Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Pikku Kukkaa ja Taatan Nobel-matkaa Tukholmaan (blogikirjoitus)

leave a comment »

Pikku neiti Kukka on tänään tulossa meille äiti Poudan kanssa. Ollaan siis maalla Hämeenkyrössä, saavuttu jo tämän viikon maanantaina. Kukka täyttää elokuussa kaksi. Viimeksi tytön ollessa täällä lähestyin tilannetta jostakin syystä kännykkä kourassa. Tyttö sanoi pienellä äänellä:
– Haloo haloo isopappi!
– Haloo haloo Kukka, minä vastasin.
– Haloo haloo, akku loppu, Kukka sanoi ja päätti keskustelun!

Eilen oltiin F. E. Sillanpään seuran johtokunnan kokouksessa kutsuttuna esittelemään lokakuista Ruotsin matkaa Taata Sillanpään Nobelin palkinnon 75-vuotisjuhlan merkeissä. Rouviemme ja Panu Rajalan kanssa oli maanantai-iltana Villa Viehätyksessä käyty läpi Matkavekkan tarjous ja tehty siihen joitakin täsmennyksiä. Johtokunta hyväksyi kehyksen todettuaan, että seuralle ei ole vähäisiä ilmoituskuluja lukuun ottamatta muita taloudellisia paineita hankkeesta.

Näköpiirissä on taas kerran, sanoisinko eliittimatka eli sellainen, jolle itse viitsin lähteä ja kehtaan viedä vaimonikin. Panu on matkalla Sillanpää-tuntijana.

Matkan hinta asettuu noin 650 euron kieppeille per henki; mennään Helsingistä laivalla Tukholmaan torstai-iltana 16. lokakuuta, ja lennellään Finnairilla Taatan tavoin Brommasta Helsinkiin sunnuntai-illan mukana. Laivalla syödään, niin kuin Ruotsin laivalla on pitänyt syödä seisovasta pöydästä kautta aikojen. Illalla kuullaan vielä pari asiantuntijaesitelmää matkan teemoista, tarjoilijana tietysti Panu Rajala.
Asuminen on 4+ tähden RReisen-hotellissa 150 metrin päässä kuninkaan linnasta Tukholman vanhassa kaupungissa. Siellä asusteli Taatakin muinoin. Nyt tällä vuosituhannella maja on saneerattu ja tehty SPA-luokituksen kylpyläksi. Paikka on suosittu päätellen siitä, että saatiin ennakkovarauksissa liki viimeiset kammarit, vaikka kysymys on lokakuun puolivälistä.

Matkavekkan Riitta Manninen – sama henkilö, joka pari kolme vuotta sitten rakenteli F. E. Sillanpään seuralle matkan Taatan jäljille Islantiin, on taas auliisti myötäillyt toivomuksia kyeten toteuttamaan niitä pala palalta.

Tukholmassa aloitetaan Ruotsin akatemiasta, jossa Nobel-komitea yhä tekee päätöksensä palkinnon saajista. Käydään Pörssitalon Nobel-museossa, ja syödään lounasruoka Rydbergs bar och matsalissa, missä Sillanpääkin pruukasi einehtiä. Taata mainitsee kotijumalakseen August Strindbergin, jonka kotimuseo on tulopäivän viimeinen virallinen kohde ennen asettumista hotelli Reiseniin.

Riitta Manninen haarukoi perjantai- ja lauantai-iltojen ohjelmatarjonnan teattereissa ja konserttilavoilla. Niistä saa sitten itse kukin katsoa vaihtoehtoja iltatekemisilleen.

Lauantai on retkipäivä. Ajellaan heti aamusta bussilla Mälarenin yläreunaa Upsalaan. Sen tuomiokirkon saarnastuolista Taata Sillanpää aikanaan puhui täpötäydelle kirkkokansalle tammikuussa 1940, esitteli tuotantoaan ja keräsi kolehdin sotaa käyvälle isänmaalleen. Muistelmissaan Taata kirjoittaa vavisseensa kirkossa istuessaan arkkipiispan vieressä ennen nousua ylös puhujan korkeuksiin, mistä sekä Ruotsin että Suomen asioita on kuuluteltu julki jo kauan , kauan sitten.

Toiveissa on saada yhteys Upsalan tuomiorovastiin ynnä hänet vielä paikalle tervehtimään meitä. Tuomiorovastina on raumalaissyntyinen Tuulikki Koivunen-Bylund, Ruotsin ensimmäinen naispuolinen tuomiorovastin virkaan ylennyt pappishenkilö, Åbo akademista joskus valmistunut teologi.

Upsalassa käydään syömässä lounas jossakin meidän arvollemme sopivassa paikassa. Paluumatkalla tehdään koukkaus Siktunan pikkukaupunkiin. On jännä katsoa, miten kylä on noussut tuhkastansa, kun Suomesta Pirkkalan väki kävi joskus vajaat tuhat vuotta sitten polttamassa kaupungin.

Sunnuntain ohjelmaksi tarjoan suomalaista jumalanpalvelusta kuninkaanlinnan takana vanhasta tallirakennuksesta sakraalitilaksi muutetussa suomalaisessa kirkossa. Ennen ajoa Bromman lentoasemalle on hanke käydä kierros Drottningholman linnassa, mistä viime sunnuntaina televisioitiin yhden prinsessan kastejuhla. Ohjelman viimeistelyssä täytyy vielä katsoa, että jää riittävä aika nauttia omatoiminen lounas, sillä nälkäistä joukkoa on kiusallinen kuljettaa vielä, jos nälkä haittaa omaakin näköä!

Minusta on ollut mukava valmistella tätä Ruotsin matkaa. Edellisestä järjestelystä on kohta parikymmentä vuotta. Nuorempana ihan innolla käytiin Heijaa-Sverigessä erilaisin ryhmin lähes joka vuosi. Silloin yhtenä vetonaulana oli SRF:n uusi toimitalo Enskedessä. Tämän vuosituhannen aiemmat matkat ovat olleet kohteiltaan kauempana, mutta Stockholma on tosi kaunis ja perinteikäs paikka, joka on jäänyt etelän matkailun ja rantalomakohteiden katveeseen.

F. E. Sillanpään seuran johtokunnassa sovittiin, että otan vastaan ilmoittautumiset ja vastaan tiedusteluihin (0400 871013, ari.suutarla(at)kolumbus.fi). Matkavekka saa hoitaa laskutuksen ja raha-asiat. Paikkoja on varattu 30, ja niistä ilman ennakkoilmoittelua on sitovasti mennyt jo tusina.

Panu Rajala on kirjoittamassa paikallisiin lehtiin buffia matkasta. F. E. Sillanpään seuran kotisivuille laitetaan info, ja toivottavasti matkan tiimoilta lähtee myös jäsenkirje. Ali Kinnusen firma saa tehdä fleierit ja seinäjulisteen. Kortteja pannaan jakoon Sastamalan kirjapäivillä sekä F. E. Sillanpään seuran Töllinmäen kesätapahtumassa sunnuntaina 6. heinäkuuta.

Nyt jarrutteli Poudan auto mäellä. Riennämpä sateen sekaan katsomaan, haloo haloo Kukka-neiti, onko akussa virtaa!

Written by arisuutarla

12.6.2014 at 06:24

Kategoria(t): Uncategorized

Vaudikas viikko takana

leave a comment »

Viiikko sitten laskeuduttiin Helsingin lentoasemalle Maltan retkiltä. Palaute on ollut kiittelevää, joskus vähän liiankin niin, että panee kysymään, kuulenko vain kehuja ja olen sokea heikoille kohdille.

Tiistaina kiirehdittiin aamupäiväjunassa Lappeenrantaan appiukon kuukausitervehdykselle. Nykyisin näyttää, että olen joka toinen kerta mukana, kun yhdessä mennään silloin päiväseltään ja junalla. Edullistahan se autoon nähden on. Eläkeläisenä matkustan puolella lipulla ja Kirsti näkövammaisen saattajana ilmaiseksi. Tosin tuntuu silloinkin, että VR:n hinnat ovat varsin kovia, mutta kuten todettu, polttoainerahan junailemalla juuri ja juuri saa ja jää pois ajamisen riesa.

Appiukon vuoteen ääressä kerta kerran jälkeen ihmettelee elämisen tarkoitusperiä. Mikään ei liiku, eikä aina ole tietoa, onko mies hereillä vai unessa. Vanhojen oppien mukaan jutella kuitenkin kannattaa, kun toisen kuulemisista ei voi tietää.

Kirstin juottaessa isälleen kahvia ja syöttäessä turkkilaisen pitämästä kahvilasta haettua leivosta istuin hyvässä nojatuolissa, ja hoitelin serkku Sinikan tuoreeseen kuolemaan liittyviä asioita. Kävin itseni kanssa neuvottelun tekemisten asettamisesta järjestykseen, kun ainoana Tuusulaan sopivana hautauspäivänä oli kutsu Hämeenkyröön serkun poika Sepon viiskymppisille, ja sinne oli ajatus mennä. Näitä suvun iloisia juhlia on sen verran harvakseltaan. Neuvottelun tuloksena sanoin serkku Raijalle tulevani toimittamaan hänen siskonsa siunauksen. – Kuolemia on vain kerran ja synttäreitä kuitenkin aina silloin tällöin.

Vanha tuttu Porin suunnalla oli kuollut pari päivää aikaisemmin, ja siunauksen toimittajaksi kyseltiin varovasti. Näyttää, että raja kulkee nyt sukulaisissa, ja johonkinhan se joskus pitää panna.

Lappeenrannassa mitä ilmeisimmin appi oli iloinen käynnistämme. Jokin Kirstin ele sai hänet jopa hymyilemään leveästi. Pidettyäni lopputoivotukset käsi hänen kädessään hän sanoi nätisti KIITOS.

Perjantaina jäi viimeinen merkittävä varapuheenjohtajuus. Helsingin Sokeaintalo-säätiö sai paikalle toisen henkilön, joten joltakin kannalta taakka keveni ja toiminta järjestöissä sai osaltani yhden päätepisteen. Hallituksen jäsenyys vielä jatkuu.

Sovittu kirjoitustyö Pengertalon historiasta näyttää hakevan päätöksensä vuonna 2015, ja tänä vuonna minun aikatauluissani valmistuu Majatalo Onnelan historia. Taustalla keräilen ääniteaineistoa Suomen Kuurosokeiden 50-vuotishistoriaan. Sen silmämääränä on vuosi 2021. Seuraava henkilöhaastattelu on sovittu Poriin kesäkuun alkupäiviin. Voi olla, että sitä kirjaa ovat sitten jo toiset henkilöt kirjoittamassa.

Torstaina kävin heittämässä pari vanhan kaavan mukaista työnohjausta Suomen Turussa. Junalla menin koiran kanssa ja töitten jälkeen Tampereelle. Kirsti tuli autolla illan mittaan töistään Helsingistä päin. Ihan mukavalta tuntui verestellä pitkästi käytössä olleita taitoja. Taidot näyttivät olevan tallessa, ja vaikuttivat toimijoiden jumitkin olevan peruskaavaltaan ihan samanlaisia kuin ennen.

Viikonloppua on nyt oltu maalla, käyty pitämässä tervehdyspuhetta Ulla ja Jarmo Puntaloilla pienessä hauskassa kevätjuhlassa ja seurusteltu tytär Poudan ja lapsenlapsi Kukan kanssa täällä rannassa. Kukka on nyt vuoden ja yhdeksän kuukautta. Kaikenlainen opettelu on vauhdissaan. Liikkuminen on vikkelää, eikä nurin mennä enää niin kuin ennen, ja puheet alkavat saada mittaa.

Alkukontaktissa minulla taisi jonkin puhelun peruja olla puhelin korvalla, kun tyttö huuteli minun suuntaani, että haloo haloo, johon minä, että haloo haloo, onko siellä Kukka!
– Akku loppu, tuli vastaus.

Serkku Helenalle Pohjanmaalle lähtee tänään Tampereen aseman postilaatikosta onnittelukirje. Rouva täyttää 80 ja juhlii merkkipäiväänsä. Oli hänelle vähän ikävä ilmoittaa Helsingin lentoasemalla jonottelevansa tuolloin astumista Delhin koneeseen mielessä joidenkin Abilis-säätiön asioiden neuvottelut Kalkutassa ja Bangaloressa. Ei silloin voi mieluisasti olla juhlimassa sukulaisen synttäreitä Ilmajoella. Kirjoitin, miten lämmittävää kuitenkin on, että jotkut viitsivät ja jaksavat järjestää meille muille juhlia.

Tampereelta astun huomenna taas Turun junaan jatkamaan torstaina käynnistettyä ohjauskuviota. Mielessä on vanha kysymys, miksi hyvää ja itse asiassa rahan kannalta varsin halpaa koulutusmenetelmää, kuten työnohjausta ei käytetä nykyistä enempää. Moniin lukkoihin ei oikein muuta avainta ole. Kaikin puolin edullista olisi pistää ihmisiä systemaattiseen työnohjaukseen hyvän sään aikana eikä vasta ongelmien ilmaannuttua. Työnohjaus olisi kuin renkaiden paineen tarkistus, jossa ilmaa voi lisätä tai painetta vähentää hyvissä ajoin ennen rengasrikkoa. Kunnon ohjaus säännöllisesti esimerkiksi kerran kuukaudessa voisi hoitaa paljon. Talvellakin ehdottelin menetelmää jollekin työyhteisölle, vaan siitäpä melkein suututtiin!

Huomenna sitten Turusta iltapäiväjunilla Helsinkiin ja kotiin. Taloyhtiössä on pihatalkoot, joiden lomasta Kirsti on luvannut vahtia koiraa ja minua tuleviksi Malminkartanon asemalta.

***********

Written by arisuutarla

11.5.2014 at 22:09

Kategoria(t): Uncategorized

Tarinaa Maltan matkalta

leave a comment »

Maltan tarinaa (blogikirjoitus)

 

Huhti-toukokuu 2014

 

Teksti: Ari Suutarla

 

Mika Waltari -seuran lippua liehutellen mentiin runsas viikko takaperin Maltalle temppeliherrain ja muuttolintujen jäljille. Meitä oli 36 henkeä. Sitä suurempien ryhmien riskit kasvavat hallitsemattomasti, ja nyt kokoonpano osui kohdalleen. Joukko oli upea, ei yhtään juoppoa eikä änkyrää, vaan sivistyneesti käyttäytyvää iloista väkeä kaikki tyynni.

Vetäjän kannalta oli imartelevaa, että runsas parikymmentä henkilöä oli vielä jonossa odottamassa peruutuspaikkaa. Ryhmä täyttyi jo viime lokakuun alussa, ja ennen vuoden vaihdetta peruutuksia tuli kolme, tämän vuoden puolella ei yhtään. Hyvin sitoutunutta oli siis joukko. Pitkin talvea oli peruutuspaikkojen irtokyselijöitä, mutta heistä en edes pitänyt lukua.

 

Voittoisa loppu Maltan ”pelihelvetissä”

 

Hotelli Corinthia Marinaa vastapäätä lahden toisella rannalla on paikallinen kasino. Siellä ryhmämme Seija oli käynyt Stinan ja Leenan kanssa kahvilla ja koettelemassa onnea ruletin ääressä. Mielessä Mika Waltarin kokemukset muun muassa Venetsian kasinolta vuodelta 1947 lähdimme mekin Kirstin kanssa kokeilemaan nyt, kun pelipaikka oli ihan mukavan kävelymatkan päässä ja käsillä retkemme viimeinen vapaa aamupäivä juuri kotimatkan kynnyksellä.

Ovella toivotettiin tervetulleiksi ystävällisten hymyjen kanssa. Rahanpesun ehkäisemiseksi rekisteröidyttiin passein ja meistä siinä otetuin valokuvin. Saatiin muovinen kortti, joka oikeuttaa sisäänpääsyyn seitsemän vuoden ajan. Näin tarkkaa on touhu.

Mentiin ensin konepokeriin, jossa tapani mukaan näyttelin rutiköyhää ja upporikasta. Voitin kyllä, ja tuplasin aina voitot, kunnes lopulta meni kaikki. Näissä merkeissä hävisin kymmenen euroa. Ajattelin, että ruletti on aina ollut minun pelini ja onnen numero 18. Ostin pelimerkkejä parillakympillä, mutta niin vain meni siinäkin joka lantti. Ajattelin, että saapi riittää.

Kirsti oli vähän kokeillut konepokeria ja yhtä idioottikonetta, jossa paineltiin vain sähkönappia ja saatiin viikunat, vaakunat ja muut hedelmät pyörimään. Kun hän oli yhteensä saanut menemään 40 euroa, hän sanoi, että kerran vielä, syötti vitosen höplättimeen ja painoi nappia.

Juuri sitä ennen oli käyty kurkkaamassa kahdenkin oven taakse, missä pelikoneiden ääressä hirvittävän tupakan savun keskellä istuskeli enimmäkseen yksinäisiä naishenkilöitä. Meidän pelikoneemme olivat tupakoimattomien osastolla, mutta siinäkin joku tätipuolinen peluri istui tuolilla ja näpytteli kahta rinnakkaista konetta yhtä aikaa.

Kirstin vitonen oli siis pyytämässä. Alkoi kuulua sen semmoista soittoääntä, tiluliluliitä ja muuta, ja näytöllä alkoi pyöriä voittomäärää osoittavia lukuja 100, 200, 400, 700, 1000…. ja 2000 oli viimeisin lukema, jolle pyörintä pysähtyi. Emme tienneet lukeman tarkoitusta.

Pelin pienin panos oli kymmenen eurosenttiä ja suurin vitonen, jolla Kirsti oli pelannut. Voittomäärä oli pienimmän pelipanoksen mukainen eli 2000 kertaa 10 eurosenttiä. Voiton kotiutusnappia painamalla kone antoi lapun, jossa luki 200 euroa. Kassalla se vaihtui setelirahaksi. Kirstin nettovoitoksi jäi näin 155 euroa, ja jos vielä ottaa lukuun perhekohtaisen kokonaistuloksen ja vähentää minun häviöni, voi kyllä 125 euronkin tuottoa pitää oikein mukavana.

Mentiin heti panemaan pöytä koreaksi Kasinon siistiin ravintolaan, missä Kirsti tarjosi kuuden euron lounaskeitot. Oli muuten viikon paras soppa, vaikka olikin kurpitsakeitto. Tämä pelikokemus ei varmasti hevin unohdu.

 

Kulttuuria waltarilaisittain

 

Waltari-tietoutta kaikkineen edusti Panu Rajala. Häntä oli luennoilla taas kerran aivan upea kuunnella sekä asian kiinnostavuuden että esitystavan tempaavuuden johdosta. Matkatoimisto Toiviomatkat ja hotelli olivat järjestäneet meille oman, erittäin hyvin toimivan tilan esitelmätilaisuuksia varten. Toimiston agenttina ja suomalaisena matkaoppaanamme toimi Eero Havia, erittäin kokenut Maltan tuntija ja päsmärinä rauhallinen ja asiallinen kuin mikä. Hänet Toiviomatkojen johtaja Tapani Oksanen oli vanhojen yhteyksiensä perusteella onnistunut löytämään meille.

Waltarin tiedetään käyneen Maltalla tutkimassa aineistoja temppeliherroja koskevaa kirjaansa silmällä pitäen. Vain Waltarin Turkin matkakertomuksesta vuodelta 1968 on silmiini osunut suppea maininta sivulauseessa käynnistä ”Maltassa kolme vuotta sitten” eli siis vuonna 1965. Mitä kirjailija siellä näki ja missä kävi, jää arvailujen varaan, vaan eipä ole saari kovin iso katseltavaksi, joten eivätköhän hänen näköpiirissään suurin piirtein olleet samat keskiaikaiset ja keskiajan lopun kohteet temppeliherrain ja sittemmin johanniittain ritarikuntien vaiheilta kuin meillä nyt? Mielenkiintoinen on Waltarin tapa taivuttaa Malta, Maltassa, kun minä sanoisin Maltalla.

Panulla sen enempää kuin muilla ryhmän jäsenillä ei ollut havaintoa mistään erillisestä lehti- tai muusta artikkelista, jonka Waltari olisi jättänyt jälkimaailmalle erityisesti juuri Maltalta. Tuntien Waltarin tarkkuuden perehtyä asioihin, on aivan varmaa, että hän kävi aika monessa niistä kohteista, joita mekin viikon aikana saimme kokea ja katsella ja joista Panu Rajala meille puhui yleisellä, välimerellisellä tasolla.

 

Jännä puhelinsoitto

 

Oltiin päiväretkellä Maltan pääkaupungissa Vallettassa ja lounastamassa jossakin ravintolassa tosi kaikuvien kiviseinien sisäpuolella, Pirjo ja Jukka meidän pöydässämme tai me heidän. Ruokailuvälineet kilisivät ja ihmiset puhuivat keskenään. Tunsin rintataskussa puhelimen värinän, vaikka soittoääni ei kuulunutkaan. Varmuuden vuoksi näytin kännykkää Kirstille, joka näki puhelun olevan tulossa Runebergin antikvariaatin Erikssonilta. Painoin vihreää ja huusin luuriin:

– Terve Eriksson, olen meluisassa paikassa, kuten kuulet.

Soitan sulle heti, kun pääsen rauhalliseen paikkaan.

Soitin myös. Eriksson ilmoitti voivansa nyt ”päästää minut häpeästä”. Jossakin blogikirjoituksessa olin kirjoittanut antaneeni nimen omaan Erikssonin tehtäväksi hankkia kokoelmiini Waltarin tuotannon viimeinen niitti, ilman tekijänimeä julkaistu yrityshistoria, ”Kirjateollisuusasioimisto Oy 1910 – 1935. Kirjan kunto oli erinomainen ja hinta niin ja niin monta sataa euroa. Sovimme, että tulen hakemaan seuraavalla viikolla, ja nyt alkuviikosta kävin myös.

Siellä valettalaisella pihamaalla tietysti hihkuin yllätyksestä ystävä Hannulle, joka heti kysyi, paljonko yli tonnin sain maksaa. Kerroin satasten määrän eikä yli tonnin ollenkaan. Samassa iski epäily, josko Eriksson kuitenkin oli sanonut tuhat ja niin ja niin monta sataa ja tämä tuhat olisi jäänyt minulta kuulematta. Samalla huomasin, että itse kirjan nimi ei suoranaisesti ollut tullut puheeksi lainkaan. Erikssonilta ja muilta olin kysellyt laadun parantamismielesä kaiken näköistä Suurta illusioonia ja Vierasta miestä tuli taloon. Vahvistui epäilys, josko kyseessä nyt ollenkaan oli tämä Kirjateollisuusasioimisto. Kiihkoissani olin vain kuvitellut ja kuullut toiveitteni mukaisesti. Uusi puhelinsoitto selvitti asian. Kirja oli oikea, samoin kuulemani hinta.

Nyt vielä, jos jostakin löytyisi Mika Waltarin kirja Mies ja haave numeroituna laitoksena, voisin puhua sataprosenttisesti aukottomasta Waltarin ensipainosten kokoelmasta. Tietysti kirjojen laadun parantaminen aina on ajankohtaista.

 

Apostoli Paavalia ja Egyptin pyramideja

 

Aikajanalla päästiin huomattavan kauas ajanlaskumme ajan taakse. Ggantijan temppelin sanotaan olevan 1100 vuotta vanhempi kuin Egyptin pyramidit. Apostoli Paavalin laiva hajosi muudaana syksynä myrskyssä Maltan rantasärkille, ja miehistö sekä matkustajat viettivät yhden talven saarella ehkä noin vuonna 60 meidän ajanlaskuamme. Paavalin asuinsijaa näytettiin jonkin vanhan katakombin perukoilla, eivätkä nämä hautasijat olleet mitenkään nuoria.

Vaikka meitä entisiä ja nykyisiä kirkon työntekijöitä oli läsnä aika joukko, ei keskuudestamme löytynyt yhtään Raamattua eikä Uutta Testamenttia. Uskonnon emerita lehtori Tertun matkakumppanin, matematiikan lehtori Helenan matkalukemistosta löytyi opaskirjanen, josta Terttu saattoi koko porukalle lukea Apostolien tekojen 28. luvusta hyvän kuvauksen Paavalin tulosta Maltalle ja viipymisestä siellä yli talven.

 

Yleistietoa ja topografiaa

 

Malta on joskus ollut osa Sisiliaa. Saarten välimatkaa on vain 90 kilometriä eli saman verran kuin Helsingistä Tallinnaan. Malta käsittää seitsemän erillistä saarta, yhteispinta-ala vähän päälle 300 neliökilometriä. Maltan pääsaari on huomattavasti muita suurempi, ja toiseksi suurinkin, nimeltä Gozo, on vain 67 neliökilometriä. Asukkaita kuitenkin saarilla on liki 400 000. Jos Suomen asukastiheys on noin 15 henkeä neliökilometriä kohti, niin Maltalla se on runsas tuhat henkeä. Silti tyhjän näköistä maisemaa riittää. Varsinaiset vuoret puuttuvat, saarten korkein kohta alle 300 metriä. Samoin puuttuvat kaikki joet ja sisäjärvet. Pohjavesiasia ei tullut puheeksi, mutta kaikki ainakin taivaalta tuleva makea vesi tunnutaan otettavan talteen ja puhdistettavan erilaisissa suodattimissa useaan kertaan. Juotavaksi hanavettä ei mainittu, ja kansakin tuntuu juovan pullovettä, mistä lie sitäkin saarille tuodaan.

Meillä ei vähimmässäkään määrässä ollut rantaloma, vaikka rantoja kyllä piisasi nähtäviksi runsain määrin. Rannat ovat kivisiä, ja ainut nähty hiekkaranta oli tullut maksamaan yli miljoona euroa. Hiekka oli laivoilla rahdattu paikalle Jordaniasta asti. Tulopäivänä jonkin verran satoi, mutta muina keli oli mitä kaunein ja aurinkoisin. Varjopaikoissa tuulen osuessa päin, sai kyllä olla pitkähihaista yllä. Vielä talvi- ja kevätsateiden jäljiltä nähtävillä oli runsaahkosti vihreätä, mutta ajatella vain sopii, miten palanutta ja karua syksyllä on maisema kesän auringon polttotyön jäljiltä.

 

Toiviomatkojen kyydissä

 

Toiviomatkat on kuljetellut ryhmiäni ainakin Israelissa, Kreikassa ja Egyptissä ja oli nyt voittanut viiden matkatoimiston kesken laittamani tarjouskilvan. Hotelli Corinthia Marina on ST. Julianissa, ihan tasokas ja hyväpalveluinen paikka. Joka huoneella oli merinäköala ja oma parveke. Yhtä päivää lukuun ottamatta paikalliselta toimistolta oli ostettu opastetut käynnit kuljetuksineen valituissa historiallisissa kohteissa. Oppaana toimi hymyilevä neiti tai rouva Anna, joka tuntui osaavan nimen omaan historian läksynsä.

. Jos nyt saisin olla vahvistamassa käyntikohteiden listaa, voisin jättää puolet kohteista pois ja antaa vapautunut aika jäljelle jääville kohteille. Meno olisi tullut rauhallisemmaksi, ja kohteet olisivat saaneet enemmän aikaa, mutta hyvä näin.

Olin sanonut tarjouskilvassa matkatoimistoille erääksi ehdoksi, että opastus on oltava suomeksi. Näinpä Toiviomatkat oli kiinnittänyt retkikuntaamme Eero Havian – henkilön, joka Suomesta on pannut alulle ryhmämatkailun Maltalle. Eero on asiansa hallitseva henkilö. Siinä missä paikallinen turistiopas Anna tiuhkutti tietoa Maltan menneisyydestä, Eero käänteli sitä mikrofoniin suomeksi ja antoi tietoa maan nykypäivästä ja lähimenneisyydestä.

Toiviomatkojen toimistossa Liisa Hynninen oli suurella tarkkuudella valmistellut meille matkan yksityiskohdat. Näin siitäkin huolimatta, että pitkänaikaa yritin vääntää hänet Hänniseksi.

 

Muuttolintuja ja muita siivekkäitä

 

Olin ennen matkaa lukenut amerikkalaisen dekkarin, nimeltä Maltan haukka. Ajattelin, että haukka on jotenkin Maltan merkkilintu, mutta jos näin oli, Maltan haukkaa ei ollut mitenkään tuotteistettu esimerkiksi avaimenperiin tai muuhun turistikrääsään. Kirstille yritettiin löytää lintukoruja, mutta kiven alla olivat nekin. Jokunen filigraanityö hopealangasta sentään saatiin, vaan muuta ei.

Matkan lintuteemaa johti oikeasti mainio lintuharrastaja ja -asiantuntija Marja Norha, Panu Rajalan puoliso. Maltan yli tai kautta kohti Pohjolaa kulkee muutama lintujen muuttoreitti, ja kaiketi linnut samaa tietä suunnistavat syksyn myötä etelään. Lintujen tullessa Afrikan suunnasta joudutaan viimeisimmäksi ylittämään Sahara ja Välimeren eteläinen osa. Maltan saaret ovat mitä oivallisin paikka laskeutua levähtämään ja tankkaamaan.

Näistä meille esitelmän piti Marja, ja hänen johdollaan kuljeskeltiin yhdellä luonnonsuojelualueella näkemässä ja kuulemassa sekä paikallisia siipiniekkoja että vielä jäljellä olevia muuttajia. Itse asiassa ohjelmassa näitä luonnonsuojelualueita piti olla kaksi, mutta ajan tiukkuuden vuoksi toinen jäi pois. Vaikka opas Anna sanoi alueiden olevan hyvin toistensa kaltaisia, olisin mielelläni viipynyt kummassakin.

Maltalla tämä lintuhomma on varsin kuuma aihe. Lintuja on kautta aikojen metsästetty ampuma-aseilla ja verkoilla. Luonnonsuojelijoiden pirtaan tämä käytäntö sopii huonosti. Minulle oli uusi tieto, että Malta ja Suomi ovat ainoat Euroopan Unionin maat, joissa lintujen metsästys on vielä sallittu.

Marja näki ja näytti hämmästyttäviä lintuja sikäläisten pensasvarpusten joukosta sielläkin, missä meikäläinen ei niitä ensi kuulemalta erottanut lainkaan. Kun sitten pysähtyi tarkkailemaan, niin toki erikoisuuksia oli sekä korvin kuultaviksi että silmin nähtäviksi. Minäkin oikein ahmin näitä erikoisia kuuloelämyksiä kuulolaitteellla niin kauan kuin vielä on mahdollisuus alenevalta kuulolta erottaa jotakin. Toki en lintuja oppinut, sillä oli kaiken maailman punapäälepinkäistä ja kerttusta mustapään kanssa ja ilman sekä kahlaajaa meressä pitkin ja paksuin jaloin ja muin. Marja oli huolella valmistautunut esitykseensä, joka tuli halukkaille vielä matkan jälkeen kirjalliseen jakoon.

Ainakin minua tämä lintuteema elähdytti ja ilahdutti. Ihmetellä sopi taas kerran luonnon ihmeitä. Miten ihmeessä ja kuka viestitti tänäkin keväänä Afrikassa talvehtijoille Pohjolan ennenaikaisesta kevään tulosta niin, että linnut olivat arvanneet lähteä varhaiselle muuttomatkalleen?

 

Kolme maailmanperintökohdetta

 

Tosi mielenkiintoinen oli kulttuurineuvos Eero Niinikosken esiintyminen UNESCOn maailmanperintökohteiden esittelijänä. Suomessa kohteita on seitsemän, ja ainakin Verlan paperitehdasyhdyskunta Jaalassa on niistä yksi. Niinikoski on ollut sitä ajamassa listoille ja tunsi läpikotaisin koko systeemin. Minulle tuttuja olivat Petäjäveden vanha kirkko, Suomenlinna sekä vanha Rauma. Maltalla maailmanperintökohteita on hyväksytty kolme, niistä jo mainittu Ggantijan temppelialue yksi.

Perintöteeman ja lintujen liittäminen Waltari-aiheeseen rikastutti minusta uusina mukavasti retkeä eikä jättänyt kirjailija Mikaa mitenkään katveeseen, vaikka Panun Maltan ritarimatkan blogista näinkin saattaisi lukea. Myös Niinikosken esitys on tullut jakoon osanottajille, ja esimerkiksi Arja raportoi osin tietämättään käyneensä liki 50 kohteessa silmäiltyään netistä koko lähes tuhat nimeä käsittävää perintölistaa.

 

Ei jäsenkirjoja eikä tunnisteita

 

Mika Waltari -seuran jäsenyys ei millään tavalla ole ollut näihin matkoihin osallistumisen ehto. Eräs tarkoituksista on herättää kiinnostus Waltariin ja hänen tuotantoonsa. Tavoite saavutettiin, koskapa ainakin Tarja ja Mikko kyselivät, miten seuraan voi liittyä ja mitä iloa siitä on. Oli helppo vastata, että netissä on liittymislomake Mika Waltari -seuran sivuilla, ja hyötynä saa ainakin muutaman jäsenkirjeen vuodessa. Niissä on tietoa tapahtumista ja muusta Waltariin liittyvästä kulttuuritarjonnasta.

Muistaakseni Leenan Timo sanoi taas kaivavansa esiin Johannes Angeloksen, Mikael Karvajalan ja Hakimin ja muita Waltarin Välimereen liittyviä teoksia idän ja lännen sekä kristinuskon ja islamin ristivedoista Panu Rajalan esitelmien ja kaiken koetun innoittamana.

Meitä ryhmässä oli kaiken sorttista kulkijaa. Itse nyt olen tunnetusti muun muassa sokea, ja kuulemisenkin kanssa on niin ja näin. Vain vaimo Kirsti rohkenee joskus hyväntahtoisesti kysellä ääneen ymmärryskyvyn perään! Muutama oli kuurosokea, muutamat taas vain sokeita, ja joku klenkkasi huonosti. Nähdäkseni matka ei leimautunut mitenkään vammaisten henkilöiden matkaksi; oli vain ihmisten matka, joka tehtiin yhdessä.

Mitään lääkärintodistuksia terveydentilasta ei kyselty eikä luetteloja sairauksista tai vammaisuuksista pidetty. Omat lääkkeet oli kehoitettu ottamaan mukaan ja kerrottu, että ketään ei varsinaisesti auteta, mutta ei myöskään jätetä! Minulla ei ollut havaintoa, että me eri tavoin vammaiset henkilöt olisimme olleet pulma toisille, eikä kukaan itsensä vammaiseksi henkilöksi tunnistautuva valittanut erottumistaan porukoista. Meillä oli siis oikeasti ihmisten matka.

 

Sakemannien lentopommi ja Joosefin patsas

 

Mostan katedraali on omistettu Neitsyt Marian taivaaseen ottamiselle, valmistunut 1600-luvun alussa. Kupolin halkaisija on 50 metriä ja tapulin korkeus 59 metriä. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset eivät onnistuneet Maltan valtaamisessa, vaikka saaret olisivat olleet erinomainen tukikohta ennen muuta Rommelin joukkojen huoltamisessa Pohjois-Afrikan puolelle.

Huhtikuussa 1942 keskelle Mostan kirkon kupolia osui saksalaisten 500 kilon lentopommi. Kirkossa oli yli 200 ihmistä, ja jostakin syystä pommi jäi suutariksi eikä räjähtänyt. Sitä pidettiin Jumalan ihmeenä. Nyt pommin replika oli nähtävillä ja tunnusteltavana kirkon sisällä.

Seinillä on paljon sinistä väriä. Kuului kuin enkelkuoro olisi laulanut. Vähän matkaa edettyämme löytyy ryhmä saksalaisia naismatkailijoita laulamassa nuottivihot käsissä, ja enkelten laulu saa luonnollisen selityksen. Sakastin alakerrasta löytyy siisti vessa ja kirkon pihamaalta harvinainen patsas. Siinä Joosef on Jeesus-lapsi sylissään, ja Maria on jotenkin sivuun kääntyneenä taustalla, patsaan vieressä hedelmää kantava elävä sitruunapuu.

 

Lasinpuhaltamoa ja markkinahumua

 

Vanhan kaupungin torin tuntumassa näkyy pätkä ison vesisäiliön muuria. On aika paljon hylättyjä taloja, osin brittiarmeijan jättämiä. Maltan historia tuntee pitkän rivin valloittajia aina foiniikkialaisista lähtien. tuhatluvulle tultaessa on ollut parinsadan vuoden jakso arabivalloitusta ja sen mukana muhamettilaista aikaa. Sekaan on mahtunut ranskalaisia, italialaisia ja Aragonian espanjalaisia. Turkkilaiset karkoittivat Rodoksen valloituksen yhteydessä 1500-luvulla Maltalle johanniittain ritarikunnan.

Viimeksi ovat lähteneet engelsmannit. Malta sai itsenäisyytensä 1964. Viimeisimmät kymmenen vuotta maa on ollut Euroopan Unionin jäsen. Kierroksellamme bussi sivuuttaa Amerikan Yhdysvaltojen suurlähetystön alueen. Tienoo hulmuaa tähtilippuja. Lähellä on edelleen brittiarmeijan peruja lentotukikohdan hangaarirakennuksia. Nyt ne ovat pienyritysten verstaita ja pikku myymälöitä.

Bussin pysähdyttyä rynnätään lasipuhaltamoon, jossa menossa ovat suuret myyntimarkkinat. Löydän mukavan näköisen Maltan ristin ja ketjun kaulaani vaihteluksi bolille. Pihalla huomataan, että näitä lasipuoteja on koko se kulmakunta tulvillaan, samalla tavalla hopeapuoteja hienoine filigraanitöineen. Myöhemmin löydämme Gozon saarelta Kirstille kaksikin filigraanilintua entisten lintujen seuraksi. Pysähdellään, ja opas tarjoaa mahdollisuutta käydä ottamassa ulkona kuvia. Päädytään kapeakujaiseen Mdinan vanhaan kaupunkiin, jossa on hyvin säilynyt ympärysmuuri ja muun muassa benediktiininen nunnaluostari. Sinne mentiin keväällä ilman paluuta! Kaupunki on saaren vanha pääkaupunki, noin 200 metriä meren pinnan yläpuolella, on ollut hyvä paikka ympäristön valvontaan.

 

Nykyajan rääseikköä ja historiaa

 

Iso osa porukasta könysi vanhoihin hautakatakombeihin, joiden perältä mentiin asuntoon, jossa sanotaan Paavalin majailleen. Olin näitä hautahyllystöjä katsellut muualla mielestäni tarpeeksi, ja jäin Esan Liisan sekä Mallan Marjan kanssa luolan aukon edustalle odottelemaan. Siinä istuttiin isolla sileällä kivellä, jota on käytetty omaisten tullessa ruokailemaan yhdessä vainajien kanssa.

Tuli siinä tarve päästä diureettisille asioille, ja huussikummiksi löytyi Kirstin huvettua hautoihin matkakumppani Sirja. Katseltiin siinä katukuvaa yleisesti, ja ihmeteltiin muun muassa sähköturvallisuusmääräyksiä. Vanhoilla kiviseinillä rakennusten ulkopuolella risteili sähköjohtoja, joiden kiinnitykset olivat niin ja näin. Antiikkisia sulakkeita oli näkyvissä. Historian monen sortin elementit antoivat kättä toisilleen.

Jalkakäytävät ovat äärettömän kapeita, ja hyvä oli kävellä ajoradalla, josta noustiin pois vain auton tullessa. Kaduilla on nimet ja varmaan numerotkin, mutta niitä ei juuri näy. Sen sijaan taloilla on nimiä: Casa nova, Casa bella, Maria Dolores, Casa Melita ja sitä rataa, kadun varret täynnä pieniä puoteja. Niistä useimmat tuntuivat pitävän siestaa kello 13 ja 16 välillä. On kauniin värisiä ovia ja erkkereitä. Torin reunassa Kirstin silmään pisti invapaikka autolle. Jossakin hän ohjasi käteni tunnustelemaan erikoisen korkeata pilariaitaa.

Oli muuten mukava liki neljän vuosikymmenen jälkeen taas päästä kummipojaksi. Vapun kunniaksi huussikummi Sirja sekä Heidi olivat jostakin löytäneet ylioppilaslakkia muistuttavat päähineet ja Sirja ennen muuta minua ajatellen Malta-merkityn oikean kummilusikan.

 

Matkanjohtajan purputusta

 

Vaikka ohjelma oli hiotusti suunniteltu, jonakin aamupäivänä yli neljä tuntia pelkästään jalkojen päällä oli olla vanhalle miehelle liikaa. Seisoskelua antikviteettien ääressä ja sitten enemmän tai vähemmän kiirehtivää kävelyä jo aiemmin mainituilla kapeilla jalkakäytävillä ja pomppimista sen ja ajoradan välillä kohti seuraavaa kohdetta, joka on ”ihan lähellä”; oli läkähdyttää miehen hengiltä! Siinä kulkiessa ja jalkojen poltetta torjuessa ei kyllä ehdi katsella ympärille, saati nähdä mitään.

Yhdelläkin kohdalla tultiin torin reunalle, jossa oli toista kymmentä vossikkaa kuskeineen odottelemassa kyytiasiakkaita. Olisiko ollut jokin Pyhän Paavalin aukioista jossakin vanhassa kaupungissa! – Jos kuljetuspalvelu olisi ollut etukäteen tiedossa, olisin neuvotteluissa vaikka korottanut matkan hintaa vitosella per nuppi ja pannut meidät ohittamaan kulkemamme ahtaat kujanteet mukavasti hevospeleillä keikutellen. Kärryn kyydistä korkealta olisi nähnytkin jotakin ja ehtinyt huokaista seisoskelun ja muun kävelyn lomaan. Mutta eihän Maltan sisäisen matkatoimiston esitekään kaikkea kerro meille valittavaksi, ja niin sitten talsitaan.

Yhtä vapaapäivää lukuun ottamatta ohjelmaan kuului ennalta tilattu hyvä lounaskattaus. Päivällisruoka oli tarjolla oman hotellin noutopöydästä. Omaehtoisesti listalta valittujen aterioiden puuttuminen jätti maltalaisen ruokakulttuurin tuntemisen aika ohueksi. Ruokakaupasta kotituomisiksi tarttui pari purkkia kapriksia.

Kuvatun talsimisaamupäivän lounas oli sekin jo liki puoli tuntia myöhässä, ainakin minä väsynyt ja nälkäinen, jolloin senkin aterian mahdollinen nautinta-arvo hupeni fyysiseen ja henkiseen palautumiseen. Korvia särki tuolien raahaava siirtely ravintolan kivilattialla, ja olo oli mitä ärtynein. Nälkä oli, että näköä haittasi, vaikka minullakaan ei siihen juuri olisi varaa, ja nälkä totisesti alentaa ärsytyskynnystä. Kuullakseen jotakin väki karjuu toisilleen, ja tuoleja raahataan pitkin lattiaa lisää.

 

Mukavia kokemuksia sentään paljon

 

Lempeä vihanneskeitto ja kaksi pientä merikalaa ynnä kuppi mustaa etelän kahvia saavat ihmeitä aikaan. Toki matkalla saatiin joskus myös murukahvista sekoitettua kaameata horoa, joka oli niin laihaa, että jos käyttäisin sokeria, niin olisin kyllä nähnyt palat kahvin läpi kupin pohjalla.

Apostoli Paavali oli kirkoin, kaduin, aukioin ja eri esinein tuotteistettu näyttävästi. Yhdessä näytäikkunassa nähtiin pieniä Maltan haukkapatsaita, mistä sellainen olisi heti pitänyt ostaa. Myöhemmin ei lintuja näkynyt, mitä nyt runsaat määrät pensasvarpusia triiskutteli vähän kaikkialla. Jollakin kohdalla ulkona puhalteli mereltä kylmä tuuli, ja naiset levittelivät shaaleja harteilleen. Jossakin kirkossa oli ennen näkemättömän hienot marmorikuviot lattiassa. Maria antaa rintaa lapselle, mikä keskiajan taiteessa on harvinaista, sillä yleensä kaikkea pyritään mieluummin peittelemään kuin paljastamaan. Sekä lattia että kuvat olivat erittäin hyvin säilyneet vuoden 1693 suuresta maanjäristyksestä.

Näillä kulmilla pääsiäisaikana kulkue menee 7 kirkkoa läpi. Jonkin kirkon museokaupasta löytyy Kirstille neule lampaanvillasta, hinta vain 30 euroa, ja paleleminen loppuu siihen.

Jokunen harrastaa aamu-uintia hotellimme lähivesissä ja altailla. Useimmat heistä osoittautuvat kuluneenkin talven avantouimareiksi. Jonakin aamuna tohtorimme Panu tavataan kylpytakki päällä kiertämässä hotellia, kun oli jäänyt lukittujen ovien ulkopuolelle.

Bussilla ajellaan Maltan pääsaarta ristiin rastiin. Näkyy pieniä vanhoja tuulimyllyjä, jotka pumppaavat vettä, ei varsinaista tuulivoiman käyttøä energian tuottamiseen siis. Ostan kevään ensimmäiset mansikat tienvarsikauppiaalta. Hän myy myös kotitekoisia likööreitä, joita saa maistella. Ovat kuulemma pliisuja ja makeita ja maistuvat pirtulle. Sillä kohdalla meressä näkyy yksi Maltan seitsemästä saaresta. Maihinnousu on kielletty, koska engelsmannit ovat käyttäneet sitä tykkiensä ja pommiensa koeammuntakohteena. On liian paljon suutareita. Kohta tien varressa pellolla iso lauma lampaita.

Opas Annan käymä matkailualan koulu on aivan hotellin ovea vastapäätä, vanha brittien asuntola. Autojen polttoaine on karvan verran edullisempaa kuin meillä, diesel 1,30 euroa. Taloja on myytävänä, omistaja myy! Katoilla näkyy aurinkopaneeleja, joilla lämmitetään lähinnä talousvesi.

Kinneys on paikallinen uutejuoma., maistuu italialaiselta kamppaarilta, mutta ei sisällä alkoholia. Lasillinen menee kylmänä, vaan ei enää toista. Tien varressa erikoisia kivikatoksia, joissa neitsyt Maria ja kynttilöitä;sitten huippukorkea hotelli hilton, aivan kamalan näköinen, peiliä, metallia ja lasia, muu rakentaminen vaaleata paikallista kiveä. Bussi palaa hotellille ajallaan. Kävellään vielä katsomaan kauppakeskus lähellä. Löytyy supermarket, pieni ja eri kuin ensimmäisenä päivänä. Ostetaan muutama litra vettä kahden litran pulloissa, 49 eurosenttiä litra, kaasuvesi olisi ollut vain 15 senttiä tässä kaupassa.

Useimmat aamiaiset nautitaan auringossa terassilla. Yö oli taas jäänyt ilman syytä lyhyeksi kummastakin päästä. Matkalukemisena onneton ”Kuksteri”, Jorma Viikin omaan kokemukseen pohjautuva, sinänsä koskettava kirja lastenkotikierteestä.

Linturintamalla etsinnässä on sinirastas, Maltan kansallislintu, ehkä löytyy saaren keskiosasta. Sliema on pieni kaupunki, Mark&Spencer, posti, kauppoja, tiellä ruuhkaa, taas talo myytävänä, ja nyt asunto kerrostalosta.

Hiekkarantoja ei todellakaan ole. Tien varrella paljon tunneleita ja vieressä vanha vartiotorni. Asunnot ovat kalliita, omakotitalo pienin puutarhoin 250 000 euroa. Vanhoja aatelisperheiden asuntoja.

 

Sliemma ja pääkaupunki Valletta

 

Teemme taksiretken Sliemmaan vapaapäivänä. Minua ovat aina kiehtoneet postikonttorit, ja sellaisesta aloitetaan. Postitorven keskellä on Maltan risti, samoin sikäläisten eurokolikkojen kääntöpuolella. Ostetaan 90 postimerkkiä Suomen kortteihin ja kaksi Yhdysvaltoihin.

Eero Havia on edellisenä päivänä sanonut postin olevan ”tuolla ylhäällä”, ja sieltähän sitten kävellään nyt mukavasti pieniä katuja alas rantakadulle, jonka varteen isot tavaratalot, liikkeet ja ravintolat ovat keskittyneet. Kirsti ja minä hingumme engelsmannien Mark & Spencerille. Sellaisesta oli usein löydetty edullisia ja korkealaatuisia teepaitoja, joissa on rintatasku, miehen kännykkää ajatellen verraton paikka. Nyt värivalikoima on surkea, ja mukaan tarttuu vain yksi oranssi paita, naapurista Bh>S-tavaratalosta toinen. Muut rätit olivat Kirstin mielestä kolmea sorttia, hirveitä, kamalia tai ihan kauheita.

Tuulan ja Reijon kanssa nautitaan yksi matkan harvoista omavalintaisista aterioista. Himoitsen listalta mustekalaa ja saan myös. Tosin se on peitetty runsaaseen tomaattisoosiin, joka kätkee myös mustekalan mainion maun.

Kaupunki on kaupungin jatkona rantakatua ajettaessa. Jotkut käyvät kävellenkin Sliemassa vapaapäivänä, Liisa ja Hannu sekä Päivi ja Esko muiden muassa. Jälkimmäinen pari on käynyt myös keilaamassa. Päivetys näkyy kasvoilla.

Gzira on seuraava pikku kaupunki, Valetta on näkynyt jo jonkin aikaa, valtavan korkeat muurit. Herra Valette oli ranskalainen, jonka mukaan kaupunki muureineen on nimetty. Nyt paikka on yksi Maltan kolmesta maailmanperintökohteesta. Satamaan mahtuu talvehtimaan runsas määrä purjeveneitä. Kuivatelakka pystyy huoltamaan 350 000 tonnin tankkerin. Pohjoismaalaisia Vallettassa asuu noin kuusi tuhatta, enin osa ruotsalaisia.

Kaupungin rakentajat olivat johanniittoja, jotka vuonna . 1113 saivat paavilta nimen ja arvon. Tuolloin kunnon ritarilta edellytettiin 3 pyhiinvaellusta, yksi Roomaan, toinen Santiako de Compostelaan ja kolmas pyhälle maalle. Jotta pääsi ritariksi, piti olla aatelinen 4 sukupolven ajan sekä äidin että isän puolelta. Johanniitat olivat erikoistuneet sairaiden hoitoon. Heidän lipussaan on punainen risti, joka on periytynyt yleiseksi sairaalatunnukseksi kautta läntisen maailman. Yhä on nähtävänä 171 metriä pitkä sairaalarakennus 1570-luvulta. Siinä sanotaan tehdyn maailman ensimmäiset kaihileikkaukset.

Valetta on Euroopan kulttuuripääkaupunki 2018, ja sitä varten rakennetaan jo. Teitten varret ja rannat kyllä saisivat siivota puhtaiksi pois heitetystä roskasta ja tyhjistä tölkeistä. Lasiputeleilla on pantti, mutta metallitölkeillä ei.

Käydään vanhassa ritarikuntien suurmestareiden palatsissa. Nähtävyyksiä esitellään toisessa kerroksessa, kopelliineja ja muita seinävaatteita silkistä ja villasta. huone on hämärä, jotta valo ei himmentäisi värejä. Ainut tämän alan kokoelma, joka 1600-luvulta on säilynyt maailmassa. Tekstit italiaksi, joka on ritarikunnan virallinen kieli. Talossa toimii 68-jäseninen parlamentti.

Opas Anna yrittää ohjata minua hissiin ja on melkein vihainen halutessani tarjota jalkaterille vaihtelua portaista. Heidi lohduttaa opasta, että ”on Ari kävellyt jo yli 70 vuotta”!

Palatsi toimii tänä päivänä maan parlamentin tyyssijana. Malta on muutama viikko sitten saanut uuden presidentin, joka on naispuolinen. Jotkut meistä näkevät rouvan turvamiehineen nousevan autoon parlamentin edessä.

 

Kieliopintoja ja tunnelmapaloja

 

Vesi on maltaksi ilma, ja sormi tarkoittaa ihmisen takapuolta. Sliema merkitsee rauhaa. Yritän johtaa sitä konsonanteista s l ja m, Sliema. Olen löytävinäni yhteyden seemiläisiin kieliin. Hebrean salom on rauha, samoin arabian salam. Opas Anna maltalaisena kuitenkin protestoi.

Kävelyä, valtavasti erivärisiä pelakuita ja petunioita, siistit yleisövessat, aurinkoa ja jälleen kirkko. Sen erikoisuutena on italialaisen Caravaggion maalaukset, joista Johannes Kastajan mestaus ainut signeerattu ja kuuluisin, kovin suuri, ehkä kolme kertaa viisi metriä. Johanneksen irtonainen pää ei oikein inspiroi!

Kirkon sisällä kahdeksan muinaisen eri ryhmittymän kappelit. oppaat huutavat kilvan. Nimi Malta tulee foinikiasta ja tarkoittaa satamaa, Välimeren syvin luonnonsatama. Joka päivä kello 12 ammutaan yksi kanuunan laukaus. Opas yrittää ylittää jonkin kauhean möyhintäkoneen jyryn ja pauhun. Merituuli on taas tuima. Kaikki kadut 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden. Takorautakaiteita, monivärisiä erkkereitä, kirkon katolla Maltan risti. Katukuppilan listalla kanisalaattia ja muita kaniruokia. Katurekissä edullisia mekkoja naisille seitsemällä eurolla. Eri puolilta maailmaa on otettu tietyn mallinen maamuki. Malta-muki löytyy. Opas paasaa asiat 3 kertaan.

 

Vapun viettoa Gozon saarella

 

Maltan toiseksi suurin saari on Gozo, laivamatka pääsaarelta vajaat puoli tuntia. Vappu on kansallinen juhlapäivä, ja iso joukko paikallista väkeä suuntaa matkansa meidän laillamme saareen. Pinta-ala on 67 neliökilometriä ja asukasluku 30 000, siis alle kymmenen rosenttia maan väestöstä. Lautalle jonotus on sirkus sinänsä. Nuoriso ja jotkut vanhemmat eivät osaa jonottaa. Bussi on jäänyt pääsaaren rantaan, ja vastarannalla odottaa toinen bussi. Ryhmän olisi hyvä pysyä koossa. Kesken kaiken lantkonki irtoaa ja lähtee liikkumaan pyörillään. Puolet porukastamme jää seuraavaan laivaan – näin luulemme. Lantkonki työnnetään kuitenkinkiinni ja lastaus jatkuu.

Aattoiltana on ravintolassa vedetty komeasti hei rullaati rullaati Kirstin näyttäessä iskutahtia käsillä ja nyt aamuautossa vapun kunniaksi Lintu-Marjan johdolla Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö. Puolen yön aikaan jytisivät paikat suuren ilotulituksen johdosta.

Opas Annalta tiukataan historian lisäksi Maltan nykypäivää. Oppivelvollisuus on viidestä kuuteentoista vuotta. Pääasiallinen toimeentulo ja BKT jäävät kotona selvitettäviksi. Lapset kasvavat kaksikielisiksi, maltaa ja englantia. Puhe kääntyy Pyhän Paavalin lahteen, joka on täynnä venepoijuja, ja isoon vuoreen, joka osoittautuu jätevuoreksi. Jollakin kukkulalla on linna. Se näyttää sotilaslinnalta, mutta onkin vain siltä näyttävä siviili-ihmisen palatsi. Oli aika, jolloin sotilaslinnat välttyivät maksamasta veroja! Näkyy meri molemmin puolin. Komino, Maltan kolmanneksi suurin saari, osa elokuvasta Monte Christon kreivi filmattiinsiellä.

Hirvittävästi kaksikerrosbusseja, oma löytyy. kuljettaja ei pysähdy yhteenkään stopmerkkiin. Sininen ikkuna on luonnon muodostelma. Sinitaivas näkyy kaareksi sortuneiden kallioiden välistä. Markkinatouhua ja hanurin soittoa, jätetunkion löyhkää. Gozolla on rauhallista maaseudun elämää. Työllisyys on aina ollut ongelma, ja on lähdetty siirtolaisiksi. Perunapelto kukkii. Pääkaupunki on Victoria eli Rabat. Kotkapatsaita talon räystäslipan alla. Paljon Lidlejä. Tuoreita kaneja ja kanoja kaupan. Ainoastaan lauttayhteys pääsaarelle, ennen venäläinen helikopteri, jossa bulgarialainen miehistö. Kukkaloistoa, puisto, patsaita, leijonan päitä, kaksi oopperaa, kun Maltan pääsaarella ei ole yhtään. Victorian tori täynnä tarpeellista rihkamaa. Talot rakennetaan paikallisesta vaaleasta kivestä, jota ei voi viedä maasta, koska saaret loppuisivat. Suuri risti vuoren huipulla. 10 000 öljypuuta jo roomalaisten ajalta. Taas myytävänä paljon taloja ja autotalleja. Viljelyksiä, vanhoja vedenalaisia luolia, vanhoja kivilouhimoita. Pieni sisäjärvi, jonka vesi suolaista, soutelua 4 eurolla, taas hanuristi, eroosio syönyt kallioon aukon, tasainen kaari, kalliossa lohkeamisvaara, tunkion haju jälleen, kultahampainen hunajakauppias, 2,5 euroa pieni purkki.

Ei ole katuvaloja, joten on ehtoosta pimeätä ja romanttista. Ggantijan temppelialue, mitä lie, lounaalla pastaa ja kalaa, äiti ojentaa bussikuskille ikkunasta aurinkolasit. Heinäpaaleja, akvadukteja 1800-luvulta, ovat tuoneet vettä ylängöltä, unikkoja pellolla. Tori, 6 kultasepänkauppaa, ei lintuja, maaseutua, linnunpesiä puussa, lampaita, jyrkkä lasku, isot kalliot, jylhät maisemat ja sininen meri, ulkona lähes kuuma. Käydään kysymässä kolehtia oppaalle, mutta se ei käy. Meri täynnä sinimeduusaa, jota näkyi lentokoneesta. Kyyhkysiä kallioiden kolot valkoisina. Nunna tien poskessa, perunapelto, joka puolella paljon sukeltajia, pitsi- ja villatöitä. Luonnon lähde. Temppeli 1100 vuotta vanhempi kuin Egyptin pyramidit. Tämä on maailmanperintökohde yhdessä kuuden muun temppelin kanssa, omistettu hedelmällisyydelle lihavien naisten patsain, jotka istuvassa asennossa ja päät tallessa.

Paluulaivalla on halpa espresso, tuplana vain 90 eurosenttiä. Opas Anna lähtee ja tipataan privaatisti. Yhteistipit on sisällytetty matkan hintaan. Ajo laivalta hotellille pyhän paluuruuhkassa noin 40 minuuttia. Raija käy kiittämässä huojennuksesta, että Suutarlan matkoilla ei kiusallinen kolehtikuppi kierrä.

 

Loppulause

 

Kaikin puolin ihan hyvä matka. Malta on nyt nähty. Emme Kirstinkanssa vielä keksineet syytä, miksi sinne haluaisimme uudestaan – ainakaan ihan heti. Ennen tämän kirjoittamista ehdittiin käydä jo Lappeenrannassa tervehtimässä appiukkoa sekä Suomen Turussa heittämässä jokin konsultaatiokeikka. Laukut on purettu ja uusia pakataan, nyt osoitteina vielä toukokuun aikana Delhi, Kalkutta ja Bangalore. Voisi melkein sanoa, että matkailu jatkuu.

 

*************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

8.5.2014 at 06:31

Kategoria(t): Uncategorized

Ei meille saa myydä tämmöistä epäkuranttia tavaraa

leave a comment »

Miksi NKL myy ja Celia ostaa epäkurantteja äänikirjoja?

 

Teksti: Ari Suutarla (15.4.2013)

 

 

Voivoivoi, viime vuosilta niin tuttu ja harmillinen juttu, vaan eipä tunnu jatkuvista muistutuksista ja palautteista huolimatta tapahtuvan mitään. Celia on tainnut lopettaa niin sanotun laadun tarkkailun sen suhteen, mitä se kirjaston valikoimiin ostaa. Tässä tapauksessa sama koskee NKL:n studion äänikirjatuotantoa, mitä se laskee käsistään näkövammaisten ja muiden lukemisesteisten luettavaksi. Jos olisin Celiassa henkilö, joka hyväksyy tai hylkää maksettaviksi tarjotut tuotteet, olisin ilman muuta jättänyt maksamatta tai korkeintaan palauttanut uudelleenlukua varten vuonna 2010 ilmestyneen ja 2013 äänikirjaksi saatetun Eric Metaxasin kirjan saksalaisesta teologista ja vastarintaliikkeen miehestä, Dietrich Bonhoefferista. Kirjan nimi on BONHOEFFER, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja.

– Ei meille saa tarjota tämmöisellä alkeellisuudella luettua tekstiä!

”Tuttu juttu” on henkilöiden ja paikkojen nimien onnetontakin onnettomampi ääntäminen. Jotta asianomainen lukija ei ihan tulisi nurkkaan asti leimatuksi, niin jääköön nimi kirjaluetteloiden ja äänikirjan tittelilehden varaan. Tosin lukijalta voisi edellyttää sen verran itsekritiikkiä, että havaittuaan kirjan sisältävän vieraskielisiä nimiä ja ilmaisuja runsain määrin ja kyseisen kielen olevan vielä täysin outo, hän kiltisti ottaisi lukeakseen teoksen, jonka kanssa pärjää paremmin. Tavallaan tämä toteutus on siis kolminkertainen häpeä: NKL:n studio – Celia-kirjasto – äänikirjan lukija NN.

Vaikka Eric Metaxasin kirjassa amerikkalaisuuksineen jo sinänsä on aika paljon arvostelun aihetta, kurja ja ala-arvoinen lukeminen vähentää oleellisesti Celian asiakkaalta lukemisen iloa.

Ei ole syytä ryhtyä sivu sivulta listaamaan hulluja ääntämyksiä. Saksa nyt ei liene niitä vaikeimpia kieliä ääntää, mutta ihan kurjasti tämä nuoriääninen kaveri niitä tankkaa. Tosin yli 600 sivun kirjan edetessä on tunnustettava, että lukutaito petraantuu eli lukija alkaa oppia ”omalle saksalleen”. Loppuun asti monet paikkojen nimet on mahdoton siitä siansaksasta kuitenkin tunnistaa.

Aluksi luulin, että kysymys on vain saksan ääntämisestä, kunnes huomasin, että lukijalla on myös vahva lukihäiriö. Esimerkiksi darwinilaiset evolutionistit kääntyvät sujuvasti ”darwinilaisiksi evotulinisteiksi” (sivu 78) ja teologiset puolustuspuheet ”halvaksi apologelitiikaksi” tarkoittaen apologetiikkaa (sivu 136). Lukija lukee teologi ”slaihhermahherista” tarkoittaen kirjasta tarkistettuna Schleiermacheria (sivu 188).

Varmaan ääntämyksistä on yritetty ottaa selvää. Mielenkiintoisesti on kaikki rg-loppuiset sanat, Hapsburg, Brandenburg, Königsberg, Nürnberg ja muut, kuitenkin laitettu ruotsalaisittain kuulumaan -peri ja puri. Hampurin toki suvaitsin, koska kaupungin nimellä on vakiintunut suomalainen muoto. Vihdoin Norjan Trondheimille tarjotaan saksalaiseen pukuun taitettua Trondhaimia, vaikka norjassa se ääntyy Trondjeim, j keskellä. Lopun lähestyessä ei -diftongi alkaa ääntyä oikeaoppisesti ai. Sen sijaan eu pysyy loppuun asti euna, vaikka saksassa se ääntyy oi! Päätettäköön vähäinen listaus tähän.

Ditrich Bonhoeffer kuoli keskitysleirillä toisen maailmansodan viimeisillä hetkillä 1945. Meillä Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa Bonhoefferin syviä kirjoja alettiin lukea systemaattisen teologian tenttikirjoina 1960-luvun alussa, ja hänen virsikäännöksiään tuli uuteen virsikirjaan, muun muassa ”Maat metsät hiljenneinä…”.

Arvata sopii, miten monta kertaa Bonhoefferin sukunimi on mainittu Metaxasin kirjassa. Saksassa kyllä on ihan skandinaavisittain ö-kirjain. Dietrich Bonhoefferilla oli runsaasti yhteyksiä sekä Englantiin että Yhdysvaltoihin. Ehkä eurooppalaisesta tiedemaailmasta johtuen tohtori alkoi kirjoittaa sukunimensä Bonhoeffer, vaikka alunperin se on ollut Bonhöffer. On kirjoitusasu niin tai näin, niin ääntämisasu on Bonhöffer, ja siinä ö vielä jotenkin puolipitkänä. Meidän äänikirjamme lukija katsoo kuitenkin parhaaksi ääntää alusta loppuun omaperäisesti Bonhoffer!

 

****************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

15.4.2014 at 18:59

Kategoria(t): Uncategorized

Leikkausta, luopumista ja mukavia kirjoja

leave a comment »

Alkuviikosta jatkettiin vihaiseksi käyneen lonkan tutkimista, nyt neurokirurgi Juha Pohjolan taidoin. Magneettikuva edelliseltä viikolta näytti selvästi jotakin töhkää ja tukosta paikasta, jonka pitäisi olla jotakin muuta. En ryhdy yrittämäänkään likempää luonnehdintaa maallikon suomella. Asiat ovat täyttä lääketiedettä.

Filippiinien matkan jälkeen joulukuusta olen juossut lääkärissä. On röntgattu, väännelty, otettu kokeita, syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä ynnä seitsemästi käyty erilaisilla hierojilla. Kuten suku tietää, helmikuussa yritin viikon liikuntakuuria Saariselällä, josko olisi peräti vain liiallista paikallaan oloa ja liikkumisen puutetta, syömistä, makuuta, lukemista ja puhumista, kuten Heikki Vanha-Rauvola nelirakenteisen olemisen määrittelisi.

Otetaanpa tälle kohdalle ”new approach”, uusi lähestyminen. – Lankomies Martti Kekomäki sai viikko pari sitten kokea elämänsä yhden parhaista päivistä. Vuodesta 2000 hänen ajamansa malli sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta eli Sote meni vihdoin kepulaisen Sipilän saattelemana hallituksessa läpi. Maan terveyspalvelut tulevat asettumaan ränniin, joka Martin mielestä on sekä järkevä että ekonominen. Ennen muuta nyt aletaan hoitaa sairaita ihmisiä, ei terveitä!

Kun olen juossut selkäni kanssa lääkäreissä, olen ollut liikenteessä erilaisin kokoonpanoin lähipiiristäni. Nyt lääkäri Seppo Katila määritteli uusimman käyntikerran valossa historiaa näin:

– Potilas on ollut täällä koiran kanssa, nuoren vaimonsa kanssa, hematologisisarensa saattelemana ja nyt on Martti Kekomäki. Tuokohan potilas ensi kerralla mukanaan arkkiatrin!

Neurokirurgi Pohjola totesi, että näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa: joko leikataan taijatkan elämistä oireiden kanssa. Valinta on minun, ja oireet voivat vaihdella.

Nyt olen julkisen terveydenhuollon puolella leikkausjonossa. Sillä tavalla tuntuu erikoiselta, että ruumiiseeni ei ole tällä tavalla ennen kajottu. Ja vielähän tässä on aikaa perääntyä. Nyt jo parin päivän kuluttua päätöksen tekemisestä on tuntunut, että lonkka ikään kuin olisi vähän alkanut helpottaa. Eilenkin käveltiin hissun kissun koiran kanssa postilaatikolle ja takaisin, eikä aivan niin usein tarvinnut pysähtyä lepuuttamaan ”kolojalkaa”. Kun sitten yritin kantaa täyttä saunapuukoppaa ylhäältä liiteristä alas, koppa piti kiltisti siirtää kaidekäden puolelle. Kipeä puoli ei ylimääräistä painoa sietänyt lainkaan.

*********

Nyt olen sitten riisuttuna lopuistakin varapuheenjohtajuuksista. Helmikuussa nuorentui 18 vuoden jälkeen Abilis oikein mieluisalle ja pätevälle näkövammaiselle henkilölle. Nyt Sokeain Ystävien vuosikokouksen jälkeen hallituksen järjestäytymiskokouksessa pyysin puheenvuoroa. Ilmoitin olleeni varapuheenjohtajana nyt yhdeksän vuotta, ja ehdotin, että tehtävää valitaan hoitamaan Jerker Hedman. Näin myös tapahtui ilman muita ehdotuksia. Hedman on nuori hyvä ekonomisti. Valitun kanssa sovittiin tapaaminen, jotta voin vähän omalta osaltani ”tradeerata” historioita, joista käsin tähän päivään on tultu.

On siis tultu elämisen siihen vaiheeseen, jona voi vain alkaa muistella varapuheenjohtajuuksiaan, puheenjohtajuuksiaan, komitea- ja työryhmäjäsenyyksiään ja mitä kaikkea sitä on tullutkaan hommatuksi yhteiskunnallisella sektorilla. Ajatukset ovat kyllä piipahtaneet J. K. Paasikivessä ja Urho Kekkosessa, jotka vielä paljon minua vanhempina saivat pestinsä tärkeille paikoilleen. Ehkä olisi ollut parempi, jos eivät olisi saaneet!

Sekä Abiliksen että Syryn hallituksissa jatkan vielä. Ei tässä siis mitään tomuja vielä puhdisteta kengistä, ja Sokeain Ystävien puolella tunnen yhä olevani vahvoin vastuin asiantuntevana toimijana.

Vuosikokouksessa minusta oli mahdottoman mukavaa ja kamarineuvos Ture Tähtiseltä korrektia herkin maininnoin julkisesti kiittää nyt hallitustyöstä vetäytynyttä Kari Ventää pitkäkestoisesta ja syvästi asiantuntevasta työstä, jota Kari on yhdistyksessä ja Helsingin Sokeaintalo-säätiössä tehnyt.

********

Pentti Haanpään elämä sai uutta valoa. Luin 2013 ilmestyneen elämäkertakirjan, jonka on tehnyt lahtelainen toimittaja ja tietokirjailija Matti Salminen, kustantajana Into. Minulle Haanpää on aina ollut jonkinlainen ”rönttöskirjailija” ja sivistymättömän maalaiskulttuurin käsittelijä. Jostakin vielä olen iskostanut päähän ajatuksen, että Haanpää olisi vähintään puoliksi tahallaan jättäytynyt pelastautumatta veden täyttämästä veneestä lokakuisilla syyskylmillä ollessaan sukulaismiehensä kanssa kokemassa kalapyytöjään.

Salminen selkeyttää kuvaa onnettomuudesta lainaamalla suoraan poliisiviranomaisen tekemää kuulustelupöytäkirjaa, josta tapahtumien kulku kiistatta käy ilmi. Ruumiinavauspöytäkirja osoittaa tolkuttoman humalatilan, joka taatusti on tehnyt ylivoimaiseksi uintiyritykset rantaan täysissä tamineissa.

Matti Salminen ylistelee syystä tai syyttä Haanpäätä 20- ja 30-lukujen syrjityksi kirjailijaksi, joka ei ottanut käteensä minkään puolueen jäsenkirjaa, mutta oli selkeästi kallellaan vasemmalle. Tästä teemasta on kirjoiteltu paljon. Sen sijaan Salmisen käsittelytapa ei tee oikeutta Pentti Haanpään puolisolle ja tyttären äidille, Ailille. Jäätyään leskeksi rouva laittaa elämänsä porvarilliselle mallille, alkaa kulkea kaupungissa ja pukeutua halujensa mukaan. Salmisen tekstistä syntyy kuva ylilyönnistä ja jopa keikailusta Haanpään kirjoilla tienatuilla tekijän palkkioilla. Salminen toki kuvaa kirjailijan yltynyttä alkoholisoitumista ja täysin sairasta peliriippuvuutta, mutta jättää käsittelemättä, mitä siinä ”pelihelvetissä” on vaimon ja aviopuolison elämä. Niiden vuosien jälkeen olisin suonut synkkämielisen ja äärijuopon miehen leskelle vaikka minkälaiset ilot ja poikkeuksellisen riemukkaat päivät.

************

Taas on ilmestynyt hyvä ja erikoinen kirja. Tekijä on Kaisa Penttilä, muun muassa näkövammainen Näkövammaisten Keskusliiton IT-alan työntekijä, erittäin taitava minunkin opettajani. Kaisa on pyörinyt perheensä kanssa Turkissa, missä on otettu kuvia upeista etelän maisemista. Kuva on aina aukeaman toisella lehdellä, ja toisella on käsi, joka tunnustelee jotakin yksityiskohtaa toisen aukeaman maisemasta, puun lehteä tai semmoista. Hienosti on oivallettu idea, millä tavalla voi esittää näkövammaisen mahdollisuuksia hahmottaa yksityiskohdista käsin isoja kokonaisuuksia. Helppoa se ei ole, mutta vähintään erilaista. Jos isosta metsästä saat näppeihisi yhden pienen puun lehden kerrallaan, niin siitä sitten voi alkaa koota itselleen kuvaa ja käsitystä vaikka laajasta vuoristomaiseman panoraamasta ja sijoittaa siihen vielä värit, varjot ja muut valöörit!

Olisi kiva joskus voida jututtaa Kaisaa, onko hän saanut tämän idean omasta työstään joutuessaan ikään kuin pieni reikä reiältä selostamaan näkövammaiselle tietokonetaitojen opiskelijalle näyttöruudun ihmeitä, missä sokea ei kykene liikkumaan lainkaan hiiren avulla, vaan ”ampumaan” näyttöruudun yksityiskohtia pistekirjoitusnäytöllä tai puhesynteesillä pala palalta, josko niistä syntyisi käsitettäviä kokonaisuuksia.

On surullista toisinaan kuulla tiedon saavutettavuuden vaivattomuudesta: kaksi klikkausta vaan ja niin helppoa se on! Nämä ”julistajat” eivät ole ottaneet tosissaan sitä, että sokea henkilö ei klikkaa mitään, ei sitä ensimmäistäkään klikkausta. Tähän toinen ehättää vakuuttamaan, että näiden sivujen pitäisi olla esteettömiä!

– Niin pitäisi, mutta sanojalta usein puuttuu tieto, mitä tässä tapauksessa esteettömyys tarkoittaa. Esteettömäksi julistetaan kaikki se ruudulla näkyvä ja käsiteltävä informaatio, johon sokea kyllä pääsee käsiksi pieni pala palalta kymmenien näppäinpainallusten kautta vaihtaessaan tietokonettaan ruudun lukutilasta kirjoitustilaan ja takaisin pystymättä välillä tarkistamaan, mikä olikaan kysymys! Myöskään ei voi silmätä, mitä kysymyksiä tai tietoa ehkä tuonnempana vielä on tulossa.

Niin kuin Kaisa Penttilä avaa turkkilaista maisemaa kuvin ja ”käsikuvin”, niin olen yrittänyt rinnastaa asiasta kiinnostuneille sokean kykyä toimia tietokoneruudun kanssa samalla tavalla, jos näkevä käyttelisi ruutua millin ohuen olkipillin läpi. Ei siinä näe isoa aluetta kerrallaan, ei sitten millään, mutta kun parempaakaan ratkaisua ei ole tarjolla, tätä ”olkipilliä” kutsutaan esteettömyydeksi.

Tilasin Kaisalta toisenkin ”käsikirjan”, ja toivon, että sellaisen vielä saan. Niitä olisi kiva antaa enemmänkin lahjaksi. Sen verran konkreetti ja havainnollinen se on ja vielä kuulemma kaunis.

**************

Written by arisuutarla

12.4.2014 at 01:45

Kategoria(t): Uncategorized

Sinivuokkojen silmät kurkistavat maaliskuussa

leave a comment »

Ihmeellinen on panna taas merkille kevään tulo. Maalla Kirsti huomasi ensin portaiden vasemmalla puolella kuusien suojassa sinistä tuikkivan ja totesi sen sinivuokon silmäksi. Muutama porras ylempänä pieniä sinisilmiä oli jo portaiden molemmilla puolilla. Vahvana nousivat nuoruusvuosien muistikuvat. Vanhemmilleni sinivuokkojen ilmestyminen oli kevät keväältä merkki, jota tarkkailtiin ja seurattiin. Pitkien portaiden viereen ei saanut edes mennä kiipeilemään, jotta hennot vuokot eivät tulisi poljetuiksi. Siellä ne ovat taas tämänkin talven talvehtineet, eikä vielä ole edes huhtikuu.

Pohjoistuuli on alkanut ryskyttää jäitä. Avovettä ulottuu vaikka mihin asti, eikä jäälle ole edes koiralla asiaa. Pilkkikisoja on peruuteltu, ja yksityistiellä olen tunnustellut kelirikon alkua.

Isoon kuuseen kiinnitettiin puukiipijälle pönttö. Sen molemmin puolin sivussa on aukko, toinen sisään– ja toinen ulosmenoa varten. Ei kuulemma saisi valoa tihkua pönttöön lainkaan. Alareunan rako tukittiin kaarnan palasella, ja yläreunaan Kirsti ahtoi naavaa. Saa nähdä, kuka pöntön hyväksyy. Muitakin on nähty kuin puukiipijöitä.

Kirstillä on alkanut mustanmeren ruusujen käpyjen jakelu. Eilen olivat Tarja ja Heikki saamassa omansa. Heikiltä sai hyviä vinkkejä laiturin rakentamiseen, kun vanha alkaa olla aikansa elänyt.

Lueskelin Matti Ahteen muistelmakirjan, Matti Ahde – Sähkömies. Paksu kuin mikä ja paikoin jo kerrottuja kertaava. Syttyi jo himmentynyt kuva, miten nämä valtiopäivämiehet ovat saaneet tai ottaneet itselleen kaiken maailman johtokuntia ja hallituksia, joista kansanedustajan palkan ohella on tullut kassavirtaa. Vaikea on edes kuvitella, että yksi ja sama henkilö voisi olla edes jollakin tavalla asiantuntijana, milloin veikkauksessa, urheilussa tai Valtion
Rautateiden asioissa, ja erilaisia vääryyksiä ja pahansuopuuksia kärsitään pitkin matkaa ja kuitenkin selviydytään. Hyvä, että selviydytään. – Ihan uskottavalta Matti Ahteen tilitys ei kaikin paikoin vaikuta. Niin vain piti palauttaa Tapani Saunamäen maksamat tuet poliitikon vaalikassaan, mutta palautuksesta ei vielä ollut ehditty tai muistettu ilmoittaa, kun kävi käry! On niin monia asioita ollut hoidettavana, että ei muista! Vaan ei ole kaksista poliitikon elämä. Saa pelätä oikeata ja vasenta, ystävää ja vihollista, ja jokaista varmuuden vuoksi nimittää ystäväksi silloinkin, kun on selvä meininki lyödä.

Majatalo ONnelan kirjahanke etenee. Nyt pitää ottaa hyllystä kaupunkiin Unto Karrin Jeanna Katariina ja toimittaa se skannattavaksi Kuusankoskelle Oiva Hellmanille. Tämä on se Onnelan Johanna Katarina, joka piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Onnelassa täysihoitolaa. Sen asukas Karrikin oli, samoin Eino Leino. Unto Karri on tietysti kirjoittanut osin fiktiivisen teoksen Onnelan emännästä ja hänen kenraalistaan, mutta kyllä kehyskertomus mukailee todellisuutta niin, että siitä hyvin voi ammentaa Majatalo Onnela -kirjan nykyproosaan.

Kävi muuten ikiaikainen juttu. Oltiin Kirstin kanssa teatteri-illassa Turussa, ja oli päätetty kulkea junalla. Puolikas lippu minulle ja näkövammaisen saattaja maksutta. 30,50 euroa kahdelta hengeltä Helsingistä Turkuun ja takaisin ei ole paljon, eikä tarvitse ajaa paluumatkaa pimeällä . Oltiin katsomassa Turun ammattikorkean ”taidelinjan” Riitta Lindroosin päättötyötä, jossa esiintyi muun muassa yksi opaskoira. Iltajuna Helsinkiin lähti kello 21.00. Olimme ihan ajatuksissamme omiamme jutellen. Marssittiin Turun asemahallin läpi ulos, ja siinähän se juna ja ihan meidän vaunummekin seisoi – suoraan kohdalla. Edellisellä kerralla se myös oli ollut juuri siinä.

Sisällä vaunussa vähän ihmeteltiin, kun Pasilan lippukassalla virkailija oli myynyt meille paikat allergiaosastolle, vaikka näki, että meillä on koira. Siirryttiin asialliselle osastolle. Tuli kuulutus, että tämä on pikajuna numero se ja se Loimaan, Humppilan ja Toijalan kautta Tampereelle.
– Nyt on konduktööri pannut väärän nauhan pyörimään, oli ensimmäinen ajatus. Mutta kyllä se oli Tampereen juna, ja Helsingin juna oli lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin. Ei voitu muuta kuin nauraa. Niin monta sataa kertaa kun minäkin olen mennyt juniin milloin missäkin päin maata, ja nyt ei edes vilkaistu taululta lähtöraidetta.

Konduktööri silmäili Helsingin lippujamme. Hänellä olisi ollut oikeus velkoa meitä uudesta matkasta, mutta näin ei nyt tapahtunut. Katseltiin mahdollisuuksia Toijalassa vaihtaa Helsingin junaan, vaan eipä näyttänyt hyvältä. Odotusaikaa olisi ollut yli 50 minuuttia, ja konduktööri kertoi Toijalan asemarakennusten olevan kiinni. Pihalla pimeässä olisi saatu odotella.
Lopulta löysimme itsemme nukkumasta täältä Hämeenkyröstä. Tultiin turkulaisella Tampereelle asti, ja siitä taksi tänne. Lauantaina ei ollut aamupäivälle mitään sovittua, joten yllätyskäynti sopi sen puoleen ihan hyvin. Iltapäivällä sitten ajeltiin rauhassa Tampereelta junalla Helsinkiin.
******************

Written by arisuutarla

31.3.2014 at 03:28

Kategoria(t): Uncategorized

Upea kirja Somaliasta; tekijä Tuija Wetterstrand

leave a comment »

Somaliasta upea kirja

– Tuija Wetterstrand räväyttää liki neljännesvuosisadan takaa

 

Teksti: Ari Suutarla (25.3.2014)

 

Arkeologian opiskelija Tuija oli juuri solminut avioliiton Petrinsä kanssa 1989 pariskunnan lähtiessä Suomen kehitysyhteistyökeikalle YK-tehtäviin Somaliaan. Petri Lehtosen, Tuija Wetterstrandin aiemman puolison työ kuului YK:ssa maa- ja metsätalousalalla FAO:n toimin. Lisääntyneiden levottomuuksien takia kahdeksi vuodeksi suunniteltu keikka supistui vuoteen.

Suomeen kirjoittamiensa kirjeiden pohjalta Tuija, silloinen opiskelija, nykyinen Suomen Kuurosokeat ry:n tiedottaja, kokosi 2012 hienon kirjan, nimeltä Kirjeitä Somaliasta – maa, joka lakkasi olemasta. Äänikirjaksi Celiaan sen on 2013 lukenut Maarika Latva.

 

Yli odotusten

Ennalta ajattelin Somalia-kirjan olevan vain kokoelma vähän siistittyjä kirjeitä Afrikan sarvesta Suomeen parin vuosikymmenen takaa. Kirja nappasi kuitenkin heti mukaansa ja oli tuhannesti enemmän. Lainauksia kirjeistä on mukana kertomuksen siteeksi. Paikoin niitä olisi lukenut enemmänkin, koska ne ovat silminnäkijän ja kokemusasiantuntijan suoraa tekstiä oman aikansa nuoresta, siirtomaa-ajan jälkeisestä kehitysmaasta eurooppalaisen näkemänä ja kokemana.

Minulla on vähän sukulaiskokemuksia Afrikan toiselta reunalta Namibiasta samalta aikakaudelta. Niitä vasten oli hauska lukea Tuijan sujuvaa tekstiä kulttuurieroista, mitä tulee paikallisen väestön elämään ja ulkomaalaisten työntekijöiden tapoihin. Erikoista oli somalialaisten vieroksuva asenne ulkomaalaisten yrityksiin puhua paikallista kieltä. Se oli varmaan tunkeutumista liian lähelle. Karseat ulkomaalaisten työntekijöiden olutkarkelot kilpailussa juomatta jääneiden oluiden päähän kaatamisineen eivät ole päässeet kotimaan kirjeisiin , mutta kirjassa sekin on kuvaamassa arkitodellisuutta ja vapaa-aikaa vierailla mailla.

Lähin Suomen edustusto sijaitsee Kenian puolella Nairobissa. Siellä tilastoitiin omien maamiesten pääluvuksi noin 60 henkeä. Suomalaisia yhdisti sauna. Kuvatut saunakekkeruusit ovat myös muiden ulkomaalaisten työntekijöiden suosimia.

 

Meri vilisee haita

Tuijalla oli alkukuukausina tyypillisesti niin sanotun kotirouvan rooli. Pitkästyminen ja mielekkään tekemisen etsiminen tulevat esille kirjeistä. Nuorella parilla ei ole vielä lapsia antamassa askaretta päivien kulkuun. Mittelöinti viranomaisten ja kaiken maailman korruptiivisten koukeroiden kanssa ja vuokratalon 400 neliömetriä antavat puuhaa muun muassa kalustamisessa.

Passit ovat leimojen hakukierroksilla viikkokausia, ja turhia papereita saa olla väsäämässä mennen tullen. Ikean odotetaan toimittavan huonekaluja, ja niitä ostetaan maasta pois muuttavilta naapureilta. Kun oma lähdön aika koittaa, ne olisi taas helppo myydä. Kun se hetki pakosta tulee, italialainen agentuuri ei hoida hommiaan, ja enin osa vaivalla hankitusta jää ikuisesti Mokadishuun.

Tilanne muuttuu Tuijan saadessa töitä ruotsalaisesta tutkimusalan järjestöstä, jossa hän on tekemisissä muun muassa kamelien kanssa. Tulee omia tuttuja somalialaisia, ja asenteet alkavat pehmetä myönteisiksi. Paikalliset tavat naisten sukuelinten silpomisineen pysyvät vastenmielisinä. Kamelit ovat vaurauden mitta, ja noihin aikoihin niitä neliökilometriä kohti on enemmän kuin missään muussa maassa. Homma on puolipäiväinen, mutta tuleepa tekemistä ja kokemusta. Kotirouvan rooli ei oikeintaida istua minulle, kirjoittaja toteaa.

Amerikkalaisten golf- ja tennisklubi uima-altaineen on haluttu paikka. Lämmintä merivettä Intian valtameressä riittää, mutta sinne ei tee mieli. Ihmiset heittävät kaiken maailman jätteitä mereen, ja ne houkuttelevat hait paikalle. Onnettomuuksista uimaretkillä kerrotaan. Rantavesi kihisee hummereita, mutta niistä paikalliset ihmiset eivät välitä.

 

Kasapäin rahaa

Pariskunta ei halua asettua kovin tiiviisiin kanssakäymisiin muiden suomalaisten kanssa. Naapureina on brittejä, korealaisia, ruotsalaisia ja muita. Kotimaahan sen sijaan yhteyksiä halutaan pitää, joskin puhelinyhteydet ovat hankalia ja postin kulku vie viikkoja. Kirjan kirjoittajan asuinpaikka oli Somalian pääkaupunki Mokadishu.

Itse olin pari vuotta sitten Somalimaassa tarkastamassa Abiliksen kohteita. Kansainvälisiä puhelinyhteyksiä ei enää ollut lainkaan, eikä postilaitos toiminut. Valuutan suhteen oli sama meininki kuin Tuijan aikana. Raha ei kuulunut niin sanottuihin vaihdettaviin valuuttoihin, ja sen arvo oli aivan olematon. Yhdysvaltojen dollari oli käypää rahaa, ja pienellä summalla sai tolkuttoman määrän Italiassa painettua paperia, jonka nimi oli Somalian shillinki.

Neuvostoliitosta tuttu pimeä valuutta oli Somalian arkea. Kadulla sai tuplaten shillinkejä siihen nähden, mitä pankki maksoi. Kuitenkin jokainen länsivaluutan summa oli kirjattava tulliselvitykseen, ja maasta lähdettäessä oli löydyttävä vastaava määrä kuitteja.

 

Turkoosi jakku ja hash-juoksua

Tuija Wetterstrand kertoo elävästi ja hyvin konkreettisesti arjen touhuista. Mielikuvat syntyvät ihan silmissä! – Hän teetti paikallisella ompelijalla turkoosin jakun, joka kelpasi edustuksiin ja kutsuille.

Muotia 1990-luvun kynnyksellä oli niin sanottu hash-juoksu. Se on erilaisten kansainvälisten yhteisöjen vapaa-ajan harrastus hölkkäilyn merkeissä. Tarkoituksena oli tutustuttaa vierasmaalaisia työntekijöitä toisiinsa. Hash-juoksuja on harrastettu Helsinkiä myöten.

Kutsut ja harrastukset kertovat työntekijöiden suuresta yksinäisyydestä ja sosiaalisten suhteiden suppeudesta. Siinä lomassa sai kehitellä keinoja selviytyä henkisesti vieraassa kulttuurissa, jolle leimallista olivat äärettömästä köyhyydestä johtuva rikollisuus ja perusväestön tietty vihamielisyys. Jokunen lentopallo-ottelu ja pahkasian metsästys mahtuvat kerronnan sekaan.

 

Erilainen Somalia

Siirtomaa-ajan peruja Afrikan sarven somalialaiset jakautuvat kolmeen, itse asiassa viiteen kuppikuntaan. Etelässä on entinen Italian siirtomaa, nykynbimeltä Somalia, pääkaupunkina Mokadishu. Siitä pohjoiseen on Somalimaa, entinen brittiläinen kolonia, pääkaupunkina Hargeisha. Kartan yläreunassa on Pieni joten kuten itsenäisesti menestyvä Djibouti, entinen Ranskan Somalimaa. Etiopian puolella rajaa asuu pieni somalialainen vähemmistö, samoin Kenian kulmassa. Maan piti olla viisisakarainen yhtenäinen alue itsenäistymitsensä jälkeen vuodesta 1960 eteenpäin. Vuodesta 1976 Somaliaa hallittiin diktaattorin ottein. Neuvostoliitto tuli huseeraamaan apuineen vuonna 1962, mutta joutui keräämään kamppeensa 15 vuotta myöhemmin ryhdyttyään tukemaan Etiopiaa, Somalian verivihollista.

Alueen väestö puhuu muista Afrikan maista poiketen samaa kieltä. Somalian kirjakieli on syntynyt vasta 1970-luvulla. Sitä ennen kaupan oven päällä saattoi olla kuva ilmentämässä, mitä puodissa myydään. Miesten lukutaito oli 18 ja naisten 12 prosenttia.

Hallintoa ovat hoidelleet kuusi klaania, jotka jakautuvat alaklaaneihin ja riitelevät keskenään. Uskonto on yhtenäinen islamin sunnisuunta. Se on Allahin uskoineen muokannut kulttuuria fatalismin suuntaan, vai onko kulttuuri muokannut uskontoa, Tuija Wetterstrand pohtii.

 

Kiviä lampaille ja merirosvoja

Elämä saa uutta väriä Tuijan saadessa museoalan töitä. Hänelle ilmestyy norjalaiselta työntekijältä omaan pihaan Aviomiehen auton viereen sininen Pajero. Alituinen pulma on polttoaine.

Sisällissota ja vallan vaihdokset ovat ajaneet ison joukon somalialaisia Eurooppaan rauhan ja paremman toimeentulon toivossa. Maasta pois muuttaneen väestön sukulaisilleen lähettämät rahat ja kansainvälinen apu pitävät ihmisiä hengissä ynnä jokin länsimainen sotilastukikohta.

Vuotuinen sademäärä on olematon. Maanviljelys ei menesty, ja karjanhoito kituu. Itse ihmettelin, kiviäkö lampaat syövät hiekkaerämaassa. Meri antaa kalaa, jos joku viitsii pyytää, mutta vesiä piisaa tunnetusti myös merirosvoille.

 

Limettimehulla terästettyä papaijaa

Ruoka ja sen laitto ovat kirjassa kutkuttavasti esillä. Apulainen hankkii torilta ruoka-aineet, koska hän saa ne edullisesti. Valkoihoisille ostajille hinta on jotakin enemmän. Heitä katsotaan vinoon, jos apulaista ei palkata.

Italialaisten peruja spagetti tai riisi erilaisten tomaattimössöjen kanssa muodostavat aterioiden peruslinjan. Joskus ruoka nautitaan Palmujen suhistessa kattoterassilla. Vaikka rantaviiva on pitkä, meren antimia nähdään ruokapöydissä harvoin. Sisämaasta tuotiin rannikolle jonkin kuivuusjakson aikana toista kymmentä tuhatta paimentolaista. Heitä yritettiin opettaa kalastajiksi tulosten jäädessä laihoiksi. Harrastuksen omaisesti Tuijan kotiin pyydetään joskus tonnikala. Valkoviinissä keitettynä se onnistuu huonosti, mutta graavattuna tulos on erinomainen.

Pääsiäisen alla kansainvälinen yhteisö suuntautuu kristillisen perinteen mukaan. Lammasta tilataan ja grillataan. Kauppias toimittaa kotiin kaksi seitsemän kilon eläintä. Melua ei nosteta, vaikka ne osoittautuvat lammasta paljon sitkeämmiksi vuohiksi.

Ruoan valmistusta rajoittavat kylmäketjun puuttuminen ja sähkön saanti vain ajoittain. Liha ja kala on laitettava heti. Rajoitusta tuo myös, ettei isossa talossa ole uunia. Sen hankkiminen olisi kallista. Lihaa voi mureuttaa marinoimalla sitä papaijan mehussa, jossa on solukkoja hajoittavia aineita. Liha on sitkeätä kuin vanhan kengän pohja. Sitä ei ole tapana riiputtaa lainkaan. Oranssin värisistä papaijan suikaleista saa vielä kauniin jälkiruoan etenkin limettimehulla säväytettynä.

 

Vastoinkäymisten kynsissä

Pari kuukautta Somaliassa oleskelun jälkeen sekä rouva Tuija että aviomies sairastuvat outoon kuumeeseen. Lakanat homehtuvat vuoteissa, ja kunnollinen diagnoosi saadaan vasta suomalaisessa tuberkuloosihankkeessa työskentelevältä lääkäriltä. Tuija pyörtyy verikoetta ottavan somalihoitajan käsiin.

Perheen muuttokuorma tulee tullipostista pitkällä viiveellä. Kuudesta laatikosta kaksi on avattu, ja niistä on varastettu vaikka mitä. Eniten harmittaa häälahjaksi saatujen keittiövälineiden menetys. Viety on myös silitysrauta ja radiokasettinauhuri. Turhaan niitä käydään etsimässä varastetun tavaran torilta.

Satamassa makaavat kuukausitolkulla Ikeasta tilatut huonekalut. Niistä pitäisi maksaa lahjusrahoja monelle tullimiehelle. Työnalla oleva gradu ei edisty. Sen tekemiselle tulee ikään kuin turraksi, ja jossakin välissä on vallata paniikki. Mukaan on kuitenkin raahattu huomattava määrä kirjoja, kopioita arkistolähteistä ja muuta materiaalia.

Jotta ilo olisi täydellinen, aviomies ajaa Toyota-auton lähes romuksi, eikä pari ole varautunut korjauskuluihin. Oman generaattorin antama sähköpiikki räjäyttää lämminvesivaraajan. Sen jälkeen lämmin suihku saadaan vain auringon lämmittämän veden valuessa kattosäiliöstä putkiin.

 

Muuttokakku kypsyy

Suurinta huolta aiheuttaa dramaattisesti heikkenevä turvallisuustilanne. Avolava-autojen lavoilla istuvat pyssymiehet ovat yleistyvä näky. Sotilaat ja poliisit jauhavat jaksaakseen valvoa hampaissaan khat-huumetta. Monet ulkomaiset työntekijät pakkaavat ja muuttavat maasta. Maailmanpankin englantilainen konsultti ammutaan kotinsa portaille. Ruumis heitetään kadulle ja arvokas nelivetoauto varastetaan. Suomalainen kumppani saa leipomossa käydessäänluodista päänahkansa kursimiskuntoon. Omalle kotiportille pimeällä ajaminen saa aina aikaan pelon väristyksen.

Kesälomalle vuoden Somaliassa oleskelun jälkeen valmistaudutaan. Liput tilataan heinäkuun 1990 lopun lennoille. Uskovaisten pyhiinvaellusmatkat Saudeihin sotkevat aikatauluja. Maan tilanne on räjähdysaltis. Kerjäläisten määrä on moninkertaistunut. Hinnat ovat nousseet, varkaudet ja ryöstöt lisääntyneet. Epävakauden ilmapiiri tihenee ja miljoona huhua on liikkeellä. Ulkomaalaisille asetetaan uusia rajoituksia.

Italialainen professori hakataan hengiltä, ja saksalainen lentäjä ammutaan. Presidentin pitäessä puhetta stadionilla hänelle aletaan huudella. Diktaattori antaa määräyksen tulittaa yleisön joukkoon. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu. Maan sisäinen kakku alkaa olla kypsä. Lomasuunnitelmien on aika muuttua valmistautumiseksi lopulliseen lähtöön.

 

Kerrassaan viehättävä kirja

Tuija Wetterstrandin Kirjeitä Somaliasta on moneen viikkoon lukemistani kirjoista ehdottomasti kiehtovin. Kirjan sivuilla tuikkivat kirkkaina mustalla yötaivaalla linnunradan tähdet. Muistan oman elämäni erästä yötä Siinailla. Jännitystä on sopivasti, kun ulkomaalaisilla on ulkonaliikkumiskielto ja vallankumouksen juhlijat juonittelevat diktatuurin säilymistä omassa klaanissa. Lopulta valtakunta romuttuu omiin ristiriitoihinsa, aseitten paukkeeseen ja vieraiden maiden tuen epäluotettavaan kirjavuuteen. Väliin jännitetään, saapuuko tankkilaiva satamaan tuomaan polttoainetta autoille ja sähkökatkosten vaivaaman maan generaattoreille.

Paikallisten ihmisten elämä on vähintään ankeata, eikä se ole erityisen hääviä ulkomaisten työntekijöidenkään kohdalla. Kuvaus keskittyy kansainvälisen yhteisön elämään. Näkökulmia on useita. Niiden kuvaustapa on kaikesta huolimatta myönteinen, sisältö rikas ja monipuolinen. Hyvä väliotsikointi lisää ratkaisevasti kirjan luettavuutta. Olisi ollut suuri vahinko, jos Tuijan Suomeen lähettämät kirjeet olisivat jääneet ilahduttamaan vain vastaanottajiaan. – Jos pilkkujaetsii, niitä löytyy parin tuplapassiivin verran.

Äänikirjan lukemisessa olisi ollut toivomisen varaa. Maarika Latvan lukutapa on nykivä, ja se jättää yksittäisten sanojen väliin melkein keinotekoisen pitkiä taukoja. Taukoja sen sijaan olisi tarvittu tekstin siirtyessä otsikosta toiseen. Nyt kappaleet ovat kiinni toisissaan, ja perussävyltään monotonisesta lukutavasta tulee kuin yhtä pötköä. Korvaa vaivaa kuulla, miten tanskalainen nimi Tomas ääntyy epätanskalaisittain. Harva Celian lukija vaivautuu ottamaan selvää nimien ääntämisestä. Tuija Wetterstrandin lähtöteksti on niin vankkaa, että sen lujuus ei heikosta lukutavasta horju.

***************

Written by arisuutarla

26.3.2014 at 06:10

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.