Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Kukot herättävät päiväntasaajalla, pitkä matkakertomus Afrikasta (nyt viestikentässä)

leave a comment »

Kukot herättävät päiväntasaajalla

 

Pitkä ja vapaa matkakertomus Abilis-säätiön arviointimatkasta Ugandaan 17. – 26. lokakuuta 2016

 

Henkilöt:

 

Ari Suutarla, vanha pappi, Helsinki, Abilis-säätiön muinainen varapuheenjohtaja, nykyinen hallituksen jäsen

Kirsti Salin, edellisen puoliso ja henkilökohtainen avustaja

Evelina Kuusinen, Kelan palkkaama, upea kuulonäkövammaisten tulkki

Slade Syakango, hankekoordinaattori Abiliksen toimistolta

Marjo Heinonen, Abiliksen toiminnanjohtaja ja sopimusneuvottelija retken kolmena viimeisimpänä päivänä

***

 

Elämäni toinen tulo Ugandaan, edellinen vuonna 2009, silloin kuurosokeiden Helen Keller -maailmankonferenssi. Viktoria-järven pohjoisranta, lentokenttä Entebbe, paha tunnin tie pääkaupunkiin Kampalaan. Runsas yksi aste eteläistä leveyttä, päiväntasaajan eteläpuolella siis. Pääosa maasta siitä pohjoiseen. Pituuspiiri suurin piirtein sama kuin Suomen, ei tarvitse siirrellä kelloa.

 

Idi Aminin paha maine

Uganda tuo ensimmäisenä mieleen ammoisen presidenttinsä Idi Aminin, joka soti ja tapatti vaikka kuinka paljon maansa kansalaisia. Varjoon on jäänyt hänen seuraajansa, Milton Lobote, joka itse asiassa oli vielä hullumpi kuin Idi Amin.

Maan oloja sanotaan nyt vakaiksi. Aikanaan presidentti oli lujasti yksinvaltiutta vastaan ja arvosteli ankarasti Aminin ja Loboten takertumista valtaan. Nykyinen presidentti on keikkunut valtaistuimellaan vasta kolme vuosikymmentä, joten on vahvasti epäiltävissä, että edeltäjien takertumistauti on sitkeästi tarttunut.

Kansainväliseen mediaan tämä presidentti on päässyt merkittävän homofobian takia. Homoseksuaalisuudesta oli suunnitteilla laki kuolemanrangaistuksesta, mutta se lieveni sitten seitsemän vuoden ehdottomaan vankeuteen. Hampaissa ovat erityisesti olleet kirkot, jotka vihkivät avioliittoon saman sukupuolen henkilöitä.

Ugandan lippu on riemukas, kuusi ohutta vaakasuoraa raitaa, musta-keltainen-punainen ja jälleen musta-keltainen-punainen; keskellä yhdellä jalalla seisova moderni kukko. Itse asiassa se ei ole ollenkaan kukko, vaan etelän kruunukurki, joka näyttää hieman köyhän miehen riikinkukolta, kuten Afrikan tuntija, Juha Vakkuri vuonna 2014 luonnehtii kirjassaan Afrikan sydämeen.

Korruptio Afrikan suuri ongelma

Korruptio on mainittu Afrikan maiden suurimmaksi ongelmaksi. Suomalainen taloustutkija Ritva Reinikka selvitti 1990-luvun puolivälissä, miksi Ugandassa vain alle 20 prosenttia maalle annetusta ja opetustyöhön tarkoitetusta kehitysavusta menee perille. Reinikan toimenpiteiden ansiosta hävikki on enää kymmenisen prosenttia, mutta sekin ministereiden taskuun sujahtaneena on liikaa. Ja nyt on puhe muidenkin maiden kuin Suomen antamasta avusta. Jossakin palaverissa kysyn korruptiosta. Vastaaja kääntää puheen nopeasti muualle.

 

Toinen tuleminen Ugandaan

Takana on Amsterdamista Keniaan ja Nairobiin valvottu yö. Kirstin matkalaukku jää tulematta, iso osa minunkin vaatteistani ja kaikki Abiliksen tuliaiskassit. Abilis on avannut oman toimiston Kampalaan ja valinnut sinne vastuulliseksi toimijaksi tutun ugandalaisen henkilön, nimeltä Beatrice.

Lauma valkeita haikaroita on tervehtimässä Victorian rannassa, sitten harmaita. Muistan runsaat haikarat erikoisuutena viime matkalta. Myöhemmin Kirsti onnistuu kuvaamaan ison haikaralinnun. Lintu on minua olkapäähän asti ja hyvin pullea. Ravintoa lämpimissä rantavesissä ja ruovikoissa riittää. Tropiikin linnut huhuilevat.

Hotelli Eselle Country on yhdeksän vuotta vanha, siisti, ei paljon vieraita. Uima-allas pihassa, tupaten täynnä paikallisia lapsia ja aikuisia. Ei tee mieli ahtautua sekaan. Hotellin yhdystie mielettömän kehno ja pomppuinen. Teillä yleensäkin ajohidasteita paljon eikä vain yksitellen, vaan monta peräkkäin. Ehkä uskovat vasta monia hidasteita.

Kuljettaja ryskää nelivedolla hidasteelta toiselle. Pääni iskee kattoon samassa tahdissa, kunnes huudan ja pyydän ajamaan rauhallisesti. Kuljettaja pelästyy.

Mielessäni päätän, että en koskaan anna eurosenttiäkään keräykseen, jos tarkoituksena on hankkia auto johonkin kehitysmaahan. Näillä ajotavoilla ei mikään auto kestä, ja nelivedon remontit ovat tosi kalliit. Ehkä ajatteluni pehmentyy joskus.

Rahan kanssa on ihmettelyä. Rahayksikkö on Englannin peruja shillinki, joita yhdellä eurolla saa ostopaikasta riippuen 3300 – 3900 kappaletta, jossakin huonossa vain 3000.

 

Albinismi hyväksytty vammaisuudeksi

Vammaisjärjestö Nudipun toimisto, eka kokous, emäntänä Beatrice. Oli vastassa jo lentoasemalla. Hymyilee. Olin kehunut hänen kaunista hymyään Suomessa Abiliksen kumppanien seminaarissa 2012. Muisti vielä kehuni.

Ugandassa Abiliksen tukea on vuosien varrella jaettu 145 hankkeeseen. Yksittäisiä hyötyjiä yli 500. 2005 aloitettiin kanoilla, 2009 oli jo vuohia. Beatrice kiittelee hyvästä yhteydestä Abilikseen, erityisesti koordinaattoreiden Tuula Heima-Tirkkosen ja Arto Vilmin kanssa. Tuula on vammaisen lapsen äiti, Arto taas näkövammainen henkilö, joka juuri on siirtynyt eläkepapaksi.

Uusinta Nudipun politiikassa on albinismin ja lyhytkasvuisuuden hyväksyminen vammaisuudeksi taikauskoisuuden sijasta. Erityistä merkitystä on ollut pienillä apurahoilla. Albiinoille on valtiolta anottu verovapautta aurinkovoiteista. Ne tulee nähdä apuvälineenä vammaisuuden hoidossa.

 

Kokemattomuutta rahan käytössä

Tanska on mukana tulevassa yhteistyössä ja yhteisissä toimistotiloissa, samoin Nudipu ja DBRS ynnä tanskalainen mielenterveysjärjestö. Ukkonen räjähtelee ulkona. – Kaikkia ei voi auttaa. Kielteiset asenteet eivät aina muutu.

Muuan albiino valmisti ravintolassa ruokaa. Asiakkaat kääntyivät pois arvellen, että häneltä hilseilee ihoa ruokaan. Ravintola piti sulkea. Vammainen lapsi ei voi mennä kouluun, kun esimerkiksi esteetön vessa puuttuu. Väki on ylettömän köyhää, bruttokansantulo alle 700 US-dollaria per vuosi. Otapa 600 euroa ja asu sekä vaatetu ynnä pane sillä pöytä koreaksi vuoden ajan.

 

Millä nämä elävät?

Pääelinkeino on maatalous. Ihmiset tuottavat sen, mitä syövät. Rahaa ei välttämättä käsitellä lainkaan. Päävientituote ulkomaille on kahvi.

Beatricen mukaan maan luoteisosista turkanaheimon alueilta on löydetty öljyä. Sitä on sekä Ugandan että itäisen naapurin, Kenian puolella. Uganda on kokonaan sisämaassa, pinta-ala kaksi kolmannesta Suomesta, asukkaita aika tasan 40 miljoonaa. Sen enempää lännessä Atlantin kuin idässä Intian valtameren suuntaan ei ole rautatietä. Satama mahdollistaisi monipuolisen ulkomaan kaupan. Öljyyn pannaan paljon toivoa vielä tämän vuosikymmenen puolella.

1900-luvun lopulla Idi Amin ja Milton Lobote karkoittivat Ugandan kaikki aasialaiset työntekijät. Kauppa ja paikallinen liiketoiminta olivat intialaisten ja Arabian niemimaalta tulleiden liikemiesten käsissä. Heidän lähtönsä merkitsi rankkaa taka-askelta, josta maa alkaa vasta vähitellen toipua.

 

Toimistoelämää

YK:n vammaissopimus on ratifioitu jo 2008, ja siitä on ollut paljon hyötyä. Yritetään ohjata ihmisiä tunnistamaan ihmisten sekä eläinten sairauksia, jotta niiden leviämiseen osataan puuttua ajoissa.

Kokemusta saatiin eräässä hankkeessa, jossa tuotetaan hunajaa. Työn riskeistä Beatrice mainitsee kokemattomuuden rahan käytössä.

Katsotaan muiden toimistoja. Jonatan istuttaa miljoona hedelmäpuuta viidessä vuodessa. Kysyn vammaisista työntekijöistä. On pyrkimys, että joka hankkeessa olisi ainakin yksi. Ehdotan uutta ajattelua, jossa kaikki vammaisia ja yksi muu apuna. Nauravat.

Rose Mary koordinoi Tanskan hankkeita Ugandassa. Toimistot siistejä. Ulkona alkanut sataa tiiviisti, vaihtovaatteet Kirstin matkalaukussa jossakin. Nyt kahville.

 

Kuivaa hallintoa

Käydään läpi keskeneräisiä hankkeita vuosilta 2012 – 2014, viisi hanketta. Usein keskeneräisyyden syynä raportoinnin ongelma. Jokukin loppuraportti luvattu toimittaa vielä kuluvan viikon aikana. Toinen raportti on luvassa myös. Kysyn, minä vuonna. Nauravat. Ukkonen paukauttaa taas. Kaikilta puuttuu sadevaatteita. On helpompi käynnistää uusia hankkeita, jos vanhat on selvitetty.

Slade Syakango on mukanamme Abiliksen toimistolta Helsingistä, kokenut ja erinomainen työntekijä. Hänellä on odottamassa 10 hakemusta, Beatricella kolme tai neljä. Slade olisi mielellään näiden kanssa valmis ennen lokakuun loppua. Listalla on nyt käynnissä 29 hanketta, vanhoja 12, tältä vuodelta vaikea laskea. Tarkistus tuo ilmi, että 23 jäljellä, 12 vanhaa ja 11 tältä vuodelta. Tämän vuoden tärkein asia on rekisteröinti ja vanhojen seuranta. Ugandassa ei ole enää ARB-seurantaryhmää, joten arvioinnissa oltava tarkkana. Rekisteröinti on monimutkaista, mutta ilman sitä rahaliikenteen hoito ei onnistu. Sade helpottaa.

Kontrolliryhmät eivät voi olla suuria. Alun jälkeen innostus hiipuu etenkin, kun huomataan, ettei ole suuria palkkioita. Ihmiset muuttuvat ”kiireisiksi”.

Uganda on laaja maa. Pohdintaa, olisiko syytä alueellisesti keskittyä johonkin.

– Entä rekisteröinti? Jotakin on jo tehty. Hallituksen järjestöjen NGO-osastolle on toimitettu hakemus, ensimmäinen toiminta- ja taloussuunnitelma ynnä puitesuunnitelma järjestön yleisestä sijoittumisesta kenttään. Rekisteröinti maksaa 200 US-dollaria. On hyvä olla suositus ugandalaiselta diplomaatilta. Maksuja neljään paikkaan ja kuitit niistä.

 

Kenttä kutsuu

Yritystä lounaalle. Slade saa puhelimella tiedon Kirstin laukusta, joka vielä on Amsterdamissa. Meillä matka jatkuu aamulla Kampalasta itään. Minullakin ainut t-paita päällä. Tie tuskin näkyy tuulilasin läpi, Landroverin ratissa Samuel, 27 vuotta. Vesi valuu harmaina vöinä. Tiet kaameassa kuraliejussa, lieju punaista.

Iltapäivän ohjelmaan oli prepattu meidän käyntiämme varten neljä Abiliksen ”edunsaajaa”, vammaisia henkilöitä siis. Yksi viljelee passionhedelmiä, toinen kasvattaa porsaita, joku pitää leipomoa, joku tuottaa keksejä. Saa nähdä, riittääkö päivä. Ei riittänyt, vain passion-hedelmämiehen luona käytiin. Laukkuun saatiin pingispallon kokoisia hedelmiä, todennäköisesti vielä raakoja. Tästä miehestä hieman myöhemmin.

Tiellä poliisiautot sinisiä pick up -lava-autoja. Poliisit selät vastakkain lavan penkillä, pitkien aseiden piiput sojottavat polvien välissä. Rahanvaihtoa, monta kioskia, monia eri kursseja. Pyssymies vartioi. Hirmu meteli. Eipä olisi hotellista väliksi tällä alueella. Naisia pitkiä keltaisia banaaneja pään päällä, ehkä myyvät niitä. Vihreät banaanit ovat lyhyitä, niin sanottuja ruokabanaaneja, joita käytetään ruoan valmistukseen.

Kala-ateria, 2 euroa per annos, savustettua Niilin ahventa, jota Viktoria-järvellä kutsutaan nimellä tilapia. Ei ruotoja, suomuja ja eviä senkin edestä, uivat pähkinäjauhesoosissa, paikallisena lisukkeena maissipuuron mauton sovellus, keitetty vihreä banaani ja muuta. Liikenneympyrässä valtava termiittikeko. Katukaupassa kolme vesipulloa hotellin yhden hinnalla. Odotetaan jotakuta saapuvaksi. Rinteessä vuohia ja valtavia koukkunokkalintuja. Autossa ei ilmastointia. Soittelua taas laukun perään lentoasemalle. Odotettu ”kontaktinainen” saapuu, askelissa jonkin sortin afrikkalainen hitaus.

Voidaankohan ostaa kadulta banaaniterttu, ovat auringon kypsyttämiä. Tie kaameaakin kaameampi. Lantakakkuja kuivamassa. Mies kyynärsauvoin, metsästä ilmestyy lapsia seitsemän. Kahdella koulupuvut.

Toni on CP-vammainen, viljelee paitsi passion-hedelmiä, myös kaalia.

Hedelmät nyt vihreitä, kypsyttyään tummia. Vuohet mäkättävät. 16 lasta näkyvissä, heistä yksi Tonin, joka on yksinhuoltaja. Jänniä lintuja. Ostetaan Tonin kaupasta mustaa teetä. Bisnesmies, Slade toteaa. Äänessä ”kurr-lintu”. Slade jakaa tikkarit. Joku pieni kuolaa kyynärpäitä myöten. Kaksivuotias viipertää auton perässä, suussa tikkari, ehkä tuleva vammaisjärjestön päättäjä siis. Ehditään tuskin yhteenkään paikkaan enää. Sääli niitä kolmea, jotka myös odottivat.

 

Päivälliseksi kuningaspihviä

Ihmiset eivät tupakoi, ainakaan julkisesti, Beatrice sanoo. Emme ehdi enää kohteisiin. Tiilikasojen alla palaa tulia. Joka sadas nainen on hunnutettu tai mies virkattu pipo päässä. Kaksi tyttöä koulupuvuissa, valkoiset hunnut. Ratsia, naispoliisi tiellä, pyssymiespoliisit sivulla. Vastaan tulee autoja, sujahtavat oikealta ohi. En muistanutkaan vasemmanpuoleista liikennettä. Valkoiset ihmiset laskettavissa yhden käden sormin. Paluu hotellille tosi hidas, ruuhka mitä hurjin. Jonoja seisoo. Oman hotellin piha, ihana auringon lasku. Kaskaat heräävät. Sirinän taajuudet sopivat hyvin kuulolaitteille.

Päivälliseksi naudan kuningaspihvi, hedelmävati ja ananasjuissia. Tosin en tiedä, mikä pihvistä saa kuninkaallisen. Tässä tapauksessa hyvän filelihan maku on peitottu kitkerällä kastikkeella.

Kirstin aamulinnut, pieniä sirittäjiä enimmin. Ilma niin kosteata, että hengitys höyryää. Sumu on levittäytynyt Viktoria-järveltä. Eilisen aamukukot äänessä jälleen. Kuljettaja ajanut yöllä lentokentältä. Saa nähdä Kirstin matkalaukun kanssa vaiko ilman. Osoittautuu, että ilman.

Suihkun vesi vaihtelee huoneen hanassa tulikuumasta viileään. Ihan mukavan oloinen aamiaiskattaus. Kuulolaite poimii keittiöstä astioiden paiskomisen kolinat. Espanjalainen munakas saapuu. Passion-hedelmän mehua ja mustaa, vahvaa teetä, paahtoleipää.

Aurinko tulee ja hälventää sumun. Laukusta kerrotaan, että se on nähty Nairobissa. Kuljettajalla turha käynti lentoasemalla. Lähtö kello 8:30, vielä 8:55 Slade käy hoitamassa jonkin asian. Hyttyset vaivanneet yöllä, minullakin lenteli aamulla yksi. Lähdemme. Auton ilmastointi olisi kova sana. Kaksi autoa kyljet lytyssä. Tien vieressä ”anopin jakkaroita”, ovat matalia isoja kaktuksia. Poiketaan vielä toimistolla. Hyvä, kun voi käydä siistissä vessassa. Matka jatkuu. Isoja puita, kirkkaan punaiset kukat. Paljon kouluja, sitäkin enemmän ajohidasteita, jotka ravistavat autoa. Pää on jatkuvassa vaarassa jysähtää kattoon ja neliveto kovilla. Aurinko kiertyy vastapäivään vasemmalle, pohjoinen on puolilta päivin. Emäntämme Beatrice ja kuljettaja puhuvat keskenään lugandaa. Jonkin kylän kohdalla mies tulee ulos kaupasta, kainalossa kaksi jaloista sidottua, elävää ankkaa. Muhkeita naisia, mutta eivät ylipainoisen näköisiä. Iso aidattu teollisuusrypäs, Ugandan ja Kiinan liput. Kuuma. Tien varressa kaupustelijoita. Lounaan voi ostaa autoon. Vuoren rinteessä valtava teeviljelmä, tien poskessa peltihökkelissä myytävänä tuoretta teetä. Liikennemerkki varottaa jyrkästä alamäestä. Sokeriruokoa pelloilla. Kuljettajan mukaan maan laajin metsäalue. Liaaneja puissa.

 

Pientä kaupantekoa ja saippuaa

Ajetaan patoa pitkin. Joki laskee Viktoria-järveen, ajosuunta itään. Putoukset, kiinalaisia ravintoloita. Vaihteeksi pätkä 2+2-tietä. Mieletön liikenneympyrä. Käännytään Abiliksen projektille, jossa yhdeksän vammaista tekemässä kuka mitäkin, hanke lopuillaan.

Paikalla kahdeksan henkeä, aloitetaan rukouksella, Stella rukoilee. Ovat hiv-vammaisia. Varapuheenjohtaja Georg viljelee munakoisoja ja bitamarjoja. Ida kasvattaa kanoja. Paikallinen kieli tulkataan englanniksi. Mies auttaa kananhoidossa, Lintuja 35 kanaa ja 7 kukkoa. Stella myy vanhoja vaatteita. Tyttö ja poika ovat koulussa äidin hankkimilla myyntituloilla. Maria myy hameita, kiittelee Abilista, kun sai ostetuksi tuloilla kodin ja miettii nyt liiketoiminnan kehittämistä. Georg istuu pyörätuolissa. Seuraava täti toivottaa tervetulleeksi Jinjan alueelle. Yhdistyksen nimessä ovat sanat ”positiivinen mieli”. Kerran ennen on täällä käyty Abiliksesta, Tuula ja Arto varmaan. Slade kertoo, että Abilis on rekisteröimässä omaa toimistoa Kampalaan. Taputuksia. Pidän todistuspuheeni, minun jälkeeni Beatrice, joka puhuu paikallisella kielellä. Georg kiittää mahdollisuudesta laittaa lapset kouluun ja poika yliopistoon. Rahaa on ollut vielä hankkia aurinkopaneelit.

Iga on munia myymällä rakennuttanut lisähuoneen, jota voi vuokrata. Kanat elävät vähällä, juovat vettä ja syövät nurmea, joskus vähän maissia. Georg, viljelijä, on jakanut jyviä toisille, jotka ovat kopioineet hanketta. Nyt ollut pulmia veden kanssa, kun on ollut kuivaa. Ulkopuolista työvoimaa maksetaan korjaamaan kastelulaitteita. On myös vapaaehtoisten palveluryhmä. Puhuvat, kiittelevät ja puhuvat taas. Ostan pieniä käsitöitä. Pihassa tulppaanipuu, sen alla kiiltäväturkkinen kukko.

Ostetaan jotakin pientä ensi kevääksi Helsingin maailmakylä-tapahtuman markkinoille. Ollaan jo melkein autolla, vinkataan yhteiskuvaan. Nälkä. Yli kaksi tuntia myöhässä. Olemme huono esimerkki.

 

Väenkatoa ja saippuaa

Syödään vihdoin. Albino-järjestö lähellä. 98 prosenttia kuolee alle 40 vuoden iässä, syy ihosyöpä.

Ei päästä pois portista. Pihakentällä alkamassa jalkapallo-ottelu. Ihmiset jonottavat portista sisään, me ulos. Sadat torvet ja pillit soivat. Meteli on kauhea. Puheenjohtaja Peter ryhtyy portilla ohjaajaksi. Väkeä tulee aidan yli, itsepäisiä, humalassa. Vihdoin päästään.

Ylitetään rata, joka tulee kuparikaivokselta. Maassa ei ole rataa satamaan. Päivän kolmas kohde myös albiinojen, paikkakunnan nimi Iganga, n ja g ääntyvät erikseen. Poliisin piikkimatto, tukkii tien pikku nykäisyllä, nyt viritettynä sivussa valmiina. Paimen ja 15 lehmää.

Uusi paikka, vain rouva puheenjohtaja on jaksanut odottaa. Kello tulee kuusi, muut 18 yhdistyksen jäsentä tulleet jo kymmeneksi, odottaneet, väsyneet ja menneet kotiin. Abiliksesta ei ole ennen käyty tässä järjestössä, nimen lhyhenne IDAA. Abilis on ensimmäinen tukija, 9600 euroa. Tavoite on ollut lisätä tietoa albinismista, imisoikeuksien raami. Ensin vahvistui oma kuva, albiinojen uhraaminen loppui. Tuli tietoa ihmisoikeuksista ja oikeuksien valvonnasta. On yhteyksiä muihin järjestöihin.

Valmistavat saippuaa. Näytetään kanisteria, 10 litraa saippuaa nesteenä, jota yksi litra ynnä 20 litraa vettä. Materiaali maksaa kaksi euroa(7000 shillinkiä), myydään kymppitonnilla. Kate on olematon. Voisivat ottaa paljon enemmän.

Jäseniä nyt 40 , lukutaito matala. Ajo alkaa 19:00, kuljettaja arvioi Mbaleen 1,5 tuntia. On säkkipimeää. Päivän ateriajärjestys saisi olla kunnossa. Tien viitta Mbale 100 kilometriä. Näillä pompuilla ja hidasteilla vähintään kaksi tuntia. Perillä vartin yli yhdeksän ilman ruokaa ja aivan hiessä, niska jäykkänä iskuista kattoon. Mbale Resort, kahden yön kotimme, vielä kahdet töyssyt ja kallistukset.

Sokeita ja albiinoja Mbalessa

Mbale on suurehko kaupunki. Täällä kukaan ei tiedä asukasmääriä, ei myöskään kilometrejä Kampalasta. Meillä uusi aamu, ei kukkoja, huone invavarusteltu. Lämmin vesi antaa odottaa kauan. Upea aamiaispöytä. Mitä, jos tänään yritetään pysyä aikataulussa? Hotellin puutarha hienosti hoidettu, uima-allas, Bougainvilleja.

Eka tähtäyksenä sokeainyhdistys, toiseksi albiinot. Sokeilla 4000 Euron vuohihanke, loppuraportti Beatricen pöydällä, albiinoilla saman suuruinen ihmisoikeushanke.

Sokeita koolla toista kymmentä, iäkäs puheenjohtaja John harmaa puku päällä, solmio, käynyt Suomessa kokouksessa 1980-luvulla. Myöhästelevää väkeä lappaa sisään. Slade istuu kirjoituspöydälle, kun tuoleja ei riitä, oma tuoli ensi kerralla mukaan! – Rukous.

Edunsaajat kertovat: eka vuohi sai tulehduksen ja tuli uusi. Toiselta kuoli vuohi myös, jollakulla vuohi sai karitsan. Joku karitsa kuoli, mutta syntyi uusi, yhdellä seitsemän kanaa. Kiittelyä ylenpalttisesti. Ollaan tervetulleita koteihin. Ampiaiset pistivät kiliä, joka piti myydä, tuli uusi, ja nyt on jo kaksi vuohta. On hauska aamulla herätä vuohen määkinään ja tarkkailla sen tekemisiä. Ennen ei ollut mitään syytä herätä aamuun. Yhdeltä petoeläin söi vuohen. Yksi vuohi on tullut kalliiksi, syö ja tarvitsee lääkkeitä. Puheet käännetään molempiin suuntiin. Hieman epäselväksi minulle jää vuohien todellinen hyöty.

Puheenjohtaja on kirjoittanut meille ”arvostuskirjeen”, joka luetaan, ja sihteeri täydentää. Monet kodit ovat saaneet lisiä ruokapöytään, joku on myynyt karitsan ja saanut lasten koulurahaa. On ohjattu, millainen suoja tulee rakentaa ja miten korjata heinää. Mbalen alueella liki 10 000 vammaista, heistä 1800 näkövammaisia. Pidän rohkaisupuheen. Tulee kaksi naista lisää, hunnutettuja. Alussa 20 vuohta, viisi kuoli, nyt karitsojen johdosta elossa 21. Perhe on alkanut ”rakastaa”, kun on vuohi, ja arvostus lisääntynyt. Kiitosta tulee ja tulee.

Vielä saapuu myöhästynyt virkamies ja kiittelee. Alussa rukouksen pitänyt , valkokaapuinen sokea imaami saa valkoisen varakeppini, hämmästyy ja kiittelee. Taisin antaa liian varhain, koska varsinainen keppini hajoaa seuraavana päivänä. Kirsti ei ainakaan huomannut imaamilla omaa keppiä. Kehoitin antamaan edelleen, jos ei ole käyttöä. Käyntikortissani on opaskoiran kuva. Kerron kotona kulkevani opaskoiran avulla. Ihmettelyä, jotkut nähneet televisiosta.

Uusi paikka, albiinojen yhdistys. Elisabet on puheenjohtaja, väkeä taas kymmenkunta. Rukous hiljaa, kukin voi rukoilla omalla kielellään, Aamen. Yhdistys toimii kahdeksalla alueella. Ennen yhdistystä oli paljon myyttejä, pelkoja, uskomuksia, albiinot kirottuja. Nyt ymmärretään, että ollaan ihmisiä kuin muutkin. Tiedotusta, radio-ohjelmia viidellä eri alueella. Kerrottiin elämästä albiinona. Tuli taitoja kertoa albinismista. Oli 2000 yhteisötiedottajaa. On saatu pieni vammaisraha. Nyt albiinot on hyväksytty vammaisiksi. Vaikeus on, kun ekana kysytään aina rahaa, on hankala tavoittaa muun muassa vuorten takia. Kännykät soivat.

Anoivat valtiolta 5,5 miljoonaa, saivat 2,5. Sillä saatiin vuohi 20 albiinolle. Oli 1,3 miljoonan shillingin paikallinen erityisavustus, jolla apua 13 henkilölle. Osa otti vuohia, osa kalkkunoita. Samalla yleinen tietous on lisääntynyt, nykyisin albiino voi jopa avioitua ”tumman” henkilön kanssa. Tilanne muuttunut, sillä ennen ihmiset juoksivat heitä pakoon. Nyt jopa luullaan länsimaalaiseksi.

 

Arto Vilmin hiehot

Kanalounas intialaisessa paikassa. Ajo Sirongoon, 45 minuuttia, päivän viimeinen kohde, 15 hiehoa aluksi. Taas kamala tie. Oikealla korkeat vuoret, päälaki varottava, ettei tao auton kattoon. Tie huononee huononemistaan. Yhtäkkiä kylä.

Tie Mount Elgonin vuorelle, Abiliksen kyltti. Ehdottomasti alkukantaisin paikka nähdyistä. Pylväässä pauhaa iskelmä, vessa on halkeama nurkassa, lattia nesteessä, 12 henkeä läsnä. Taputtavat sisään, minä myös. Joku pieni nainen tulee ja alkaa tanssittaa minua. Aloittaneet 15 hieholla. Abiliksen koordinaattori Arto Vilmi Helsingissä on käsitellyt heidän anomuksensa.

Tullessa minipuoti toisensa vieressä. Joku kertoo viljelevänsä kahvia. Anet oli halaajan nimi. Esittäytyminen, paljon kiittelyä ja arvostusta. Jokukin haluaa tulla jonakin päivänä Suomeen, osti maitorahalla jo moottoripyörän. Vastoinkäymisiä on ollut, yksi lehmä kuollut, mutta monia sairauksia osattu hoitaa itse.

Todetaan, että on vieraita, jotka lupaavat palata, mutta eivät koskaan palaa. Toivovat jatkuvaa apua. Kerromme, että Abilis tukee kerrallaan vain yhtä hanketta, jolla on alku, kesto ja päätös. On kokonaan eri asia järjestää jatkuva tuki.

Beatrice puhuu, saa rytmikkäitä taputuksia ja ligolointia. Aplodit ottavat kuulolaitteeseen ja korviin. Puhun, miten tämän järjestön saama tuki ei johdu Abiliksen hallituksen hyväntahtoisuudesta. Tukipäätös johtuu siitä, että tämä Tambila-yhdistys on tehnyt hyvän hankesuunnitelman ja hakemuksen. – Nauravat ymmärtävästi.

Kampalan hotellista saadaan taas kerran tieto, että kadonnut matkalaukku olisi lentoasemalla. – Uskoisikohan, ja millä lentoasemalla! – Nämä ovat monella eri tavalla vammaisia henkilöitä, ovat innoissaan saadessaan tavata vieraat. Kerrotaan, että Suomessa valtio on supistanut Abiliksen rahoja. Kun tilanne muuttuu, hankkeita lisätään.

 

Lähtökana

Kana saa nimekseen Abilis. Se on ”hiehojärjestön” lahja, jota ojennetaan syliini. Namibian ajoilta tiedän, että on suuri loukkaus olla vastaanottamatta lahjaa. Lahjan arvoa sopii ajatella, kun miettii, minkä määrän kana voi munia ennen pääsemistä pataan.

Abilis yöpyy autossa, toinen koipi sidottuna penkkiin. Yksi mustalaikkuinen jätös on ilmestynyt aamuun mennessä. Meillä hotellin nimi Mbale resort, tosi siisti. Alan jo oppia suunnistamaan huoneessa. Parasta aamiaispöydässä ovat tuoreet hedelmät, täällä kypsyneet. Makkarat mauttomia. Hotellin noutopöydän vuohta jatkettu paistetuin vihanneksin ja lievin chilein, kerrassaan mainiota.

Jalkoja ilahduttavat Sladelta lainatut puhtaat sukat. Edelliset olivat matkalaukkua odotellessa jalassa viisi päivää! Laukku kuulemma tullut Entebbbeen, jossa kuljettaja jo turhaan kerran kävi.

Lähtö paluumatkalle kohti Kampalaa sovittu 8.30, emäntä saapuu aamiaishuoneelle 8.40, asettuu syömään, hymyilee. Minua ei hymyilytä. Sanon huomenta ja näkemiin.

Matkaohjelma on heidän ehdottamansa ja Abiliksen toimiston hyväksymä. Mutta eihän meillä ole edellytyksiä tietää, minkä verran aikaa uppoaa etapista toiseen. Ei näytä olevan heilläkään. Alinomainen myöhässä olo tympii. Olo menee kellon vilkuiluksi.

Abilis pääsee jaloittelemaan, on muninut yöllä munan, ylpeää kotkotusta. Tienvarsikioskilta ostetaan hänelle riisinjyviä ja tarjotaan pullon korkista vettä. Kuljettaja siivoaa maton. Emäntä saapuu, hänenkin laukkunsa nostetaan autoon. Abilis sidotaan jalasta.

Johtaja Marjolta tulee tekstari Maputosta. Illalla tai huomenna tavataan. Hän on ollut samoilla asioilla Mosambikissa ja tulee nyt Kampalaan pariksi päiväksi vahvistamaan Abiliksen toimistoa koskevia sopimuksia.

Etsitään rahakonetta. Slade soittaa Kampalaan, Kirstin laukku tullut hotelliin. Aplodeja. Seuraavaksi ihmetellään, ovatko tavarat ja vaatteet tallessa. Rahakoneella nostopalkkio 7 euroa. Aasi vetää kärryjä. Maa punaista multaa. Miganga 90 kilometriä. Kioski, ostetaan taas riisiä nyrkillinen Abilikselle, ankara nokinta alkaa heti. Aamulla on jo tarjottu vettä. Auton lattialle kasa riisiä. Kun nokka iskeytyy, jhyväset pöllähtävät ympäriinsä. Ajo jatkuu. Hidasteita ja pomppuja tämän tästä. Savimajoja. Vaihteeksi tie hyvää, nopeusmittarissa 90. Abilis kohta syönyt kekonsa. Aika liikuttava lahja.

 

Kairoon 6400 kilometriä

Vesinoroja siltojen alla. Iganga 74, matka joutuu. General ward, yleinen sairaala. Jinja 110 km. Riisipeltoja, mistähän mahtavat saada vetensä? Härkäpari auran edessä, kyntäjällä lehvä kädessä. Pitkäkorvainen sika. Tiiliä poltetaan, tulipesässä lantakakkuja. Jossakin valmistetaan hiiliä. Nakupoikia ui ojan ruskeassa vedessä. Puoteja, kalkkunoita lähdössä sidotuin jaloin. Joki ja silta, lumpeita. Taas hiilisäkkejä myytävänä, ihmisen korkuisia. Lehmiä ja lehmipaimenia runsaasti. Iganga 34, moskeija, pihassa kaivo. Tori, kaaleja, sipulia, hauta-arkkuja, puun värisiä ja yksi punainen, valkoisia tai mustia ei ollenkaan. Tasoristeys, poliisin ratsia, piikkimatto piikit vääntyneinä. Tupsupääheinää, ainakin kaksi ja puoli metristä, osoittautuu papyrukseksi.

Savenharmaita lehmiä. Tie- ja rumputöitä. Vessa olisi kova sana, naiset lupaavat kestää urhoollisesti. Minä pistäydyn auton takana. Aurinko polttaa tulkki Evelinan käsivarteen, lainataan kuljettajan hupparia. Suuri tulppaanipuu. Iganga, se, missä tulomatkalla piti tavata albiinoja, mutta joista 18 olivat lähteneet kotiin. Hotelli Wmana, siisti, vessassa saippuaa, kylmää limsaa, Jinja 38 kilometriä, lounas ja valkoisen Niilin lähteet. Ratsia, ajokortti katsotaan, poliisi valkopukuinen. Jinja 18, vieressä rata. 30 senttimetrin vesiputki paalujen varassa sokeriviljelmille.

Taas ratsia, kuusi autoa ennen meitä. Järvi, sokeriruokoa, Viktoria-järvi tietenkin. Tuttu liikenneympyrä, ranta 50 metriä, valkoisen Niilin lähteet, eri värisiä bougainvilleja, kirkkaan punaisia myös. Rannalle sisäänpääsymaksu, ugandalaiset 2000, muu maailma 10 000, meiltä siis kaksi ja puoli euroa. Firma saa maksaa, kun on merkitty viralliseen ohjelmaan. Poliisi pyssyineen pyytää autoa väistymään. Paljon portaita alas, taulu 6400 kilometriä Kairoon, Niilin itäisin haara.

Kalaravintola, kallis, ranskalainen isäntä hyökkää päälle. Vilkaistaan puueläimiä, seepra 40 000, kohta 25 000 ja 15 000. En jaksa tinkiä, lähdetään. Ruokia odotetaan yhä, tunti jo mennyt. Isäntä tietää meidät kerta-asiakkaiksi, ei ole väliä. Ruoka tulee runsaan tunnin kuluttua, Kirstin kala raaka, mies rähjää taas keittiölle. Pyydettiin käyttäytymään, kun huuto vie ruokahalut. On tämäkin ateriakokemus.

Vaivihkaa ystävällinen tarjoilija saa käteensä tipin. Hän kiittää ja kuiskaa jotakin kehnosta ranskalaisesta pomosta, jolla on tapana tehdä ruumiintarkastus. Tankataan Shellillä.

 

Liikenneturma ja jättitulva

Valtavia haikaroita seisomassa vaikka kuinka. Pato, kaksi siltaa. Pääskysiä lentelee liki veden pintaa. Kolmen auton kolari, öljyrekka kyljellään, pyörät pyörivät vielä, kuljettaja sisällä, toisen auton kuljettaja ilmeisesti saanut shokin, pukee vielä haalaria ja kävelee poispäin. Onnettomuus sattunut juuri. Siinä yhtä hyvin olisimme voineet olla me. Beatrice soittaa hätänumeroon, ei verkkoa. Ajetaan hetki. Poliisiasema, joku jo ehtinyt kertoa. Ambulanssi tulee, moottoripyöräpoliisi. Sataa, taas ambulanssi.

Kaatosade. Näkyvyys tuulilasin läpi katoaa. Tulva virtaa tiellä. Lehmät mahaansa myöten vedessä narun päässä pellolla. Liikenne ruuhkautuu pahasti, jonot eivät liiku. Vesi virtaa tien poikki. Autojen renkaat jo peitossa, ihme, että moottori pysyy käynnissä. Yritetään puhelimella saada hotellista Marjolle noutoa lentokentältä. Tästä autosta ei taida olla hakijaksi.

Tilanne on yhä auki. Vihdoin päästään eteenpäin. Onkohan kilpa-ajoa ajan kanssa? Pelloilta veden seasta nousee kasvavaa papyrysta. Vieläköhän sitä käytetään paperin valmistukseen? Juuri siitä paperi on saanut nimensä. Isoja hiilisäkkiä tien varressa ihan niin kuin oli Somaliassa. Jotkut kiskovat leipänsä valmistamalla hiiliä.

Kampala. Abilis lähtee Beatricen mukana. Illallis-carbonara omassa hotellissa. Kirstin laukku, kaikki tallessa. Ihana suihku ja puhtaat vaatteet. Minullakin samat sukat viisi päivää. Ei ollut kauppoja, mistä ostaa uusia. Illalliselle mennessä unohtui vyö. Pöydän vieressä housut valahtavat nilkkoihin. Näkijöitä ei paljon, kuitenkin nolottaa.

 

Postikortteja ja jouluseimiä

Uusi aamu, sama Eselle-hotelli kuin pari yötä sitten. Aamiainen hyvä, mutta köyhempi kuin Mbalessa. Johtaja Marjo saapunut illalla Maputosta. Olivat Natalin kanssa Mosambikissa. Nati palannut Helsinkiin ja Marjo täällä kiittelemässä pitkäaikaista Nudipun kumppanuusjärjestöä ja käynnistelemässä Abiliksen omaa toimistoa Ugandaan.

Kirstin laukussa tulivat osoitetarrat. Saa nähdä, onko aikaa etsiä postimerkkejä ja kortteja. Yritetään lähteä. Kysyn Kirstiltä päivän ohjelmaa, palaa hakemaan. Vähän onnetonta tämä perään katsominen. Yksi ja toinen alkaa väsyä.

Marjo katsoo toimistoa, on eka kertaa. Aulassa kuuden hengen pyöreä pöytä, kokoushuoneeseen sopii neljä molemmille laidoille ynnä yksi molempiin päihin, keittiö, siistiä, talo esteetön. Pihassa palmuja, kaunisääninen lintu, pyrstö kiiltävän vihreä, rinta sininen.

Palaveri alkaa kello 10, ohjelman mukaan yhdeksältä. Beatrice on puheenjohtajana. Aletaan rukouksella ja esittelykierroksella, kokouksen arvioitu kesto tunnista puoleentoista. Pidän pyydetyn rukouksen. Rose Mary on Tanskan edustaja. Jonatan on ugandalaisen järjestön johtaja, visiona ”kukoistava Afrikka”. Aloitettu 2013, rekisteröity 2015. Tavoite viisi vuotta ja miljoona hedelmäpuuta. Ero tavallisiin metsäohjelmiin ovat juuri hedelmäpuut. Kun muut tuottavat puuta teollisuudelle, tämä hanke tuottaa hedelmiä ihmisille. Toinen hanke on tiedotuksen koulutus, media ei tiedä, miten raportoida vammaisuudesta.

Herra Michael puhuu kolmen järjestön nimissä. Tähtäys on vammaisten henkilöiden itsenäinen elämä. Mies pyörätuolissa saapuu, pahoittelee myöhästymistään, nimi Nade. Miken organisaatio on rekisteröitynyt kolmelle alueelle edunvalvonnan asioissa.

Naden hankkeet tuntuvat isoilta makrotason hankkeilta, 80 000 tai enemmän. Nyt 24 avunsaajaa. Abiliksella on 23 hanketta. Veronika saapuu, ehkä ei vammainen.

Vähän sama tuntu kuin Suomessa Siemenpuun ja Ihmisoikeusliiton kanssa. Katsottava, että synergiaedut ylittävät byrokratian haitat. Miten toimitila jaetaan? Suunnitellaan vain pieniä kokouksia. Printteri hommattu yhdessä, mustekulut jaetaan. Vartiointifirma tuonut turvasysteemin, reaktioaika 8 – 12 minuuttia. Vartijalla ei asetta, vain hälytysnappi keskukseen.

Marjo kysyy keskinäisestä kommunikoinnista, kun suunnitellaan uutta hanketta. Kertoo Helsingin käytännöistä merkitä ison kokoushuoneen seinälle, mitä on tekeillä, keitä vieraita tulossa. Täällä ei mitään viittoja tai kylttejä, vain ”musta portti”, jonka kohdalla joku sanoo oltavan perillä, ei siis kummempaa opastusta.

Marjo ehdottaa joka aamu kello yhdeksän pientä yhteistä kokousta tiedon vaihtumiseksi. Ehkä ideoita on hyvä koota mietittäviksi. Minä korostan kestävyyttä ja Abiliksen rahoituksen hankeluonteisuutta. Saadaan parhaat terveiset mukanamme Suomeen. Näytämme esimerkkiä muun muassa aikataulujen merkityksestä.

Käsityökrääsän kauppias pihassa, hänelle haetaan sisältä Abilis-paitaa, ja odotus jatkuu, vielä haastattelua videolle. Ei köyhä, köyhä ei aja Toyota Nadialla!

Miehellä samoja seimiasetelmia, joita näimme Niilin alkulähteillä jossakin kioskissa. Liiketoiminta laajaa siis. Myöhemmin käsitys vahvistuu, kun löydetään Kampalan lentoasemalta samoja tuotteita. Enää en ihmettele autoa.

 

Aurinkoenergiaa suomalaisittain

Vielä yksi vierailukäynti. Aurinkoeneriapaneeleja, rouva Carol, teknikko kertoo ja näyttää paikat, sitten kokous. Putkia, noin viisi metriä pituus ja neljä tuumaa halkaisija, tulevat edullisesti Kiinasta. Firman nimi Sunspot, perustaja Viljami Kettunen. Edullisin voima-asema pitää käynnissä neljä x 2 w led-lamppua plus television ja yhden puhelinlaturin, hinta noin 70 euroa. Putket alumiinia. Työntekijöitä on 18, myynti mukaanluettuna. Palkkaus on suoriteperusteinen. Myyjien on hyvä osata pieniä korjaus- ja asennustöitä, ja se voi rajoittaa vammaisten henkilöiden kiinnittymistä Sunspotin palvelukseen. Mieluiten firma toimii rekisteröityjen yhteisöjen kanssa maksukykyisyyden takaamiseksi. Myös kysymykseen voi tulla takuumaksu. Monet haluavat toimia luotolla. Sunspot kouluttaa myyjänsä.

Isojen yksikköjen aurinkoenergian lähde 300 euroa ynnä tosi suuret mittatilaustyönä. Kampalan lentoaseman tie valaistu Sunspotin elementein.

Kaksi keskustelua menee samaan aikaan, auton jyrinä takana. Sähkövasara takoo. Kuuleminen vaikeutuu. Alalla ei paljon kilpailua, markkinat hyvät. Pitää Suomessa puhua Viljamille esimerkiksi kuuroista mahdollisina työntekijöinä.

 

Päätösillallinen

Kirsti oli päivällä löytänyt merkit ja kauniit kortit. Marjo saa pyytämänsä osan. Illallinen alkaa kello kuusi, vain me paikalla. Muut lähtevät kohti huoneita. Emäntä kertonut Evelinalle, että Nudipun väki tulee ehkä seitsemältä, ovat niin kiireisiä. Pitäisikö tähän tottua? Ja tulkillakin on työaika!

Beatricen lisäksi vieraista saapuu vain kaksi herraa, Nudipun johtaja, jonka nimi Epson, sekä taloustirehtööri, herra David. Saapuessaan David hyökkää halaamaan, kysyy voinnit ja kertoo, että viimeksi tavattiin Helen Keller -konferenssin aikana 2009, kun kävin Nudipun toimistolla. Tunnelma on hieman alavireinen, kun Nudipun puheenjohtajalla on työeste, eikä Abiliksen entinen fasilitaattorikaan ole tullut. Tarkoitus oli selvittää, että yhteistyö ei pääty Abiliksen oman toimiston avaamiseen. Uskottavasti sanoma meni perille.

 

Alussa viisumitakkuja ja keltakuumeilua

Suomeen nähden lähin Ugandan edustusto fijaitsee Kööpenhaminassa. Nykytekniikka pelaa siten, että viisumianomuksen voi tehdä netin kautta, skannata valokuvan sekä täyttää kaavakkeen.

Heti tuli sähköpostilla komea kuittaus anomuksen vastaanottamisesta ja parin minuutin päästä sen hylkäämisestä. Syytä ei selitelty.

Pantiin uusi anomus. Muut olivat saaneet viisuminsa hyväksymisen aivan samoilla tiedoilla. Mutta niin vain räpsähti toinenkin hylky. Oltiin vähän ihmeissämme.

Kolmatta anomusta täydennettiin ugandalaisen isäntäväen kutsulla. Se puri. Tuli kuittaus anomuksen saapumisesta ja kohta hyväksyminen.

Viisumianomuksen täyttöohjeissa oli korostettu todistusta keltakuumerokotuksesta. Vanhan käytännön mukaan rokotus on ollut voimassa kymmenen vuotta. Minulla kymmenen vuotta oli täyttynyt viime tammikuussa, joten trooppisten sairauksien lääkärille Lääkärikeskus Aavaan.

Tohtori selaili WHO:n taulukoita todeten, että nykytulkinnan mukaan keltakuumerokotus on pätevä elinikäisesti. Arveltiin, että ehkä Ugandan rajaviranomaiset eivät tätä uudistusta tiedä. Tohtori löi ajantasaisen leiman rokotustodistukseen tekemättä kuitenkaan minulle mitään. Kaikkien osapuolien tarpeet tulivat näin hoitoon.

 

Ylimääräinen hotelliyö Keniassa

Sekä mennessä että palatessa lennoilla oli kaksi vaihtoa. Mitä enemmän niitä on, sitä haavoittuvampaa on matkustaminen. Kirstin matkalaukun saapumisesta viidentenä päivänä oli jo puhetta. Paluumatkan laukut saapuivat kotiin vasta kolmantena ja neljäntenä päivänä.

Palatessa reititys Helsinkiin kulki Kampalasta Nairobin ja Pariisin kautta. Heti ensimmäinen lento oli tunnin myöhässä. Saapuessamme Nairobiin taululla luki: ”Paris departed”, Pariisin kone lähtenyt.

Mentiin kyselemään muita jatkoyhteyksiä Eurooppaan. Taululla luki komeasti yölennosta Amsterdamiin. Se kuulemma oli täynnä, ja lentoyhtiö ilmoitti antavansa meille hotelliyöpymisen. Seuraava lento, jolle mahtuisimme, lähtisi aamulla kello kahdeksan.

Vielä varmistelin, onko hotelli lentokentällä tai ainakin lähellä. – Ei ole kentällä, mutta kymmenen minuutin automatkan päässä, ja yhtiö järjestää kuljetuksen.

Näin sitten kävi. Viivytystä tuli, kun tarvitsimme viisumin Keniaan. Kaksi tuntia täytettiin anomuskaavakkeita ja odotettiin vastausta. Kymmeneksi minuutiksi ilmoitettu automatka kesti runsaat puoli tuntia. Kello oli puoli kolme aamuyöllä, kun tultiin hotelliin.

Olimme sijoittaneet päivällisruokailun Pariisin lentokoneeseen, joka nyt meni itse edestään. Nälkä oli, ja lentoyhtiö toki halusi ruokkia matkustajansa. Samalla tuli ilmoitus, että aamulennolle kuljetus hotellilta lähtee tasan kello neljä. Aikaa oli iloiset puolitoista tuntia, ja se kului tasan tarkkaan aterian tilaamiseen ja syömiseen. Minulle tuli elämäni ensimmäinen hotelliyö, jona en ehtinyt käydä huoneessa edes kääntymässä.

Amsterdamiin oli torkuttava päivälento ja Amsterdamissa aikaa yli kuusi tuntia varrota Helsingin yhteyttä. Shipholdin terminaalissa menin aikani kuluksi hoidattamaan pedikyyrille väsyneitä koipiani. Siitä tuli ainutlaatuinen kokemus, sillä hoitaja ei ollut tehtäviensä tasalla. Hänen riivinrautansa sattui hirvittävästi jalkapohjiin ja varpaisiin. Kun Kirsti tuli katsomaan, hän totesi molempien jalkojen vuotavan verta, joten se siitä virkistyksestä ja rentouttavasta jalkaterapiasta!

Pikku kommelluksista huolimatta oli taas kerran ihan hyvä ja mieleenpainuva matka. Vapaaehtoistyötä sekin, sillä kukaan ei näistä tarkastusmatkoista maksa palkkaa meille Abiliksen hallituksen jäsenille. Kun olin kirkkohallituksessa ja työelämässä, oli lupa tehdä näitä Abilis-matkoja palkan juostessa ja työajalla. Nyt suremme valtion supisteluja myös Abiliksen saamissa kehitysyhteistyörahoissa, ja arvostamme entistä enemmän kaikkia lahjoituksia ja vapaaehtoisuutta.

Korvaamattoman arvokkaana pidän niin sanottua inhimillistä ulottuvuutta, joka toteutuu meidän suomalaisten vammaisten henkilöiden ollessa mukana Abiliksen vierailuissa. Rahallista tukea mahtavampi vaikutus on sillä, että köyhän maan vammaiset henkilöt kohtaavat meitä ja näkevät, että me olemme kyenneet omassa yhteiskunnassamme järjestämään oman elämämme ihmismäiselle tolalle, käymään koulua, tekemään työtä ja hoitamaan perheemme, auttamaan itse itseämme ja sen lisäksi myös muita, jotka elämä on tuonut meidän elämämme piiriin.

 

7. lokakuuta 2016

 

Ari Suutarla, vanha pappi, Helsinki

ari.suutarla@kolumbus.fi

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

7.10.2016 at 08:04

Kategoria(t): Uncategorized

Kukot herättävät päiväntasaajalla; pitkä matkatarina

leave a comment »

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

7.10.2016 at 07:48

Kategoria(t): Uncategorized

Riemukas syysretki Savonlinnaan

leave a comment »

Hei ihmiset!

Oli tosi riemukas saada olla ”profeettana” Savonlinnan näkövammaisten kerhossa viime sunnuntaina. Se merkitsi monien vuosien ja vuosikymmentenkin takaisten tuttujen tapaamista, ja saman verran oli elämä tuonut uusia ihmisiä meidän näkövammaisten joukkoon. Koolla meitä oli yhteensä kolmekymmentä, kauimmaiset 40 kilometrin päästä Rantasalmelta.

Mainio oli saada olla kerhon vetäjän, Liisa Tiaisen ja hänen Heikkinsä vieraanvaraisessa ja ystävällisessä hoidossa. Oli täysi syy todeta ilolla, että aina kerhotoiminta nostaa esiin näitä uskollisia vastuun kantajia, jotka vapaaehtoisesti ja palkatta viitsivät ja jaksavat sitoutua kokoamaan meitä yhteen, järjestämään ohjelmat, kahvitukset ja muut.

Mukana oli Etelä-Savon näkövammaiset ry:n hallituksen jäsen Risto, jota yritin rohkaista pitämään reuna-alueiden näkövammaisten puolia. Kaikkialla maassa tahtoo toteutua yhdistystoiminnan keskittyminen keskuspaikalle.

Olin iloinen saamastani palautteesta ja kiitosten vilpittömyydestä. Ehkä sanottavani oli kohdannut. Itse jo iäkkäänä ihmisenä puhuin vanhenevan ihmisen pelkistyvistä iloista. Näkö on mennyt tai on menossa, kuulo alenemassa, samoin moni muu fyysinen tai henkinen toiminta rapistumassa. Kuitenkin elämä kyydissään pitäen antaa jokaiselle päivälle oman annoksen käyttövaroja. Niillä voi itse auttaa itseä ja myös muita, jotka elämä antaa lähelle.

Iloinen olin myös voidessani tuoda esiin Sokeain Ystävät ry:n palveluja, avustuksia ja virkistyslomia. Joukossa oltiin nytkin hyvin selvillä tulevan lomakauden tarjolla olevista lomista Majatalo Onnelassa, ja monet kertoivat vastaavista lomakokemuksistaan tänä ja aikaisempina vuosina. Vaikka en mitenkään ”kerjännyt” kiitoksia Sokeain Ystäville, väki tuntui olevan tyytyväistä Majatalo Onnelaan ja sen palveluihin. Myös osallistumista matkakustannusten korvaamiseen pidettiin tärkeänä.

Ohjelman ulkopuolella esittelin paljon pelätyn älypuhelimen, Applen iPhonen, toimivuutta sokean henkilön käsissä. Laitteeseen keväällä tullut suomenkielinen puheen tunnistusohjelma Siri on tehnyt puhelimesta todella käyttökelpoisen, vaikka laitre toimiikin vain erilaisilla hipaisuilla ja kosketuksilla.

Kerhotilaisuuden alkua odotellessa osallistuin seitsemän euron opastettuun kierrokseen Olavinlinnassa. Vaikka sen tarina on pääpiirteissään tuttu, mukava oli kuvaus jälleen kuunnella Antin kiivetessä ylös yhteen torneista. Heinäkuussa viimeksi kävin Olavinlinnassa, silloin aiheena Motzartin ooppera Don Giovanni, pääosassa Waltteri Torikka. Silloin linnan täydessä katsomossa tungeksi 2300 henkeä, ja nyt olimme poikani Antin kanssa turistikierroksen ainoat osanottajat. Opaskoira Peppi selvisi hienosti ikivanhoista kiviportaista.

Savonlinna on pieni kaupunki, vaan eikös mitä: Olavinlinnan sillalle mennessä kuulin etunimeäni huudeltavan. Vanha kirja-alan ystävä Eeva Kekki sieltä huuteli. Oli ilo kesän jälkeen vaihtaa pari ajatusta. Eeva oli kaukaa katsonut ikään kuin tutun näköistä miestä. Nähdessään minun keltaiset kenkäni tuttuus oli varmistunut.

Ylös Itä-Savoon ajettiin Lahden, Mikkelin ja Juvan kautta. Edullinen yö vietettiin vanhalla tutulla Kasinolla, jonka saarelta oli helppo kävellä iltapalalle tuttuun ravintola Majakkaan, valintana tietysti paistetut muikut.

Olavinlinnan kierroksen jälkeen verestelin kesäisiä muistoja Saima-kahvilan lohisopan ääressä.

Paluumatkalle haluttiin hakea vähän vaihtelua. Ajettiin Sulkavalle ja siitä Vekarasalmen lossitse Saimaan poikki Ruokolahdelle ja yhdyttiin kuutostiehen ennen Imatraa.

Lappeenrannan kynnyksellä oli liikenneturma, traktori tiellä ja paljon lasinsiruja. Molemmat kaistat seisoivat. Soittelin kotiin. Kirsti kysyi, ettemme vain olisi tulossa Lahden kautta, missä poliisi on ampunut hengiltä jonkin ”kaaharin”. Emme olleet, mutta Lappeenrannasta oli vaikea löytää ruojkapaikkaa. Kuka nyt pitää ruokaravintolaa auki sunnuntai-iltasella.

Siispä annettiin Mondeon navin johtaa meidät tuttuun Rossoon, tosin monen mutkan kautta. Lappeenrannassa oli keksitty ryhtyä kattöihin. Kun lopuolta selvittiin ravintolaan ja jatkamaan, niin tietyöt riittivät Luumäelle ja Taavettiin asti. Nelikaistatie oli rakenteilla, vaan siitäpä ei mikään tiedote kertonut.

Taavetista otettiin kurssi Haminaan, ja varmistettiin poika Samulilta, että Pietarin nelikaistatie on valmis Haminan ja Helsingin välillä, niin kuin sitten olikin.

Minusta eräs tämän retken hyvistä antimista oli saada itkästä aikaa olla Antin kanssa. Hän on 32 ja elää omaa elämäänsä. Siksi nämä yhteiset hetket olivat ainakin minulle ihan arvokkaita. Oli hyvä huomata, että voin entisen lapsen kanssa puhua kuin aikuinen aikuiselle.

***

Written by arisuutarla

4.10.2016 at 03:49

Kategoria(t): Uncategorized

Afrikkaa, filharmoniaa, komissaario Palmua ja vaikka mitä

leave a comment »

Tulipahan taas tehtyä visiitti Afrikan sydämeen. Tarkastettiin Abilis-säätiön avustuskohteita Ugandassa, noin 1,2 astetta eteläistä leveyttä eli karvan verran päiväntasaajan eteläpuolella.

Hommat Ugandassa menivät hyvin tai ainakin kohtuullisesti, mitä nyt päiväkausia kuljettiin vaihtamattomissa vaatteissa, oltiin aivan liikenneonnettomuuden huulella ja kamppailtiin rankkasateen nostattaman tulvan kourissa.

Vuonna 2009 olin siellä pyörinyt edellisen kerran, silloin lähinnä kuurosokeiden Helen Keller -maailmankongressin merkeissä.

Vanhaan tapaan naputtelin nytkin pitkin matkaa muistiinpanoja vanhan nokialaisen kännykän näppäimistöllä sähköpostieditorille. Välitallenteet tein luonnosten kansioon, ja Suomeen palattuani lähetin koko paketin sähköpostina itselleni.

Jahka kerkiän, siistin omat juttuni, ja panen jakoon.

***

Peppi oli tutussa hoidossa Pyynikillä Helena Hyvärisellä. Mainiota hoitoa oli koira saanut. Kiloja ei ollut tullut lisää, ja turkki oli puhdas ja hyvin harjattu, mitä nyt vähän punkkeja on pyydystetty vielä useita päiviä. Niitä Helena kyllä kehoitti tarkkailemaan.

***

Ugandan paluulennot menivät uusiksi, ja Suomeen päästiin arvioituun nähden seuraavan vuorokauden puolella. Tavarat tulivat milloin tulivat jälkijunissa.

Takana oli pari valvottua yötä ja edessä heti Royal Philharmonic Orcestran konsertti Tampere-talolla ynnä siihen liittyvä koiran nouto. Ei puhettakaan, että olisi lähdettyh autolla sompailemaan Tampereelle. Junaan astuttiin ja konsertin jälkeen yöksi Hämeenkyröön.

Konserttikavereina olivat Liisa ja Hannu Iltanen, Tampereen ystäväpariskunta, ynnä Pouta sekä pikkuneiti Kukka. Pumppu soitti Mendelsonin Hepridejä, Motzartia ja lopuksi jykevää Johannes Bramsia, tyurhankin jylisevää ensimmäistä sinfoniaa.

Hebridit tulivat suoraan kohti. Pallilla ”konduktöörinä” huitoi sveitsiläissyntyinen Charles Dutoit, 1936 syntynyt veteraani, josta mainoslehtinen epäuskottavasti väittää, että hän on käynyt kaikissa maailman valtioissa.

Moni voi muistaa 1950-luvun lopulta Conserthall society – nimisen äänilevyjen postimyyntifirman. Sieltä tuli yksi 30 cm:n LP joka kuukausi. Levyn sai avaamattomana palauttaa tai sitten pitää ja maksaa. Felix Mendelsonin Hepridit oli yhdellä pitämälläni levyllä, ja se soi moneen, moneen kertaan. – Ihan kiva ja tasokas konsertti-ilta mainiossa seurassa.

***

Konserttia oli sovitusti Liisan ja Hannun kanssa alustettu Tampere-taloa vastapäätä olevassa ravintolassa, nimeltä Sesor. – On poikkeuksellisen hyvä, siisti, nopeapalvluinen ja ruoaltaan korkealaatuinen, uudehko paikka, korkeimmatkin aterioiden hinnat alle kolmenkympin. Voi suositella.

***

Eiliselle illalle Kirsti oli netistä napannut meille liput Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämölle Hakaniemen hallia vastapäätä. Esityksenä oli Joel Elstelän, Mika Waltarin tyttäen pojan tulkinta isoisän dekkarikirjasta Komissaario Palmun erehdys.

Menomatka autolla oli takuta Urheilukadulla stadionin vieressä. Kirstin silmälle ennen näkemätön määrä poliisiautoja oli siellä täällä ja väkeä stadion illa lainehtimalla. Aamun uutiset sitten kertoivat 11 henkeä pidätetyn ja poliisin tukahduttaneen useit ajärjestyshäiriöitä.

Tapahtumana oli HIFK:n ja HJK:n välinen jalkapallo-ottelu meteleineen. Jos olisi tiedetty, olisi ajettu Pasilan kautta. – Mainiota tapahtuman uutisoinnissa oli häiriöiden listaus. Ottelun lopputulos sen sijaan ei ylittänyt uutiskynnystä.
– Mutta nyt takaisin Areena-teatteriin.

Olin kohdakkoin luke nut taas kerran Waltarin asianomaisen kirjan, joten juonta oli helppo seurata replikoinneista. Kirstillä kyllä oli ”kuiskausmikrofoni” kädessä, johon hän kuvaili joitakin käänteitä, ja teksti tuli kuulokenapilla korvaani.

Esityksen yleisilme oli meluisa. En tiedä, vaatiko teatteritila näytteliöiltä huutamista, mutta jatkuvaa huutamista touhu oli. Jalkoja ei sentään tömistelty permantoon!

Palmun roolin vei Mikko Kivinen, tuttu Lapinlahden linnuista, nyt hyvä huutomies hänkin.

Ilmaisuteknisesti minua lähimmäksi tulivat vanha neiti Amalia Rygseck, Leena Uotila, Batler eli hovimestari, Eero Saarinen, sekä neiti Irma Vanne, Vuokko Hovakka, Ultra Braan laulaja.

Kotimatkalla totesimme esityksen poikkeukselliseksi: Pysyin hereillä koko ajan!

Ugandan reissun aikana Helsingissä oli vietetty juhlaa, jossa olisi ollut mukava olla mukana: Näkövammaisten kulttuuripalvelu juhli perustamisensa 85-vuotista taivalta.

***********

Written by arisuutarla

1.10.2016 at 06:16

Kategoria(t): Uncategorized

Tytär Susannaa, autoa ja Afrikkaa

leave a comment »

Käytiin ensivisiitillä Susannan ja Inskun hienossa kodissa Vantaan Rajakylässä, vai olisiko tuo Länsimäkeä. Tiloiltaan ja sisustukseltaan koti muistutti oikein osuvasti asujiaan. Viisi pientä koiraa kukin tavallaan ahkeroi kimpussa, ja vähän pelotti.

Susanna oli pannut tarjolle mahdottoman hyvää haukea, Inskun itsensä pyytämää. Unohtui kysyä, millaisella ”silppurilla” kala oli jauhettu mukavaan olomuotoon. Mausteiden takaa kala tuli kivasti esille, ja päälle oli laitettavissa suppilosoosia. Perunoiden sijasta oli uunijuureksia, jälkkäriksi marjapiirakkaa ja teetä.

Oli kiva käydä.

***

Sisko Riittan kanssa pyörittiin keskiviikkoa kaupungilla. Vietiin kehystettäväksi lapsi Meerin työ Frimodigiin Annankadulle, minkä jälkeen tehtiin retki Itikseen. On se kauhea kauppakeskus. Millä ihmeellä niihin kaikkiin riittää asiakaskuntaa?

On tullut näillä retkillä usein tavaksi lounastaa. plus miinus kympillä saa hyvän aterian. Sadan vuoden tauon jälkeen tilasin pasta polognaisea. Oli hyvää, mutta kauan piti varrota. Ehkä emme ihan heti mene Ristorante Momentoon.

Metrolla kolisteltiin pois, kun ensin löydettiin laiturialueelle, josta pääsi keskustan suuntaan.

Riittalla oli upea suhtautuminen minun autohulluuteeni, Kaksi vuotta ja kolme kuukautta Ford Kugalla ikää, ajokilometrejä 41 000, eli ei mitään. Joku saa hyvän auton, vaan on se tämä valkoinen Mondeo pehmeä ja kaunis auto. Tuntuu vielä hyvältä.

Ajattelin vähän, josko sisko lausahtaa jotakin autoon sijoittamisen mielekkyydestä, vaan ei. Hän sanoi, että ´sopii ajatella, mitä olen säästänyt sekä rahassa että terveydessä, kun lopetin tupakan poltolton. – Tuntui hyvältä.

***

Lauantaina lähdetään lentelemään Abilis-säätiön kohteille Ugandaan, lento Amsterdamin ja Nairobin kautta Kampalaan, paluu Pariisin kautta. Lennot hirvittävät. Tietää asentojen loppuvan jo ensimmäisillä osuuksilla.

Meillä on siellä 18 avustuskohdetta. Käydään Kampalasta 300 kilometriä itään Mbalen alueella, ja vietetään matkalaukkuelämää.
Seitsemän vuotta on edellisestä käynnistä täällä Viktoria-järven pohjoisrannoilla. Sieltä lähtee yksi Niilin päähaaroista. Kun siinä jokisuistossa seisoo ja tietää, että Kairoon on matkaa vedellä virrata 6600 kilometriä, niin ymmärtää myös, että Egypti on aika pohjoisessa.

Uskon suuresti meikäläisen, sokean ja puolikuuron henkilökohtaiseen merkityhkseen vierailijana. Ihmiset siellä näkevät, että meikäläinen on voinut käydä kouluja ja on saanut oman elämänsä aika hyvälle mallille. Miksikäs he eivät saisi, kun opiskelevat ja tekevät työtä. Uskon, että tämmöiset kohtaamiset tehoavat paremmin kuin moni hyvä kirja tai esitelmä.

Kirjoista puheen ollen, Otava julkaisi eilen Juha Vakkurin muistelmateoksen Olkilinna. Panin siitä turoeeltaan pyynnön Celiaan, jotta tekevät äänikirjaksi. Celia on tuottanut Vakkurin aiempiakin Afrikka-kirjoja, jotka ovat lajissaan aivan mainioita.

Ennen syys-lokakuun vaihdetta pitäisi vielä olla kotona. Peppi on hoidossa Helenalla Tampereen Pyynikillä. Nyt sopii toivoa ja toivottaa itselle hyvää matkaa.

****

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

15.9.2016 at 17:22

Kategoria(t): Uncategorized

Arvuuttelua

leave a comment »

Voi surkeuden ylistys.
Oltiin Malminkartanon S-marketin edessä. Joku naisääni tuli tervehtimään nimeltä ja alkoi kysellä:

– Tunnetkos äänestä? KYllä me ollaan paljon juteltu, ja ennenkin olet tuntenut.

** Tulee näiden arvuuttelijoiden kanssa ihan kaistapäinen olo. Tekee mieli ottaa rintamuksista kiinni ja nostaa lähimmälle seinälle.

Yritin loiventaa ärtymystäni ja sanoin, että ääninäyte on niukka ja riittämätön tunnistamiseen.

Sain lisävihjeitä, joista yksi oli, että asianomainen on minun lasteni serkku – siis sukulainen vielä.

Ilmoitin olevani pahoillani, mutta tunteminen ei nyt onnistu.

Samalla päätin, että jos tulevaisuudessa jossakin tilanteessa tiedän tapaavani tämän lasteni sukulaisen, varustaudun hupulla ja se päässä menen kyselemään tältä arvuuttelijalta, kuka mahdan olla.

Jokainen ihminen tajuaa, että harvoin tavattavien henkilöiden tunteminen edes ulkonäöltä ei aina onnistu. Ulkonäkö, kasvot ja muu olemus, on kuitenkin paljon laajempi tunnistuspinta kuin ohut ja vanhemmiten helposti rämettyvä puheääni.

Tietysti on imartelevaa tulla tunnistetuksi, mutta…

Eihän hyvät lähimmäiset leikitä tällä alueella näitä arvuutteluleikkejä, eihän!

AS

Written by arisuutarla

10.9.2016 at 05:41

Kategoria(t): Uncategorized

Kukka-neiti neljä vuotta

leave a comment »

Kirsti on Poudan ja Tonin esikoislapsen, Kukan kummimummi. Tässä elokuun lopun jonakin päivänä tyttö täytti neljä vuotta. Synttäreitä vietettiin eilen sunnuntaina Tampereen Kalkussa tytön kotona.

Lopulta kävi niin, että meiltä täältä Hämeenkyröstä pääsi lähtemään vain kummimummi Kirsti. Koko aamupäivän minulla silmät ja sieraimet olivat valuneet solkenaan vettä, ja olo oli hankala.

Kirsti vei kuitenkin minunkin lahjapakettini, neljä Elsa Beskovin kirjaa, jotka olin pyydystänyt sekä Sastamalan kirjapäiviltä että Savonlinnasta antikvariaateista.

Hesarissa kyllä joku kirjoitteli, että meillä on taipumus antaa lapsillemme kirjoja, jotka meille itselle ovat olleet tärkeitä. Nykylapset elävät kuulemma ihan muuta maailmaa, ja me vanhukset voisimme orientoitua sen mukaisesti.

Tämä ”evankeliumi” ei uppoa minuun. – Kyllä Grimmin satujen tehokin on läpäissyt vuosisatoja.

Lauantaiaamuna yritettiin saattaa Antti Jämijärvelle Jämin lentokeskukseen. Siellä oli pojan jonkin kaverin synttäreiden osatilaisuus, jonne sankari oli kyyditty silmät sidottuina – tai ei ihan sinne, vaan Ikaalisiin asti. Me kyllä menimme suunniteltu laskuvarjohyppy silmissämme lentokeskuksen pihaan, missä kävi ilmi, että matalan pilviverhon ja sateen takia kaikki lennot oli peruutettu. Laskuvarjohyppy jäi siis hyppäämättä ja reissu omalla tavallaan turhaksi.

Minun kannaltani mukavaa oli edes vähän aikaa taas tavata poika, jonka arki kulkee 32-vuotiaan raiteissa.

Kohta lähdetään ajelemaan kohti Helsinkiä.
Matkalla jätetään kiitoksin Fordin Kuga Lielahden Veholle ja otetaan sieltä alle uusi Mondeo – sarjassamme autohulluden toteutumia.

Vielä matkalla poiketaan Urjalassa hakemassa ”Pyssy-Jenniltä” lasti vietnamilaista kahvia, joka monen mutkan kautta on seilannut sinne meitä varten.

Written by arisuutarla

5.9.2016 at 05:27

Kategoria(t): Uncategorized