusten kysymykset pistekirjoitukselle ja oppikirjojen tuottaminen yhteistyössä Näkövammaisten kirjastoyhdistyksen kanssa jonkinlaiselle tolalle. Ehdottoman tärkeätä oli niin sanotun opintosihteerin toimen saaminen Näkövammaisten Keskusliittoon, eikä vailla merkitystä ollut sekään, että toimen toiseksi haltijaksi tuli joukon omasta keskuudesta Teuvo Ruponen. Samoin Eero Vartio tuli liiton palvelukseen avainpaikoille.

 

Oikeista ihmisistä oikeilla nimillä

 

Teuvo Ruposen mainiossa teoksessa pitää imua yllä muun muassa puhuminen ihmisistä heidän oikeilla nimillään. Lopulta oli kysymys lukumääräisesti pienestä joukosta, joka oikeasti teki uranuurtajan työtä. Parikymmenpäinen joukko tunsi toisensa ja oli kuin perhepiiri. Liekö sitten tämän pienen piirin seuraamusta, että Ruponen pitkin matkaa käyttää ihmisistä kirjallisuudessa harvoin nähtyä tyyliä, jossa sukunimi kulkee etunimen edellä: Sorakiven Matti, Noilasen Aatu, Salmisen Anna-Maija, Vartion Eero, Jyrhämän Outi ja niin edelleen. Kirjan kieli on korrektia ja kielioppi viimeisteltyä. Mietin , mahtoiko Teuvo Ruponen luettaa tekstiä niin sanotulla kustannustoimittajalla, vaikka onkin kysymys omakustanteesta. Ammattinsa taitava toimittaja olisi helposti poistanut päällekkäisyyksiä, jotka suotta pitkittävät tiivistä kerrontaa. Vielä jjäin miettimään tyttönimien käyttöä ilman nykyisiä sukunimiä.

 

Kirjoittajana Teuvo Ruponen seurasi aitiopaikalta ja sisältä päin opiskelijaliikkeen elämää tehden sitä vielä työurallaan Näkövammaisten Keskusliitossa. Tänään voi vain antaa täysi tunnustus ja sanoa, että kirjoitustyö on asiantuntemuksella ja suurella paneutuvuudella tehty. Opiskelijaliikkeen alkuhämäristä jäin kaipaamaan tarkennusta kohdalle, jossa puhutaan Keskusliiton työvaliokunnan kannanotosta joskus vuoden 1965 paikkeilla. Ruponen toteaa, että liitossa on ollut opintotoimikunta jo runsaan vuoden ajan. Miten liiton opintotoimikunta oli syntynyt, mitä se teki ja keitä siinä oli mukana? Itseni muistan ainakin, mutta mitä muuta?

 

Tilaa vaikka pappistarinalle

 

Opiskelun kysymyksiä kirjassa rinnastetaan sopivasti työelämään. Itse olisin voinut antaa kirjoittajalle tarkkaa tietoa niistä väännöistä, mitä teologina ja tien raivaajana pappisvirkaan kävin piispojen ja tuomiokapitulien kanssa pappisvihkimyksen saamiseksi nimen omaan seurakuntavirkaan vuosimallia 1964. Kun seuraava ”porras” oli vuorossa, arkkipiispa Mikko Juva pyysi saada luokseni audienssin. Pelästyin, mistä hän tulee minua puhuttelemaan. Kuvio menikin toisin. Arkkipiispa halusi selvittää itselleen, millä tavalla sokea pappi hoitaa seurakuntavirkaa, vihkimisiä, kasteita ja hautauksia sekä osallistuu väestörekisterin hoitoon eli virkatodistusten tekoon lakien edellyttämällä tavalla. Tämän tiedon arkkipiispa jakoi johtaessaan piispainkokousta muun muassa Kuopion Paavo Kortekankaalle ja Mikkelin Kalevi Toiviaiselle, jotka painiskelivat , Kortekangas Hannes Tiiran ja Toiviainen Mikko Ojasen pappisvihkimyksen kimpussa. Juva sovelsi itse saamiaan tietoja käytäntöön vihkiessään Jorma Vilkon Salo-Uskelan seurakunnan papiksi 1981.

 

Kirkon tietä ei ole vielä kuljettu loppuun. Nuoremman polven papin työtä tekevät Matti Laurila ja Hannele Juutinen, ja teologinen tiedekunta kasvattaa parhaillaan pappiskokelaita lisää. Näkövammaisten diakonien ja diakonissojen opinnot ja tie työelämään ovat oma lukunsa. Nyt Ruponen kuittaa aihepiirin alkumetrit lainaamalla neljä vuotta minun pappisvihkimykseni jälkeen tehtyä lehtijuttua, vaikka elävää materiaalia olisi ollut vielä käytettävissä. Ehkäpä kirkollisesta porukasta syntyy vielä ihan oma historiansa, joka sisältää muutakin kuin pappiskaskuja.

 

Kynnysläisen vammaisliikkeen esiaste

 

Tosi mielenkiintoinen on Teuvo Ruposen kirjan viittaus näkövammaisten opiskelijatoiminnan ennakointiin Kynnys ry:n synnyssä 1973. Suomalaisen vammaisliikkeen ja Kynnyksen piirissä tätä ei ole noteerattu lainkaan – ei ainakaan 2013 Kynnyksen 40-vuotisen toiminnan kirjauksissa.

 

Kynnysläisten pulmat näyttävät kiteytyneen yliopistojen ja muiden oppilaitosten tilojen kuljettavuuteen pyörätuolilla. Näkövammaisten opiskelijoiden kysymysten painopiste oli taas oppimateriaalien sujuva saanti sopivassa muodossa. Tiivis yhteistyö olisi saattanut palvella nykyistä paremmin kaikkia vammaisryhmiä.

 

Tässä vaiheessa Teuvo Ruposelle parhaat kiitokset ja näkövammaistyön lähihistoriasta kiinnostuneille vilpittömät lukusuositukset! Daisy-kirjaa saa Celiasta ja kauniisti sidottua, kovakantista paperikirjaa Teuvo Ruposelta, etunimi.sukunimi(at)elisanet.fi. Kirja kuuluu esimerkiksi kaikkien näkövammaisjärjestöjen käsikirjastoon.

 

Lämpimästi adventtina 2014

 

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

29.11.2014 at 21:23

Kategoria(t): Uncategorized

Booky, mutta että Vepsäläinenkin

leave a comment »

Tilattiinpa kolme CD-levyä verkkokaupasta ja maksettiin verkkotunnuksin. Asialla oli Booky, joka lupasi niin ja näin muutamin päivämäärin. Luvatut päivät tulivat ja menivät. Kului viikko ja toinen, lähti rullaamaan kohta kolmas.

Oli saatu varausvahvistuksesta jokin seurantakoodi, jonka avulla sai tietää, missä vaiheessa tilauksen käsittely etenee. JOka kerta, kun käytiin katsomassa, vastauksena oli, että tuotetta yhä odotetaan varastoon.

Netistä löytyi Bookyn asiakaspalveluun puhelinnumero – hyvin vaikeasti muuten, ja vastausaika oli varsin rajattu. Sieltä sain langan päähän ihmisen, joka todisti, että tuote on juuri saapunut varastoon ja sitä aletaan postitella minua kohti.

Näin kaiketi tapahtui. Puhelimeen tuli tekstarina uutta koodia ja sähköpostiin myös. Vielä ei ole ehditty Sivaan katsomaan, mitä hyllystä numero se ja tämä löytyy. Kännykkä koodeineen ja henkkari pitää olla mukana.

En enää asioi Booky-verkkokaupan kanssa. Minä olisin tarvinnut CD-levyt pikku lahjoiksi tiettyyn tilanteeseen, joka tuli ja meni. Miksi Booky pitää tuotevalikoimassaan tavaraa, jota he eivät voi toimittaa. Ottaisivat pois listoilta ja palauttaisivat sinne takaisin, kun tavaraa on saatavana. Saivatpahan nyt pyöritellä korottomana lainana minun kymppejäni oman liiketoimintansa myllyissä. Kun näitä kymppejä on tarpeeksi iso kasa, vierasta, lyhytaikaista pääomaa Bookylla on paljon.

************

Ja sitten tämä huonekaluliike Vepsäläinen

Vepsäläisen tuotteisiinmeillä on ihastuttu jo kohta, kun muutettiin uuteen kotiin ja kalusteiden hankkiminen oli ajankohtaista. Nyt on Vepsäläisen ”ylennysmyynnistä” sohvaa ja nojatuolia, on eteisen seinällä ihastuttavia oksia, joihin ripustaa vaatteita.

Hyvällä paikalla seisoo ruotsalainen, tosi kaunis hyllykkö, joka ulottuu liki kattoa ja maksoi kuin peijooni.

Tätä kirjoitan monisäätötuolilla istuen, ja läppäri on hyvin kauniilla Muuramen L-hyllypöydällä, pöydän toinen pää pianovalkoisen laatikoston varassa.

Kun Vepsäläisellä silmä iskeytyy ja käsi mieltyy johonkin korkealaatuiseen tuotteeseen, Iskut ja Askot eivät näytä sen jälkeen miltään, ja Ikean tavara on pelkkää hempulaa! – No, ei nyt ehkä ihan sentään.

Päätinpä nyt siirtää Waltari-kokoelmani maalta Helsinkiin. Tässä tarkoituksessa mööbleerasin huonettani om. Tehtiin tilaa uudelle kirjahyllylle, joka tietysti oli usean kierroksen jälkeen löytynyt Annankadun Vepsäläiseltä. Sielua ilahdutti vielä, että vitriini on kotikulmilta Vammalasta Niemen tehtailta

Tehtiin kaupat, ja maksettiin 65 euroa kuljetuksesta kotiin. Hyllyjen lasit piti tilata tehtaalta, ja ne Kirsti kävi hakemassa keskusvarastolta Espoosta.

Alettiinpa sitten lanko-Martin kanssa asennella laseja koloihinsa. Ylimmän ja alimman hyllyrivin lasit menivät paikoilleen kuin tyhjää. Keskihyllyjen kohdalla tuli tenkkapoo: Toiseen lasit eivät mahtuneet eivätkä toisessa pysyneet, vaan pyrkivät kaatumaan ulos.

Yksi hyllylauta oli siellä välissä väärinpäin. Ne lasien urat, joiden piti olla syvyyksien puolesta ylöspäin, olikin alaspäin. – Pura siinä sitten vitriini ja lataa uudestaan.

Saatiin näyte suomalaisen työn korkeasta laadusta: sinne päin, mutta ei kohdalleen. Korkea hinta ei tässä tapauksessa ollut laadun tae.

Asiakkaan asia varmaan olisi itse katsoa, mitä ostaa. Soitin vitriinin meille myyneelle henkilölle, joka lupasi MAKSUTTA lähettää henkilön purkamaan ja kokoamaan vitriini uudestaan. Ei puhettakaan mistään hyvityksestä. Otti päähän. – Kun purkaja ja kokoaja sitten soitti, sanoin, että purettiin ja koottiin pojan kanssa jo ja ihan ilmaiseksi!

Ari Suutarla, vanha pappi
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

19.11.2014 at 02:16

Kategoria(t): Uncategorized

Upea illallinen, Sea Horse 80 vuotta (blogikirjoitus)

leave a comment »

Maanantai-iltana oli arvokasta saada astua sisään Kirstin kanssa ravintola Sea Horsen ovesta. Päälle oli pantu vähän arkista parempaa. Visiitin pontimena oli taskussa Sokeain Ystävien toiminnassa mukana olleen henkilön saama ravintolan juhlakutsu.

Sea Horsen ovella Sanna Korpela oli muissa kuin työtamineissa Jannen kanssa toivottamassa tervetulleeksi ja ohjaamassa pöytään hyvin muistaen vakiopaikkani heti ulko-ovesta oikealla kabinetin eka pöydän vasemmalla.

Ravintola Sea Horse on aloittanut toimintansa vuonna 1934. Omassa lajissaan se on Helsingin vanhin ravintola, joka on käsitykseni mukaan toiminut yhtäjaksoisesti ilman keskeytyksiä samalla nimellä ja samassa paikassa Ullanlinnan kaupunginosassa, osoitteessa Kapteeninkatu 11.

Tämä nyt jo virallisestikin niin sanottu Schalinin talo on sokean miehen, Herman Valentin Schalinin rakennuttama vuonna 1902. Talon on piirtänyt Usko Nyström – sama arkkitehti, jonka käsialaa on muun muassa Imatran valtionhotelli.

Illallispöydässä linjakkuutta

Ravintola Sea Horsen illallisen menu noutopöydästä oli ihan Sea Horsen näköinen:

– paistettuja silakoita ehdottoman kuumina ja kasapäin
– kuhaa pannulta – ihanaa kuin mikä; luulin ensin ahveneksi ja Kirsti Niilin ahveneksi
– vasikkaa uunista
– porsasta samaten

ja nämä ovat nyt tuntumia sikäli, että vasikka saattoi olla jo vähän vanhempaakin mullia ja porsas siaksi ehtinyttä, mutta nuorten eläinten maku niissä oli.

– Perunamuussia, kuten aina, ja saattoi perunaa olla jossakin muussakin muodossa ynnä kylmää paloiteltua punajuurta

– Oioi, iso kulho sienikeittoa oli unohtua.

Kaiken kaikkiaan olivat ajatelleet tarjoilun sen mukaan, mitä asiakkaat olemme vuosien aikana tottuneet eniten kysymään ja minkä takia palaamaan yhä uudelleen Sea Horseen.

Kirstin kanssa meille on tärkeätä, että ruokien maku ei ole ylenpalttisella suolalla pilattu, vaan päällimmäisenä maistuu ruokalaji itse.
Oli kerrassaan upea käydä juhla-aterialla ja ajatella menevänsä Sea Horseen taas seuraavalla kerralla ystävien kanssa tai ilman.

Written by arisuutarla

13.11.2014 at 06:59

Kategoria(t): Uncategorized

Maalla kymmenen päivää

leave a comment »

Eilinen päivä meni Porissa paikallisen tilaisuuden profeettana, sali väkeä täynnä, osin vanhoja tuttuja, enemmän kuitenkin uusia. Mainio oli tavata Satakunnan uusi nokkamies Ilkka Aro, entisiä puhelinmiehiä Varsinais-Suomesta. Kun kerroin linjaongelmista Hämeenkyrön laajakaistassa, sanoi mieskin kiipeilleensä pylväissä joskus ammoin.

Mahdottoman mukava oli pitää taas puhetta Sokeain Ystävistä sekä vähemmän asiatason puolella ihmisen vanhenemisesta, vanhan vaivoista kuin myös vanhan ihmisen iloista vaivojen vastapainona. Tuntui, että puhe osui ja upposi.

Ennen kolmen tunnin kotiin ajoa Helsinkiin kävin vielä katsomassa Lahden Maija-Liisaa. Sieppasin kioskilta nätin ruusun rouvalle, joka pyysi sanomaan terveisiä jokaiselle, joka hänen terveisiään noteeraa.

Ennen tilaisuuden alkua kävin Porin torilla. Löysin aamulla graavattua lohta kotiin, 12 euroa kilo, samaan tapaan kuin kesäkuussa Porin torilla edellisen kerran käydessä. Kirstin kanssa meinattiin silloin, että hyvän ja halvan kalan takia melkein kannattaa jo muuttaa asumaan Poriin. Vapaita asuntojakin olisi edullisesti tarjolla. Jotenkin vain väki Porinkin seudulta imeytyy Turkua, Tamperetta ja Helsinkiä kohti.

Käsittämätön juttu, että porilainen torikauppias pystyy myymään lohensa neljänneksellä siitä hinnasta, mitä helsinkiläinen kollega asiakkailta nyhtää. Kuitenkin Norjan lohi tulee samasta viljelysumpusta.

Ennen Poria oleilin kymmenen päivää Hämeenkyrössä. Kirsti oli mukana yhden viikonlopun ja me koiran kanssa loput kahden. Oikein mukava oli hneljästään Pirjo ja Pasi Käkelän kanssa nauttia pyhäpäiväinen lounas ja samalla tutustua uusiin, sivistyneisiin kyröläisiin.

Haudoille oli käyty viemässä pyhäinpäivän kynttilät. Nyt vanhan hautausmaan kappelin viereen sytytettiin tietyllä tavalla uusi kynttilä juuri kuukausi sitten saattopuheella Lappeenrannassa saattelemani appi Auliksen muistolle.

Yksi uusi havainto Hämeenkyrön hautausmaalla tuli tiedostetuksi. – Isän äidin eli isoäitini Suoma Marianna Suutarlan, omaa sukua Antilan, äiti oli etunimeltään Amanda. Hän oli siis isoäitini äiti. Kun sisko Riittan nuoremman tyttären Aino Wallerin vanhin tytär Ahvenanmaalla on myös etunimeltään Amanda, oli helppo todeta kuuden sukupolven suora ketju Amandasta Amandaan ja neljä sukupolvea siinä välissä.

Sommittelin yksin Hämeenkyrössä ollessani Unto Karrin muinaista kirjaa Majatalo Onnelan Jeanna Katarinasta omiin teksteihini, joiden kanssa olen päässyt jommoiseenkin vetoon. Pitäisi vain saada lähihistorian haastatteluun Pentti Lappalainen, Hannu Laurell sekä Martti Meronen – keskeisiä Onnelan toimijoita kukin.

On mukava odotella Celia-kirjastosta Panu Rajalan Olavi Paavolais-kirjaa äänikirjana. Parit esitelmät olen Rajalalta Paavolaisesta kuullut ja lukenut joitakin lehtijuttuja. Kiinnostus on virinnyt sen verran, että pyysin kirjastosta kaikki Olavi Paavolaisen äänitteet. Niistä olen nyt lukenut Kolmannen valtakunnan vieraana vuodelta 1936. Mielenkiintoista on, että Paavolainen on päivännyt kirjansa esipuheen Tuusulan Onnelassa marraskuussa 1936. Yleensä hän kirjoitteli Gustavelundissa, mutta näkyy ainakin tällä erää olleen Onnelassa. Seuraavana keväänähän paikka sitten siirtyi Suomen Sokeainliitolle ja on pysynyt näkövammaispiirien omistuksessa siitä lähtien.

Mahdottoman hyvä kirja ja korkean tason matkakuvaus on Kolmannen valtakunnan vieraana. Ei ihme, että Rajala sijoittaa sen Paavolaisen pääteokseksi. Hannu Riikonen taas antaa tämän sijan Synkälle yksinpuhelulle, joka on Paavolaisen jälkisäätämä sotapäiväkirja ja sen takia monien halveksima. Tähän sarjaan lukeuduin jo silloin, kun ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä takaperin luin Paavolaisen kirjat. Jälkityöstö oli niin läpinäkyvää ja ainakin minua haittaavaa, että Neuvostoliiton nuolenta oikein ällötti.

Hämeenkyrön rantatöyräälle ilmestyi Mattilan säiliöiltä tilaamani alumiinisesta U-palkista hitsattu uusi laiturin runko odottamaan ensi kesää. Ei särkene jää enää tulevina talvina laiturin kannen puisia pukkeja. Hämeenkyrön tapahtumiin sijoittuu vielä käynti antamassa ennakkoääni seurakuntavaaleihin.

Päivittäin oli mukava heittää rauhallista tahtia koiran kanssa pieni lenkki pari ja verytellä leikkauksesta toipuvaa selkää. Edellisenä lauantaina Kaisankodin ja Espoon automuseon retkellä tapahtunut kaatuminen oli tuonut lievän takapakin lonkan seudulle, ja oli vaikea erottaa, mikä kipu oli leikkauksen ja mikä kaatumisen peruja. Kävellessä jalka oli vain osunut tien reunassa asvaltin ja tyhjän rajaan painopisteen mennessä tyhjän puolelle. Tulkki oli vielä napannut käsivarteni omansa alle tiukkaan otteeseen, joten vedin hänetkin perässäni päälle ja maahan. Ehkä tulkin näkökulmasta on hyvä ja turvallinen tietää, missä meikäläinen on ja miten, mutta itse olen tottunut hyvin kevyeen kosketustuntumaan, kun kävelen ihmisen kanssa. – No, näille vahingoillehan ei mitään mahda. Onneksi koira ehti pois kaatuvan liharöykkiön alta!

Kirsti viritteli lintujen ruokinta-asemat talvikuntoon, ja kohta tintit äkkäsivät ilmiön. Oli mahdottoman mukava kuunnella lintujen pyrähtelyjä joutsenten pitäessä järvellä metelejään.

Olen katsellut Kanarialta tai muualta etelästä tammikuulle lomaviikkoa, jos lähtisi vaihteeksi ihan semmoiselle lomalle.
****************

Written by arisuutarla

6.11.2014 at 20:16

Kategoria(t): Uncategorized

Kirja-antikvariaatti Helmi, naisellista laatua Johanna Tuomisen seurassa

leave a comment »

Hei ihmiset!

Minulla on sopimus Bibliofilos-lehden kanssa juttusarjasta, jossa esitellään kirja-antikvariaatteja. Sarjan ensimmäinen osa kertoi viime keväänä Kimmo Välkesalmen divarista Helsingin Rööperissä Pursimiehenkadun ja Albertinkadun kulmassa.

Bibliofilos on Bibliofiilien eli vanhan kirjan ystävien seuran julkaisu, jota toimittaa Raimo Jussila.

Nyt syyskuussa ilmestyi sarjan toinen osa. Sen päähenkilönä on Johanna Tuominen Lappeenrannasta. Toimintamalli eroaa edellisestä sikäli, että Tuomisen Kirja-antikvariaatti Helmi on liiketilojen jouduttua kaupungin keskustassa suuren remontin keskelle pelkästään verkkokauppa. Johanna Tuomisen tarina on tässä alla.

Vielä tänä vuonna Bibliofilos julkaisee Helsingin kirjamessujen aikaan haastattelemani Päijänne Antikvariaatin uuden omistajan, Juha Lainejoen kertomuksen Jyväskylästä. Jutun Kimmo Välkesalmesta voi erikseen pyytää minulta, ken tahtoo, vaan tässä nyt tekstiä Etelä-Karjalasta, olkaat hyvät:

Antikvaari Johanna Tuominen alias Antikvariaatti Helmi

– Naisellisen hyvää laatua

 

Teksti: Ari Suutarla, kuva Kirsti Salin, blogikirjoitus

 

Vapaa-ajalla kitketään porkkanapellot

 

”Lapsuus kului Lappeen pitäjän Laihian kylällä. Maaseutuympäristössä kirjan arvo oli toissijainen ja lukeminen porkkanapellon kitkemiseen nähden turhaa. Kuitenkin kirjoihin oli intohimo, ja äiti antoi lukea. Perustin omista kirjoista pienen kotilainaston, kuten sanottiin. Se toimi kesällä koulun kirjaston ollessa kiinni.”

Johanna Tuominen kävi nuorena kirjastoalan opissa. Joku koulutoveri muistaa hänen jo 80-luvun alussa haaveilleen kirja-antikvariaatista. Nimi Helmi liittyy antikvaari Johannan persoonaan vain naisen nimen osalta. Muutoin se viittaa löytöihin ja muista erottuvaan, naisellisen hyvään laatuun.

 

Kivijalasta nettipuotiin

 

Koulukatu 15, Lappeenranta, oli Antikvariaatti Helmin kivijalkapuodin osoite kymmenen vuotta. Siinä Johanna Tuominen aloitti 1998, ja nyt on kuusi vuotta pyörinyt nettikauppa vanhan Lauritsalan Hakalinkadun varrella. Omakotitalo on ulko-oven pieleen asti täynnä kirjoja. Eteiseen emäntä on kirjakasojen väliin kyhännyt haastattelustudion. Tunkua on tuonut meneillään oleva muutamien huoneiden käyttötarkoituksen muutos. Vaellusvuodet tuntevat perhe-elämää Turussa ja Keravalla sekä töitä kansanterveyslaitoksen kirjastossa Helsingissä ennen paluuta juurille. Karjalainen puhe soljuu iloisen ilmeikkäänä ja pysyy asiantuntevasti kirja-alan ytimessä.

 

Antikvaari on ”vaari”

 

Johanna Tuomisen puoliso, Vesa Tuominen on joskus apuna Helsingin kirjamessujen pöydässä. Asiakkaat oikopäätä kävelevät Vesan luo rouvan seistessä vieressä. Sen verran miesvaltainen on ala. Lappeenrannan myymälässä joku mies tuli puotiin; kysyi kirjoja silmäiltyään, tietääkö rouva jotakin näistä kirjoista! Mahtoiko sitten olla tasoitusta, kun yksi miesasiakas vahingossa unohtui puotiin lukkojen taakse? – Kirjalaatikot ovat huisin painavia, joten miesvoima on joskus tarpeen, Johanna Tuominen myöntyy.

 

Luettelointitaitojen armoilla

 

Nettikaupassa asiakas on aina kirjakauppiaan luettelointikyvyn varassa. Omat myyntisivustot Tuominen haluaa pitää ehdottoman mallikkaina. Ekonomian kannalta hän arvelisi tienaavansa kivijalkapuodissa paremmin kuin nyt verkkokaupalla.

Kun valinta jatkamisesta tai liikeprofiilin vaihtamisesta oli ajankohtainen, Lappeenrannan keskustan myllääminen kävi kuumana. Epätietoisuus kerrostalosta oven eteen tai parkkiluolan tulosta seinän taakse ratkaisi nettikaupan puolelle. Sietämätöntä oli varastaminen väljien hyllytilojen suojassa – näitä kauppiaan ikuisia ongelmia. Ei kehittynyt silmää nähdä asiakkaan rehellisyyden astetta. Nyt ei kukaan vie luvatta ja voi joskus pitää lomaa. Rauhassa saa lähteä vaikka Saimaalle seilaamaan.

 

Missä on kirjojen tuoksu?

 

”Siirtymiseen pois kivijalasta oli vaikuttamassa ajan henki. Ihmisten on helppo tutkia tarjontaa netistä, mutta siitä puuttuu kirjojen ’tuoksu’. Tosin kauppiaan on vielä tunnustettava oma ahneuden orjuus. Sukkelaan on päästävä silmäämään tilauksia, jotta itsellä säilyy kuva kunnon kauppiaasta. Tilaukset on käsiteltävä vikkelästi. Siitä, kun asiakas tutkii verkkosivuja, on pitkä matka tilaukseen, eikä ketju saa pidentyä minun takiani.”

 

Nettikaupan häpeä

 

Nettikauppiaaksi pääsee kuka vain, ja siinä on Tuomisen mielestä eräs häpeäpilkku. Hän on kymmenien yrittäjien tavoin mukana ketjussa http://www.antikvaari.fi. Hanke on paisunut kuin taikina, ja mukaan on ilmestynyt kaiken näköistä toimijaa. Yhteissateenvarjon lisäksi Helmellä on omat sivustot, karjalaisittain ”mie myyn helmii”, http://www.helmii.fi.

Kirjan kuntoluokitukselle on nettikaupassa tullut entistä suurempi paino, ja luokituksen on pidettävä ehdottomasti kutinsa. Vaikka asiakkailla on tuotteen palautusoikeus, yksikin ylilyönti jättää kauppiaan nimelle leiman. Kovan kilpailun takia laaja tarjonta ja tiukka laatu ovat kaupan avaimia. Itselle on tehtävä selväksi kuntoluokituksen kriteerit, joista yksi osa on nöyryys, jopa suostuminen virheisiin. Jos arvioi, että kirjan kuntoluokka on K5, tuote on tuliterä ja täysin uusi; jos K4, tuote on kuin uusi, ja siinä on ero. Fiksua on luokitella kirja mieluummin alas- kuin ylöspäin.

 

Höyrylaiva Saimaalla

 

”On minulla Johannan lisäksi kaksi muutakin etunimeä, mutta kumpikaan ei ole Helmi. Helmi vain on laatumerkki. Perheellä on Saimaalla oma helmi, nimeltä Ansio, rakennusvuosi 1889. Liekö höyryn nimi viittaus siihen, että toimeentulo on paremmin muualla kuin kirjakaupassa? Yhteysveneen nimeksi on ajateltu Tienesti.”

Höyrykoneista oli Johanna Tuomiselta joskus juttu Matti Särömaan Bibliofiloksessa, ja nyt on kirjoitustyön alla Ansio-laivan historia. Ennnen Antikvariaattti Helmi nähtiin Sastamalan kirjapäivillä ja Jyväskylän talvessa, mutta nykyisin vain Helsingin kirjamessuilla. Laiva on syy siihen, että suven sininen Saimaa saa olla korvaamassa Sastamalaa.

 

 

Kuvateksti:

Johanna Tuominen oli Suomen Antikvariaattiyhdistyksen ensimmäisiä naisjäseniä.

”Herraklubi katsoi varmaan vaarattomaksi!”

Nyt hän on myös Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ry:ssä.

 

**********************

Written by arisuutarla

1.11.2014 at 09:54

Kategoria(t): Uncategorized

Taatan Noopeli-matka 75 Stockholmaan on nyt tehty

leave a comment »

Harmi kyllä – F. E. Sillanpään Nobel-palkinnon 75-vuotisjuhlamatkalla Ruotsiin – yksi 34:stä osanottajasta oli viime tipassa sairastunut niin, että paikka jäi tyhjäksi. Menolaivalla sentään puoliso sai aterian ja aamiaisen verran hyvitystä mahdollisuutena vaihtaa ne ravintoloiden tuotteisiin. Laiha lohtu monen sadan euron matkasta hintoineen. Kannattaa pitää yllä kunnollista matkavakuutusta, kun ei näistä koskaan tiedä.

Ei ensimmäistäkään välttämätöntä juoppoa osunut joukkoon, ei myöskään valittajaa tai kiukuttelevaa änkyrää, ja Panu Rajalan teemaesitelmä F. E. Sillanpään pitkästä Nobel-matkasta ja palkinnon hakureissusta joulukuussa 1939 oli taas mitä nautinnollisinta Rajalaa sekä asiantuntemuksen että esitystavan puolesta.

Alussa tosin huomasin miettiväni, miten luennoitsija onnistuu saamaan siirtymän pitkähköstä August Strindberg -sillasta Sillanpäähän, mutta kävihän tuo. Strindberg-johdanto oli paikallaan senkin puoleen, että ohjelmassa oli käynti Sinisessä tornissa, August Strindbergin kotimuseossa.

Mielenkiintoista on nähdä, onnistuuko Helsinki saamaan ensimmäisen kirjailijamuseonsa Mika Waltarin kodista Tunturikadulla. Siihen olisi mitä oivallisin tilaisuus juuri näihin aikoihin, mutta taitavat pääkaupungin kulttuuripiirit pomppia enemmän kaiken näköisten Pukken- ja Kukkenhaimiensa kanssa – osin meidän verorahoillamme.

Toinen saman sukuinen asia, jota matkan aikana väläyteltiin keskusteluissa – minäkin Sillanpään suvun päämiehen, Sakari Sillanpään kanssa – on Saavutuksen saaminen Hämeenkyrössä kansalliseksi kulttuuriomaisuudeksi.

Hauska oli asua kunnon rantahotellissa aivan kuninkaan linnan kupeessa Skeppsbrolla hotelli Reisenissä. Paikalla selvisi, että hotelli on aloittanut 1700-luvulla merimiesten rantakapakkana ja käynnistäjänä on ollut joku herra Reiss. Ehkä sitä perua ruotsalaiset ääntävät nykyisellään hienostuneen hotellinsa nimen epäsaksalaisittain Reisen.

Itämeri läikehti rantakadun toisella puolella. Naapurikorttelin seinässä oli laatta, joka kertoi yli 70 tuhannen suomalaisen lapsen tuodun laivalla tälle kohdalle sotavuosina 1939 – 1944. Kirstin äitikin oli melkein yksi näistä, mutta joutuikin kuljetuksissa Tornion kautta kiertäneeseen junaan.

Minäkin olen suorittanut ensimmäisen ulkomaisen maihinnousuni tähän Skeppsbron laituriin vuonna 1953, kun äitimamman kanssa tultiin naapurimaan pääkaupunkia ihmettelemään. Laiva oli jo purkutuomion saanut vanha höyrylaiva Nordstjernan – Pohjantähti, joka natisi ja nitkui Ahvenanmeren aaltoja ylitettäessä. Väitettiin, että laiva oli palautettu liikenteeseen purkutelakalta ja kylkilevyt olivat enää kiinni vain joka toisella niitillä.

Minä en niinkään kymmenvuotiaana poikasena niitä niittejä osannut ajatella, mutta se on syöpynyt Ruotsin laivojen tunnuksena mieleen, että viinaa pitää juoda. Pohjantähden yläkansiltakin ihmiset oksentelivat alas kaiteen yli, ja roiskeita sain minäkin osakseni alemmalla kannella, ja sieltä piti sitten nopeasti päästä pois.

Mainio oli kulttuurineuvos Eero Niinikosken johdolla käyskellä Enskedessä Metsähautausmaalla. Iso on alue keskellä kivikylää ja vielä paljon tilaa uusille vainajille. Useimmat meistä löysivät paikan kuuluisimman henkilön haudan eli näyttelijätär Gretha Karpon tomumajan sijainnin. Me Kirstin kanssa kuuluimme vähän eri kolkalla kyseistä hautaa haeskelleiden ryhmään. En tiedä, pitäisikö alkaa pongailla näitä Unescon maailmanperintökohteita, joita on pitkin maailmaa toista tuhatta ja joista toinenkin, Drottningholman linna – tuli käytyä tämän retken aikana. Suomessa näitä perintökohteita on seitsemän, Ruotsissa peräti täysi tusina.

Terttu Vatka oli pyynnöstäni pomotellut Hämeenkyröstä ja Tampereen seudulta tulleen yhteiskuljetuksen ja oli varmasti luotsannut porukat hyvin takaisinkin. Vähän nolottaa, kun vieläkään en ole saanut soittaneeksi ja kiittäneeksi.

Kirstiltä sain matkamuistoksi Brommanlentoasemalta hienon ja värikkään lompakon. Edeltäjäkin oli Ruotsista ja sisälokeroiltaan jo aivan repeillyt niin, että pankkikortit ja muut sujuvasti vaihtoivat keskenään paikkaa.

Isterbandit saatiinkotiin lähikaupasta Coopin hyllystä ja osin Olensin herkkuosastolta. Huoneen jääkaapissa ne odottivat paluulentoa, ja Kirsti otti hotellin kerroksen jääkoneesta muovipussiin jäitä. Niiden sekaan isterbandit jemmattiin, ja jääpaloja oli jäljellä pussissa vielä kotona asti.

Minusta oli kaikkineen ihan hyvä ja rauhallinen matka. Luulen muistavani Ruotsin vanhimman ravintolan, joka kai vuodesta 1728 on ollut samallanimellä samassa paikassa – Mikael Bellmaninkin laulaman Den gyldene fredenin kellarin. Siellä Niinikosken kanssa nautittiin ruotsalainen sillilautanen ja lämpimiksi jo mainittua isterbandia kera pottumuusin. Rouvilla sillin paikalla oli jotakin muuta. Mutta tämän ruokakuvion lisäksi ajattelen muistavani nyt Ruotsin akatemian ja paikan, jossa muun muassa kirjallisuuden Nobel-päätökset tehdään. Tieteen noopelit jaetaan jossakin muussa talossa ja rauhan palkinto Oslossa. Selvisi syy tähän norjalaishaarakkeeseen: Kun Nobelin palkinnot perustettiin, Ruotsi ja Norja olivat vielä hallinnollisesti yhteisen kruunun alaisuudessa.

En ehkä unohda käyntiä Uppsalan yliopistoalueella, missä Sillanpää esitteli tuotantoaan ja keräsi varoja talvisotaan joutuneelle isänmaalleen. Kuulijoita oli auditorion täydet kaksi tuhatta. Muistelmissaan Taata kertoo polvien vavisseen ennen puhujapönttöön menoa, kun oli istunut arkkipiispa Eidenin vieressä.

Uppsalan tuomiokirkko on vuoteen 1809 ollut myös Itämaan eli Suomen pääkirkko, koska siellä sijaitsee arkkipiispan istuin. Nyt meitä oli tervehtimässä Ruotsin kirkon suomalaistyön pappi Aino-Karin Loven, alunperin Karjaalta.

Matkaa Tukholman ja Uppsalan välillä on 72 kilometriä, ja siinä välimaastossa on Ruotsin vanha pääkaupunki Sigtuna. Sen Suomesta Pirkkalan väki kävi joskus tuhatluvun alussa hävittämässä. Poikkesimme katsomassa, miten Sigtuna on noussut tuhkastaan, ja olihan se. Pääosa kaupungin asukkaista saa toimeentulonsa kaupungin alueella sijaitsevalta Arlandan lentoasemalta.

*****************

Eilen heti matkan jälkeen maanantaina 20.10. oltiin juhlaseminaarissa Helsingin diakonissalaitoksella heipattelemassa eläkepäiville Birgitta Rantakari – Ilarin rouva – Hämeenkyrön Kierikkalan maisemissakin usein nähty ynnä monissa kansainvälisissä kuvioissa. Abilis-säätiön hallituksessa kaiketi Birgitan kanssa viimeisimmäksi on istuttu.

Omasta puheenvuorostaan minulla oli ilo kiittää Birgittaa avoimuudesta kertoa omasta koulusta. Kolmasti viikossa pitää käydä sairaalassa dialyysissa. Tämä toi ihmisen äänen aika yläkulttuuristen puheenvuorojen joukkoon.

Mielenkiintoista oli tavata piispa Veikko Munyika Namibian Nagayalesta, jossa minäkin olen tehnyt jotakin vammaisten ammatillisen oppilaitoksen katon alla. Piispa Veikko muisti minut vielä kolmen vuosikymmenentakaaa. Hän kertoi olleensa Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteerin, Absalom Hasheelan autonkuljettajana, kun Hasheela tuli tapaamaan minua jonakuna illansuuna. Kirjoituskoneen naputus kuului avoimesta ikkunasta ulos, ja sitten sisällä naputtelija istui ilman valoja ihan pimeässä!

Omalla tavallaan mieleen jäävä ja niin tavallinen testitilanne tuli koetuksi taas eilen juhlassa. Siellä oli mukana kaksi oman kirkkomme piispaa, jotka molemmat erittäin hyvin tunnen ja jotka taatusti tuntevat minut. Niin paljon on aikanaan oltu samoissa tilaisuuksissa ja tehtykin yhdessä jotakin. Oma piispani, Helsingin hiippakunnan rouva primas, Irja Askola tuli oma-aloitteisesti väen seasta tervehtimään ja lyhyesti vaihtamaan kuulumisia, niin kuin tuommoiseen tilaisuuteen kuuluu. Ja sitten tämä toinen- hänellepä minua ei ollut olemassa, ja niin on ollut useita kertoja ennenkin. Seminaarin teema käsitteli osuvasti ihmisen näkymistä ja näkymättömyyttä. Mutta mitäpä näille teet? Kummallakaan kirkkoruhtinaalla ei ole mitään hyötyä minun tervehtimisestäni tai juttelusta meikäläisen kanssa, mutta toinen tekee sen silti ja toinen ei.

Pienempien palkkaluokkien ja eläkkeiden kategorioista oli erinomaisen suuri ilo tavata pitkäaikainen Helsingin piirin kuurojen pappi Elina Jokipaltio, nyt HDL:n palvelukseen siirtynyt, sekä Tatekulu Seppo Kalliokoski, rakennusmestari, ystävä ja työtoveri Namibian ajoilta, juuri 70-rajapyykin ylittänyt hänkin. Mukava oli kahvitauon päätteeksi saada vielä Liisa Huovisen hali.

*********************

Written by arisuutarla

21.10.2014 at 19:55

Kategoria(t): Uncategorized

Noopeli-matkan kynnyksellä

leave a comment »

Vielä pari tuntia, Kirstin haku työpaikalta ja sitten satamaan M/S Mariellalle Vikingin terminaaliin. Niin ja siinä matkalla vielä koiran pudotus hoitosetä Eetulle Munkkiniemeen. Lähtijöitä oli vielä aamulla 34, mutta yksi henkilö joutui peruuttamaan sairastumisen vuoksi. Tilalle olisi aivan vähin kuluin voinut ottaa toisen henkilön, mutta mistäpä sitä muutamaa tuntia ennen kukaan kykenee lähtemään runsaan kolmen vuorokauden reissuun. Yhteiskuljetus Hämeenkyröstä, lähinnä F. E. Sillanpään seuran väkeä, lähti liikkeelle Kyröskosken matkahuollosta jo puolilta päivin ottaen viimeiset sen suunnan ihmiset kyytiin Tampereelta.

Tänä ehtoona on vielä noutopöydän ateria laivalla sekä parituntinen omassa kokoustilassa Panu Rajalan johdolla Taata Sillanpään pitkään Nobel-marssiin orientoitumassa. Huomenna sitten Tukholmassa Nobel-museota ja Ruotsin akatemiaa, missä näinä päivinä on taas tehty näitä Nobel-päätöksiä. Ihme juttu, että Ranskaan menee kirjallisuuden Noopelia joka kuudes vuosi, mutta Suomea koskien jakoväli on vähintään 76 vuotta.

Viime lauantaina Hämeenkyrö kirjastolla kirjakahvilassa F. E. Sillanpään seuran emeritus puheenjohtaja Jussi Niinenmaa totesi Panu Rajalaa päivän luennoitsijaksi tervetulleeksi toivottaessaan, että jos olisi elämäkertakirjallisuuden Nobel-palkinto, niin se varmasti tulisi Panu Rajalalle. Nyt syyskuussa ilmestynyt Olavi Paavolaisen elämäkerta on Rajalan seitsemäs itsenäinen ja niiden lisäksi on kaksi toisen kanssa yhdessä tehtyä. Minusta on valtavan hienoa, että Rajala kertomansa mukaan valmistelee uutta Silllanpää-elämäkertaa, nyt yksiosaisena. Uutta tietoakin on parin vuosikymmenen aikana kertynyt.

Ilmoittauduin maanantaiksi Helsingin diakonissalaitokselle seminaariin, jossa on profeettoina useita piispallisia nimiä, kuten Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Seminaarin syöttinä minulle on ehdottomasti sosiaalineuvos Birgitta Rantakari, jonka kanssa on ihmetelty muutamiakin asioita – ei vähiten abilis-säätiön kuvioissa. Ilari Rantakaria on ollut mukava kesäisin tavata vastarannalla Hämeenkyrössä, mihin johtavat Ilarin juuret.

Omaan Majatalo Onnela -kirjaani Kirsti löysi mukavan yksityiskohdan. Onnelahan on paljo enemmän kuin tiedetään 1900-luvun alkupuolen kirjallinen tyyssija Eino Leinoineen ja Einari Vuoreloineen. Kirsti aloitteli Olavi Paavolaisen Saksa-kirjaa vuodelta 1936 havaiten Paavolaisen marraskuussa päiväämän esipuheen paikaksi Tuusulan Onnelan. Paavolainen kirjoitteli paljon naapurissa Gustavelundissa, mutta mitä hän teki Onnelassa, siitä olisi jännä saada tarkempi selko. Kirjailijoista ainakin Unto Karri oleili paljon Onnelassa Paavolaisen mainitsemina aikoina.

Nyt vain odotetaan mielenkiinnolla, miten Celia-kirjasto selviää Rajalan Paavolais-kirjan tuottamisesta äänikirjaksi. Selviävät kyllä halutessaan nopeastikin. Esimerkiksi Finlandia-ehdokkaat on saatu jakoon parissa viikossa, mutta kirjaston yleisilmoitus on toimitusajaksi neljä kuukautta. Se on ehdottoman paljon ajankohtaiskirjallisuuden osalta, jos mielisimme pysyä mukana keskustelussa alkuperäisteosten valossa

Saatiin kirjallista tukiaineistoa kotiin. Hmmm, Vepsäläiseltä tietenkin – ylennysmyynnistä, sanoisin, mistä tulevat meille kaikki tasokkaat ja kauniit huonekalut. Nyt alkuperä johtaa Sastamalaan Niemen tehtaille, ja kyseessä on kirjahyllylisä minun huoneeseeni. Yksikön nimi on vitriini, eilen maksettiin ja maanantaina pitäisi tulla.

****************

Written by arisuutarla

16.10.2014 at 10:43

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.