Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Uusi kevät jälleen; Tarton matka asettuu uomiinsa

leave a comment »

Torstai-iltana oli häkellyttävää saapua maalle: Hämeenkyrön vedet lainehtivat vapaina. – Sielu ei mitenkään ollut osannut orientoitua muutokseen, joka puolentoista viikon aikana oli täydellisesti tapahtunut. Viime viikon maanantaiaamuna täältä lähtiessä äijiä vielä henkensä kaupalla kykki jäällä pilkillä. Nyt ei ollut edes jäälauttoja seilaamassa.

Iltalinnut karjahtelivat kuka mitenkin, joukossa ihmeellinen ”kur-lintu”, joka ääntelehti pariinkin otteeseen pitkän sarjan. Kun Kirsti palasi sisältä tunnistamaan, sarjojen laskettelija oli vaiti. Mutta niin oli sykähdyttävä sekä varhaiskevään tuoksu että oma jälleen uuteen havahtuva olo. Ei ollut kanttia mennä sisälle. Olkalaukku vain penkille ja sipsuttelu laiturille kokemaan uuden kevään ihmettä, joka aina ennenkin on säväyttänyt syvältä.

Uusi laituri alumiinirunkoineen oli kestänyt loistavasti talven ja jäitten lähdön. Vain yhdestä saumasta puukaide oli lauennut liitoskohdastaan parin ruuvin menetettyä kantansa. Helppo korjata pikkuisen pidemmillä ruuveilla. Huomenna saapuvat Pyykkikujalta Virtasen Tarja ja Heikki. Saa Heikki katsastaa mahdolliset vauriot, jotka eivät ole pistäneet minun silmääni. Hyvä, että syksyllä tuli ruuvatuksi uimaporras irti ja nostetuksi laiturille.

Ennen maalle lähtöä löysin sisko Riittan kanssa Hakaniemen hallista Reinin lihasta kotimaista pikkuvasikkaa, tosi harvinaista tuotetta. Eilen keittelin etuselän kappaleet ja irrottelin lihat luista. Saa huomenna panna tarjolle kunnon tillilihan, johon tänään kylillä käydessä otettiin kaupasta kotimaiset tillit.

Alkuviikko meni Saima Harmaja -vainaan piikkiin, kun hänen seuransa kyltin alla viimeisteltiin Päivi Istalan kanssa matkaa Tarttoon toukokuun puolivälissä. Vähän kiire meinasi tulla osanottajia varmistellessa, kun matkatoimisto Lomalinjan matkaehdot painoivat päälle ja ihmiset miettivät lähtemistään. Onnellisesti näyttää ryhmä täyttyneen, aika paljon entisiltä matkoilta tuttua kulttuurijoukkoa.

Minullekin tämä kirjallinen näkökulma on uusi tapa lähestyä Tarttoa. Sota- ja muista kirjoista Tartto on jonkin verran tuttua sekä varsinkin 1990-luvun avustusmatkoista Tarton Emajoen koululle, Eestin ainoa sokeainkoulu, jonne rahtasin apuvälineitä nahkansa luoneen opinahjon sosialistisista ajoista muuttuneisiin tarpeisiin. Huomasin miettiväni, vieläkö Anne Koiv mahtaa olla koululla ja olisiko kukaties aikaa käväistä paikassa vilkaisemassa sen nykyoloja.

Parhaillaan olisi Helsingissä menossa Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten kevätkokous. Vähän vartoilin erityiskutsua sinne etenkin sääntöuudistuksen esittelyyn. Vuosi sentään olin ahertanut työryhmän puheenjohtajana väsäten ehdotusta uusiksi säännöiksi. Kun kutsua ei kuulunut, valitsin tulemisen tänne maalle tietäen, että yhdistyksiä voidaan hyvin luotsailla mitä erilaisimmin säännöin. Viikon päästä on kuurosokeiden kevätkokous, ja sinne olen ainakin ilmoittautunut.

Viikko sitten perjantaina käytiin Savitaipaleella saattelemassa yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja Seppo Jurvanen viimeisimmälle matkaosuudelle. Oli kunnia-asia saada kuulua niiden puolen tusinan kuulonäkövammaisen henkilön joukkoon, jotka Seppo ennen kuolemaansa oli listannut tästä järjestöstä hautajaisiinsa kutsuttavien joukkoon. En ajatellut ollenkaan edustavani muuta kuin itseäni Kirstin rinnalla. Surulla muistan, miten ala-arvoisesti järjestössä Seppoa lopulta kohdeltiin, kun vaalitaistelun tiimellyksessä ryöpytystä tuli lähes hysteerisin perustein, jotka kertoivat esittäjistään enemmän kuin Seposta tai itse asiasta.

No, näillä keulapaikoilla on aina tuullut, ja nyt Sepon kohdalla nämä tuulet ovat tyyntyneet. Minä muistan Seppoa kuurosokeiden ihmisten puolesta taistelijana, jolle pienen ihmisen asia oli tärkeämpi kuin oma asema tai jokin muu.

Sauna lämpiää ja tuuli kuljettaa savua pitkin ylärinteitä, kun portaiden yläpäässä kävin haistelemassa kevättä. Selkävaivoihin on nyt ollut jokin lääkelaastari, joka vaihdetaan kerran viikossa ja jonka kanssa ei saa saunoa. Tänään on laastarin vaihtopäivä. Toukokuun lopulle tuli kutsu Invalidisäätiölle selän katsontaan, ja myös Raimo Sulkava viimeksi vastaanotolla sanoi haluavansa tavata. Tämmöistä taiteilua vaivojen kanssa on vanhenevan ihmisen vaellus.

**********

Written by arisuutarla

16.4.2016 at 13:58

Kategoria(t): Uncategorized

Tule mukaan kulttuurimatkalle Tarton kevääseen

leave a comment »

Suloiseen suveen ja Tarttoon kesän korvalla!

Helsinki 6.4.2016

 

Äkkilähtö

 

”Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?”, sitä kyselivät Viron vapautumisen myötä 1990-luvun alussa virolainen kirjailija Jaan Kaplinski ja hänen suomalainen kollegansa Johannes Salminen. Onko näin yhä keväällä 2016, sitä pääsee tarkistamaan Saima Harmaja -seuran matkalla Tarttoon. Matka on avoin seuran jäsenille ja kaikille kulttuuri-ihmisille; ajankohta maanantaista keskiviikkoon 16. – 18. toukokuuta 2016. Puikoissa on seuran puheenjohtaja, emerita toimittaja ja teatteriohjaaja Päivi Istala. Teknistä vastuuta on allekirjoittaneen Ari Suutarlan näpeissä. Matkatoimiston osuudesta vastaa Lomalinja, ryhmän koko 17 henkeä. Hinta Helsingistä 486 euroa.

 

Tarton kevät

 

Etelä-Viron kevät on toukokuun puolessavälissä jo lähestulkoon meikäläistä kesää. Tartossa suven kohinan voi kokea väkevästi keltavuokkojen kukkiessa ja täyttäessä maat ja lintujen laulun täyttäessä ilmat.

 

Matka tehdään Tarton läpi virtaavan Emajoen ja upean kaupunkipuiston Toomemäen maisemiin runoilija-Saima Harmajan jalanjälkiä etsien. Hän opiskeli Tarton yliopistossa syyslukukauden 1933. Saima -tietoudesta ja muusta matkan kulttuuriannista vastaa Päivi Istala.

 

Viron kirjallisuushistoriaa

 

Mitä tiedämme eteläisen naapurimme kirjallisuudesta? Jos vastaus on ”vähän”, on nyt oiva tilaisuus täydentää tietämystä.

Toukokuisen matkan ohjelmassa on muun muassa tutustuminen Tarton yliopistoon sekä vierailu Eesti Kirjandusmuuseumiin, meidän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraamme vastaavaan Kirjallisuusmuseoon. Sen vanhempi tutkija Eve Annuk pitää esitelmän Viron 1930-luvun kirjallisuudesta ja valottaa Saima Harmajan Tarton-ajan isäntäperheen Rütlin vaiheita 30-luvun jälkeen.

 

Mitä muuta?

 

Matka alkaa maanantaina 16.5. klo 10.30 Tallinkin laivalla Helsingistä Tallinnaan.Laivalla syödään aamiaisbuffet. Tallinnasta oma bussi vie matkalaiset Tarttoon, ja auto on kolmen päivän ajan ryhmän käytössä. Perille saavuttua on bussi-ja kävelykierros Tartossa suomenkielisen oppaan johdolla. Majapaikkana kahden yön aikana on hotelli Pallas aivan Tarton ydinkeskustassa, tähtiluokitus 3.

http://www.visitestonia.com/fi/art-hotel-pallas

 

Tiistaipäivän 17.5. ohjelmassa siis mainitut vierailut Tarton yliopistoon ja Kirjallisuusmuseoon. Sekä lounasta että illallista syödään yhdessä.

 

Halukkailla on mahdollisuus nähdä Vanemuine-teatterissa esitys Panic (Paanika) – se on suomalaisen Mika Myllyahon näytelmä Paniikki: tragikomedia kolmesta miehestä, jotka eivät enää selviydy elämästään. Näytelmä meni Ryhmäteatterissa 2005.

 

Keskiviikkona 18.5. on aamiaisen jälkeen vapaata aikaa omatoimiselle ohjelmalle. Sen jälkeen on bussikuljetus Tallinnaan, josta kahden tunnin laivamatka Helsinkiin alkaa klo 19.30. Buffet syödään laivamatkan aikana.

 

Hintaan sisältyvät:

– laivamatkat Helsinki-Tallinna-Helsinki

– matkaohjelman mukaiset bussikuljetukset 3 päivää Virossa sekä kuljettajan palvelut

– kaikki matkaohjelman mukaiset ateriat (menomatkan aamiaisbuffet, 2 x hotelliaamiaiset, 1 x lounas, 1 x illallinen, paluumatkan laivabuffet)

– Laivoilla hytti matkatavaroille.

– majoitus: 2 yötä Pallas-hotellissa kahden hengen huoneessa

– matkaohjelman mukaiset suomenkieliset opastukset mahdollisine sisäänpääsymaksuineen

Lisämaksusta:

– yhden hengen huone 60 e/hlö

– Vanemuine-teatterin näytös n. 20 e/hlö

Sitovat ilmoittautumiset ensi tilassa:

paivi.istala(at)iki.fi

puh. 050-567 6977

Written by arisuutarla

6.4.2016 at 08:04

Kategoria(t): Uncategorized

Hurtig rutenilta on palattu

leave a comment »

Olipa mainio matka. Norjan Kirkkoniemestä noustiin laivaan. Kuuden päivän ja viiden yön jälkeen maihin noustiin Bergenissä.

Matkaa kartalla kertyi aika tasan 2500 kilometriä. Matkan aikana poikettiin 34 eri satamassa, Hammerfest, Dromsa, Narrvik, Budö ja Trondheim niiden joukossa.

Yleensä poikkeukset olivat puolen tunnin mittaisia tai alle niin, ettei maihin ehtinyt. Kuitenkin esimerkiksi Hammerfestissa oltiin yli kaksi tuntia, ja kaupasta ehdittiin napata minulle uusi hyljehattu, tosi mieluisa sellainen, Kirstin lahja minulle.

Matkan myyjä oli suomalainen Lomalinja oy. Matka oli ilmoitettu Suomen kuvalehden lukijamatkana.. Tosin asianomainen lehti ei mitenkäänb tuntunut matkan aikana, ellei sitten osa matkan 38 osanottajasta ollut Suomen kuvalehden lukijoita tai peräti tilaajia.

Minulle jäi epäselväksi, mikä on tämmöisen nimeltä mainitun lehden lukijamatkan mainitsemisen merkitys. Kuitenkin asianympätille olisi voinut rakentaa jotakin kivaa ohjelmaa, koska laivalla omaehtoiseen ohjelmaan aikaa kyllä olisi ollut.

Arvostelun sijaa löytyi myös hyttipaikkojen kategorisoinneissa laivalla. Vaikka maksettiin täsmälleen samat hinnat hyteistä ja palveluista, hyttiluokat poikkesivat kuitenkin toisistaan reippaasti. Tietenkään en tiedä, olisiko asialle ollut tehtävissä jotakin, mutta ei tämmöinen ”arpominenkaan” tuntunut tasapuoliselta.

Yksi syy epätasa-arvoon saattaa olla, että matkatoimisto oli laskenut matkan hinnan tietyn lähtijämäärän mukaan. Osanottajia oli sitten ilmaantunutkin enemmän, ja laivalta oli löytynyt paikkoja, samoin lennoilta.

Vanhana matkojen järjestäjänä tiedän, että tämmöisiin ”paisutteluihin” ei pitäisi lähteä, koska se panee kustannusten nuppikohtaisen jyvityksen sekaisin ja aiheuttaa helposti juuri nyt koetun kaltaista kirjavuutta palveluihin.

Oli kiva, että matkan aikana oli koko matkan suomalainen oma opas. Hän olisi voinut kertoilla koettua enemmän esimerkiksi Suomen Lapin matkaosuudesta Ivalon lentoasemalta Inarin kautta Näätämöön. Moni osanottajista oli ensimmäistä kertaa Lapissa. Jos ei muuta, niin tunturiseutujen nimet olisi ollut mukava tietää, samoin jotakin alueiden historiasta, oloista sodan aikana ja niin edelleen.

Pitkille laivaosuuksille olisi voinut rakentaa helposti ja mielestäni vähin kustannuksin kulttuurisia esitelmiä ihan osanottajien joukon asiantuntemukseen perustuen. Toki oltiin lomalla, mutta uskon, että kiinnostusta, valmiutta ja halukkuutta tämmöiseen vapaaehtoisuuteen olisi joukosta löytynyt. Vaikka symbolisena palkkiona matkatoimisto voisi hommata nipun lahjakortteja vaikkapa laivan myymälöihin.

Vasta nyt ymmärsin, miten iso organisaatio koko Hurtig ruten on. Joka päivä lähtee laiva Kirkkoniemestä kohti Bergeniä ja toinen Bergenistä kohti Kirkkoniemeä. Laivoja on kulussa koko ajan 11 kappaletta, melko iso yritys siis. ”Purkit”, jotka ovat liikkeellä, eivät ole mitään pieniä kippoja. Meidänkin Finnmark-laivaamme mahtuu yli tuhat matkustajaa.

Pientä säätöä laivan henkilökunnan palveluun olisi toivonut. Muutama kerta rahasta tuli väärin takaisin ja joka kerta asiakkaan epäeduksi. Huvittava oli viimeisen päivän lähtökahvi. Jonkin kakkupalan hinnaksi oli kyltissä 15 Norjan kruunua, mutta kassa ottikin 20 kruunua. Kun Kirsti meni kysymään oikaisua, vastaukseksi tuli, että kakun kohdalla oli väärä hintalappu! Vähän perästä mentiin katsomaan, onko asia korjaantunut. Oli kyllä siten, että hintalappua ei ollut ollenkaan. Ehkä kakkupala oli siirtynyt ilmaisjakeluun.

Vielä jos listaa toiveita, olisin kyllä matkaa järjestellessä kysynys osanottajilta, saako asianomaisen henkilön nimen panna osanottajalistaan, joka on jaossa vain ja ainoastaan osanottajille, ei muille.

Nyt jäätiin toinen toisillemme tuiki vieraiksi. Tämmöisellä viikon yhdessäolon ajalla niin sanotulla ryhmäytymisellä olisi varmasti myönteinen merkitys.

Ystävämme Marjan mukanaolo oli ainakin minulle hurjan tärkeä. Sain kuvauksia näkymistä ja muista yksityiskohdista kahden ”ikkunan” kautta.

**************

Written by arisuutarla

30.3.2016 at 11:10

Kategoria(t): Uncategorized

Seppo Jurvanen on poissa

leave a comment »

Monivuotinen ystävä ja järjestöelämän taistelutoveri Seppo Jurvanen menehtyi illalla kotonaan Lappeenrannassa. Hän oli laittamassa iltateetään. – Rouva Aira kertoo miehen menehtyneen lattialle hellan ääreen.

Taas kerran on tuntu, että tätä miestä olisi vielä tarvittu. Oikeudenmukaisuus , totuudellisuus ja kuurosokeiden tasa-arvo ovat olleet Sepon tinkimättömiä johtotähtiä.

Seppo on ollut niitä harvoja, joilla on ollut kykyä ja valmiuksia ottaa vastuuta kuurosokeiden asioista kotimaassa ja kansainvälisissä tehtävissä.

Tietyllä tavalla Sepon menehtyminen oli arveluissa otettu huomioon. Tästä keskustelimme pariinkin kertaan. Infargti on sen verran herkkä uusiutumaan, ja vakavat oireet saatiin jo toissa syksyn kynnyksellä Sepon ollessa kokousmatkalla Unkarissa.

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

16.3.2016 at 12:21

Kategoria(t): Uncategorized

Kultarinnan jäljillä Kokkolassa

leave a comment »

Kultarinnan jäljillä Kokkolassa

Pieni maisemakuva maaliskuisesta teatteriretkestä

 

 

(blogikirjoitus/Ari Suutarla)

 

Kirstillä oli syntymäpäivä, minulla kohta perässä nimipäivä. Olin kuullut, että hämeenkyröläisen Anni Kytömäen 2014 Finlandia-ehdokkaasta oli Kokkolan kaupunginteatterissa väsätty näytelmä Kultarinta. Kirsti oli mahdottomasti tykännyt kirjasta, jonka eräänä kantimena on luonto. Minusta kirja olisi ollut ihan luettava vähemmilläkin maahisilla ja oudoilla luonnon ilmiöillä, mutta menihän tuo.

 

Täkynä Kokkolan suuntaan oli vielä vanha perheystävä Vuokko Nissilä, jonka kanssa on pidetty ohutta yhteyttä lähinnä joulutervehdyksin ja ulkomaan kortein. Vuokon ja Kalervon poika Jaakko oli aikanaan saanut minut ja entisen vaimoni Leenan kummeikseen, jos kohta kummiutta ei voi minua kehnommin hoitaa.

 

Siispä sähköpostia Vuokolle ja ilmoitus, että on liput Kokkolan kaupunginteatteriin ja Kultarintaan 4. maaliskuuta ynnä kortteeri näytännön jälkeen Hotelli Kokkolassa. Vuokko reagoi välittömästi. Hän ilmoitti ”Jaskansa” kanssa liittyvänsä seuraan. Kuvio päättyi sopimiseen yhteisestä ateriasta ennen teatteria.

 

Vanhan ystävän tapaaminen

 

Ensimmäiseksi Vuokko yllätti mielikuviini nähden pienellä koollaan. Ei minulla itse asiassa ollut mitään mitattavaa muistikuvaa rouvan pituudesta, mutta yllättävän alhaalta hänen hartiansa löytyi tapaamishalauksessa. Tukan tuuheus ja ääni olivat entisellään, mutta kasvojen uurteita pidättäydyin arvioimasta.

 

En hävennyt huonoa muistiani. Ensimmäisenä piti kysyä, olemmeko tavanneet tällä vuosituhannella. Vuokko muisti jonkin esitelmöintimatkani Kokkolan ammatilliseen oppilaitokseen. Keikka oli kokonaan häipynyt minun kartaltani.

 

Samoin muistin väärin Vuokon lasten lukumäärän neljäksi. Tosiasiassa kummipoika Jaakon lisäksi perheessä on ollut kaksi tyttöä. Toisen nimi oli mielestäni Eeva-Maria, joka osoittautui Eeva-Maijaksi. Toinen taas on Riikka. Hänen nimestään ei ollut muistijälkeä, kunnes kartta alkoi jotenkin palautua Vuokon kerrottua, että Riikka on yhdeksän lapsen äiti.

 

Kalervo oli aikanaan minun Leenani kollega. Vuokko totesikin hauskasti, että itse asiassa me emme keskenämme niinkään olleet tuttuja, koska yhteys oli rakentunut puolisoittemme kautta. Olimme siis eräänlaisia siippatuttuja. – Sitäkään en tiennyt tai muistanut, vieläkö Kalervo on hengissä, ja kuulin, että kyllä on.

 

Jaska – mainio mies

 

Jaskalta jouduin kysymään, olemmeko hänen kanssaan tavanneet. Sujuvasti kävi ilmi, että nyt on. Mies lähentelee 80 ikävuottaan ja osoittautui kerrassaan mainion sosiaaliseksi henkilöksi. Kysyessäni entisyyyksiä, hän sanoi olleensa muun muassa sähkömies, mitä se sitten tarkoittaneekin, asuinpaikka Pietarsaari. Moni elämisen alue oli tiedollisesti tuttua ja kerronta sillä tavalla poikkeuksellisen sivistynyttä, että keskustelu sisälsi hänen puheensa lisäksi kysymyksiä ja kiinnostusta meihin.

 

Minut Jaska osti lopullisesti, kun kävi ilmi, että hän ajaa kunnon autolla. En uskonut kättäni, joka tunnusteli takaoven päältä turvakahvaa. Luulin autoa joksikin Mersun röttelöversioksi, mutta kyseessä olikin Fordin Galax isolla koneella.

 

Ruokapaikaksi valikoitui vanha kellariravintola Lyhty. Junassa olimme jo silmäilleet Kokkolan keskustan ravintoloiden ruokalistoja, ja Lyhdyn lista oli kiinnittänyt huomiota lyhyydellään, kruusailemattomuudellaan ja kohtuullisilla hinnoillaan. Kirsti söi kasvisruukkua ja me muut kalaa. Esillepano oli muutoin kohdallaan, mutta Jaskan alkukeitto oli tarjoilijalta unohtua. Onneksi soppaa oli tehty iso kattila niin, että kuppi tuli pöytään saman tien.

 

– No, kerropa Kirsti sinä itsestäsi, Vuokko avasi, kun tilaukset oli tehty.

Ihana olla tekemisissä tällaisten luontevien ja mutkattomien ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita puhumaan muustakin kuin ruoasta ja ilmoista.

 

Entä sitten Kokkola

 

Neljän tunnin junamatkan jälkeen astuttiin alas Bendolinosta. Mielessä oli pyörinyt kaiken maailman muistikuvia Kokkolasta, entisistä papeista, Johannes Sillanpäästä, Heikki Vaattovaarasta ynnä Allan Sturesta Kaarlelan puolelta. Mielessä oli diakonissa Asta Telin, sittemmin Telisuo, vihdoin Jarva. Asta oli löytänyt Juhani Jarvansa minun leiriltäni Rautalammin Kattilavirralta. – Liisa ja Osmo Leppänen Kokkolan Koivuhaasta oli monen vuoden ystäväpari minulle, ja heidän kodissaan olin saarnamatkoilla saanut yösijan moneen kertaan. Kapakoista jokin Tervahovi oli jäänyt mieleen.

 

Ruotsalaisuus pysäytti

 

Heti asemalaiturilla piti pysähtyä kuuntelemaan. Siinä soljui jokin tuttujen tapaaminen, kun jotakuta oltiin junalta vastassa ja jälleen näkeminen tapahtui sykähdyttävästi Neristanin svenskalla – kieli, jonka tapaista olen 1960-luvulla tavannut jossakin Keski-Norjassa.

 

Vielä paluujunan ravintolavaunussa pöytämme nuori nainen puhui puhelimeen tätä soljuvaa pohjoisen Keski-Pohjanmaan ruotsia. Ihan teki mielki pyytää puhumaan lisää, mutta oman kielitaidon ruoste toimi pidäkkeenä.

 

Kokkola oli todellisuudessa mielikuviani räyhäkkäämpi ja isompi kaupunki. Olin pannut asukasluvuksi jotakin alle 30 000 henkeä, heistä ruotsinkielisten osuudeksi noin 4000. Netin mukaan väkimäärä on 47 000 ja ruotsinkielisten osuus siitä noin 13 %. Väkimäärää eivät kuntaliitokset hirveästi ole nostaneet, koskapa kaupunkiin Kaarlelan lisäksi on liitetty vain Lohtaja ja Himanka.

 

Neristanin eli Alakaupungin puukorttelit ovat ainutlaatuista nähtävää. Kirsti kävi ne kävelemässä ja toi minulle tuoreen kuvauksen ynnä mainion rintataskullisen teepaidan, jonka oli löytänyt pienestä äidin ja tyttären puodista.

 

Vanha yläkaupunki eli Oppistan oli nyt meidän kulttuurimme tärvelevää purkiota Nordeoineen ja S-ketjun liikekortteleineen, joiden tieltä vanha rakentaminen oli saanut väistyä.

 

Vanha rautatieasema oli surullinen. Lippuautomaatti ja maksuton vessa sentään löytyivät sisältä, mutta muilta osin merkittävä asema oli kuin muisto vain. Jos olisi ollut kesäaika, olisimme tehneet kiertoajelun Ykspihlajaan ja kaupungin satama-alueelle.

 

Parasta matkassa

 

Olin oikein iloinen, että Kirsti piti näkemästään. Sitä edustivat tässä tapauksessa maisemallinen Kokkola ja ennen muuta tapaamamme ihmiset, Vuokko ja Jaska.

 

Sen sijaan itse näytöskappale, Anni Kytömäen Kultarinta sai arvosanaksi korkeintaan menettelevän. Lehdissä arvioinnit olivat olleet kiitteleviä, mutta me olemme kai osuneet harvoin katsomaan hyvää teatteria.

 

Dramatisointi ja ohjaus olivat Hanna Ojalan, ja näyttämöllä melusi tusinan verran näyttelijöitä. Vaikka olin lukenut kirjan, tämä tulkinta ei tavoittanut minulle oikeastaan mitään yhtymäkohtaa kirjan kanssa. Kirsti yritti kyllä parhaansa mukaan selostaa kuiskauslaitteeseen tapahtumien kulkua, mutta hyvin irralliseksi jäi siitä huolimatta anti. Aina on ollut vaikea ymmärtää, miksi näyttämöllä pitää huutaa kamalasti sellaisissakin replikoinneissa, joihin kova ääni ei itse asiassa kuulu. Ja se loputon kenkien kopistelu lattiaan. Eihän kukaan kotonaan tai kylässä liiku siten, että kengät koko ajan kopisevat.

 

Itse teatterirakennus on nostalgiaa, vanha suojeluskuntatalo. Isäntämme Jaska oli kuin pala Keski-Pohjanmaan historiaa hänkin valtaisine tietoineen jääkäriliikkeestä. Sen riveihin lähti juuri Alahärmästä ja Kortesjärveltä Saksaan asukasmäärään nähden enemmän nuoria miehiä sotaoppiin kuin muualta Suomesta.

 

Ei jäänyt mieleen, minkä verran teatterilipuillla oli hintaa. Väliaikatarjoilu sen sijaan sai hymyn kasvoille. Kuppi teetä ja leivos maksoivat viisi ja puoli euroa. Helsingissä olisi saanut maksaa kolminkertaisen hinnan ja Tampereellakin melkein.

 

Muhkea eväspussi

 

Vuokko oli varustautunut tapaamiseemme huolella. Illalla erotessamme hän antoi matkaan eväspussin. – Oli ttuoremehua, mitä ilmeisimmin omatekoista saaristolaisleipää, suklaapatukoita ja iso Fazerin levy, joka löysi määränsä Kirstin toimesta paluujunassa. Illalla kotona, kun tehtiin kuppikuumaa, Kirsti hienonsi sekaan juuri saatuja herkkutatteja, mitä ilmeisimmin itse poimittuja ja kuivatettuja. Mukana oli pussi kuivattuja suppilovahveroita.

 

Oli tuntu, että olimme olleet odotettuja vieraita.

 

Minulle tärkeätä oli, että voitiin tehdä Kirstin kanssa yhdessä jotakin. Mieltä on askarruttanut selkävaiva, joka on pannut ankaria rajoja esimerkiksi yhteisille kävelyretkille.

 

Teatterin suhteen todettiin, että tällä tavalla alakanttiin on käynyt monta kertaa ennenkin. Kokkolan miljöö ja körttiläisittäin ystävien tapaaminen kallistivat vaakakupin tässä tapauksessa kirkkaasti plussalle. Samaan suuntaan vaikutti rauhallinen ja siisti Hotelli Kokkola. Pois lähtiessä sen aulassa tervehdittiin Katri Helena. Ilmeestä päätellen hän sai kaivautua vuosituhannen vaihteeseen, kun olin tervehtinyt häntä ”vanhana naapurina” Hämeenkyröstä. Vielä jaksaa artisti kierrellä. Oli illalla pitänyt konsertin Kokkolassa, kun me istuimme teatterissa, ja kiertue jatkui Ylivieskaan.

 

 

 

Helsingin Malminkartanossa sunnuntaina 6. maaliskuuta 2016

 

Ari Suutarla

 

*****************

Written by arisuutarla

6.3.2016 at 08:26

Kategoria(t): Uncategorized

Hienoa ”pulpetin henkeä” kouluneuvokselta (blogikirjoitus)

leave a comment »

Pitkästä aikaa oikein sielu lepäsi. Monen monen surkean kirjatekeleen jälkeen Celia sai vihdoin valmiiksi äänikirjavalikoimiinsa kouluneuvos Kirsti Mäkisen viimevuotisen muistelmatulokkaan Pulpetin henki. Liekö minulla vain ollut huonoa tuuria kirjojen valinnassa?

Kirjan teki ei vähiten kiinnostavaksi kirjoittajan ja minun välinen henkilökohtainen tunteminen lähinnä kai Sastamalan kirjapäivien yhteyksistä ja muualta.

Läpi vuosien kouluneuvos on erottunut ”kirjamassasta” siinä, että hän isossakin väkijoukossa huomaa ja osaa sanoa päivää. Näin tapahtuu silloinkin, kun tervehtimisestä ei ole näköpiirissä mitään välitöntä hyötyä.

Kirsti Mäkisen kehystarina on mielestäni ollut jotenkin tuttu. Kuitenkin nuoruus tutuilla Tampereen ja ammoisen Suoniemen paikoilla ynnä ennen muuta 33 vuotta SYK:n opettajana olivat kerrassaan viehättävää muistelma- ja asiaprooosaa. Sitä oli niin mahtava lukea, että kirjan loputtua lukeminen piti aloittaa alusta.

On upeaa, että nykykulttuurimme saa pitää riveissään Kirsti Mäkisen laatua olevan äidinkielen opillisten yksityiskohtien ja arvon tuntijan ja puolustajan.

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

25.2.2016 at 19:07

Kategoria(t): Uncategorized

Serkku hautaan, auto kuntoon, pakkasvaurioita

leave a comment »

Pakkasten kärki tuntuu taittuneen. Saapunut lämpöaalto peljästytti. Hämeenkyrössä huvilalla lämpimän mukana routa tietysti alkoi painua alas, ja kunnan vesijohto alkoi temppuilla. Väliin veden tulo tyrehtyi vallan, ja toisinaan sitä tuli tiputtamalla.

Yritin pitää vesijohtoa virkeänä juoksuttamallla hiljaa vettä ämpäriin, jonka tunnin välein kävin yhden yön ajan kaatamassa hankeen. Ajattelin, että ei juokseva vesi niinkään jäädy.

Viime sunnuntaina oltiin sitten Tarja Virtasen laittamalla, aivan upealla kala-aterialla Pappilanjoki-varressa. Heikki ajeli perästämme Simunaan ja tutki vesitilannetta. Ihmetystä herätti, kun ylätalon hanasta tuli kasapäin ilmaa. – Mistä suljettu verkko sen otti, jäi sillä kerralla arvoitukseksi.

Maanantaina hälyytin vesijohtoliikkeen Timo Heinosen katsomaan asiaa. Puhelimessa hän otaksui roudan siirrelleen maan alla putkia niin, että jokin liitoskohta olisi lauennut ja ilma pääsisi sieltä putkeen.

No, ei ollut lauennut, vaan vesimittari oli jostakin tykännyt huonoa, särkynyt ja alkanut päästellä ilmaa putkeen.

Kun seuraavan kerran menemme, asia pitäisi olla kunnossa.

Mielenkiintoista on se, että vakuutusyhtiö If ei korvaa tämmöisiä mahdollisista jäätymisistä aiheutuneita putkivaurioita. Yhtiön edustaja vakuutti, että se on kaikkien vakuutusyhtiöiden käytäntö silloinkin, vaikka olisi maksanut mahdollisimman laajan kattavuuden erilaisten vaurioiden varalta.

Olisi pitänyt tulla vesivahinko, jotta vakuutus korvaisi. Kysyinkin IFin mieheltä, pitäisikö valuttaa vähän vettä rakenteisiin, jotta vakuutusyhtiö olisi mukana korjauksissa?

***

Terttu-serkku saatettiin sitten Ilmajoen kirkkomaahan samaan hautaan vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Näin on meitä yksi vähemmän äidin puolen tätä sukupolvea, eikä Terttukaan vielä ollut mikään ikäloppu, oli juuri täyttänyt 68. Samalla siinä hiipui yksi sukuhaara, kun sen enempää Terttu-serkulla kuin hänen pikkusiskollaan Pirkolla ei ollut lapsia.

Toimitin ruumiin siunauksen Ilmajoen kirkossa. Vähän toimitusta jännitin, kun olen aika systemaattisesti kieltäytynyt näistä toimituksista ja jättänyt ne nuoremmille. Hautaus on kaavaltaan niin yksinkertainen, että siinä on jopa vaikea tehdä virheitä, ellei nyt ihan ala sekoilla vaikkapa Isä meidän -rukouksen sanoissa tai muussa. – En alkanut!

Junalla Seinäjoelle aamulla mentiin ja ehtoolla tultiin takaisin. Kolme tuntia suuntaansa ja VR:n alennusliput hakkaavat oman auton mennen tullen, eikä taksi Seinäjoen asemalta Ilmajoelle horjuttanut arviota.

***

Vesa&Ketolan pajalla Kyröskosken Tippavaarassa laitettiin lohkolämmitin auton konepellin alle ynnä vielä sellainen Defan lisuke, joka töpselin seinässä ollessa latailee akkua. Sisäpistokkeen laittaminen unohtui, mutta onpahan nyt ainakin kärry lähtenyt käyntiin, vaikka parit kerrat jouduttiin pyytämään tiepalvelulta käynnistysapua.

********

Written by arisuutarla

4.2.2016 at 03:11

Kategoria(t): Uncategorized