Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Eka kuvaus Helen Keller -kokouksesta

leave a comment »

Helen Keller – kuurosokeiden maailmankongressi ja Kuurosokeiden maailmanliiton, WWFDB:n yleiskokous, Manila, filippiinit

Keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Esikaupunkialueen nimi on Tagaytay ja hotellin nimi Taal Vista. Ikkunasta näkyy tuliperäinen maisema, pienehkö järvi saarineen sekä paikallisen huvikeskuksen maailmanpyörä. Vaimo Kirsti on henkilökohtaisena avustajana sekä Kirsi Porvoosta viittomakielen tulkkina. He käväisivät eilen pyörähtämässä laajat näkymät laitteesta sillä välin kun minä nukuin pari tuntia kiinni kuuden tunnin aikaeroa. Lento Helsingistä Finnairilla Hong Kongiin sujui hyvin. Kiinalaisyhtiö Dragon airin jatkoyhteyttä Manilaan sen sijaan sai odotella lähteväksi kolme tuntia. Kun päästiin perille ja hotelliin, kello oli jo varttia vaille kaksi aamuyöllä täkäläistä aikaa.

Nyt on laukut purettu, postimerkit kotimaahan lähetettäviin korttteihin löydetty päiväkävelyllä ja perustutustuminen lähiympäristöön suoritettu niin, että suurin piirtein tiedetään, missä ollaan. Hotelli muuten ehdotteli postimerkkejä 50 peson hintaan, noin 25 eurosenttiä, mutta postista niitä samalla rahalla sai kolme. Postiin mennessä hankittiin niin sanottu elämys. Kadulla viereen pysähtyi maapallon näille kulmille niin tyypillinen tuktuk, jonkinlainen mopo, jonka kylkeen on hitsattu kiinni katettu ja ahdas sivuvaunu kahdelle. Kirstin kanssa ahtauduimme siihen, ja tulkki Kirsi sijoittautui kuskin taakse molemmat jalat samalle puolelle sivulle heitettyinä. Näin löytyi tie postille, ja sieltä oli vaivaton sitten kävellä takaisin.

Hotelli tuntuu ihan asialliselta. Nettiyhteyskin toimii, mutta vain silloin tällöin. Keittiötä ei vielä ole kokeiltu, kun on käyty syömässä paikallisesti niin sanotusti ulkona. Oli ilo löytää muun muassa KFC ja sen mainio kaalisalaatti.

Tehtävänä on kertoa ennen muuta köyhien maiden kuurosokeille suomalaisen Abilis-säätiön mahdollisuuksista antaa rahaa järjestöille heidän projekteihinsa. Kirjallista materiaalia on kilokaupalla ja kokemusta tiedon jakamista senkin edestä. Olen ollut mukana Abiliksen perustamisesta vuodesta 1998 lähtien sekä osallistunut näiden 15 vuoden aikana vammaisalan kokouksiin ja konferensseihin, joissa on ollut mukana kehittyvien maiden vammaisia henkilöitä. Asia on sillä tavalla vaikea, että lähes kaikissa maailman maissa on enemmän tai vähemmän hyvin toimivia sokeiden järjestöjä sekä kuurojen järjestöjä. Me kuulonäkövammaiset tulemme jotenkin sivuun katsotuiksi kummassakin ryhmässä. Kun meitä lukumääräisesti on vähän, tahdomme jäädä muiden jalkoihin. Meitä ei tunnisteta eikä tunnusteta.

 

Tutustuminen alkaa

Ihmisiä on alkanut valua paikalle. On aiemmin tavattuja ja sitten ihan uusia. Norjan Geir Jensen ja hänen sihteerinsä ja tulkkinsa ovat vanhoja tuttuja – Geir muuten vahva ehdokas maailmanliiton puheenjohtajaksi pari vuotta sitten kuolleen Lex Grandian jälkeen. Lexin leski Anne Testrup oli ilo tavata. Hän on saanut töitä kuurosokeiden pohjoismaisesta koulutuskeskuksesta Tanskasta ja ilmoitti iloisesti avioituneensa uudelleen. Mies on juristi ja mukana. Bulgarian Dimitar Parapanov j a poikansa Svetlozar tulivat nauraen, ja kohta läiskittiin käsiä olkapäille jälleen näkemisen ilosta.

Suomen puheenjohtaja Seppo Jurvanen on nähty lasin läpi, mutta ei vielä tavattu. Sen sijaan Riku Virtasta lähestyin aulassa salaa takaapäin, ja koputtelin kepillä miestä varovasti päähän. Riku tunnisti koputtelijan heti. Maamieheni ovat tulleet orientoitumaan minua pari päivää aikaisemmin ja olivat nyt päättäneet tulla kokouspaikalle päivää arvioimaansa varemmin.

Koskettava oli nähdä nuori kuurosokea Barbara Italiasta. Häneen tutustuin viime keväänä Bulgariassa Euroopan Kuurosokeiden liiton kokouksessa. Me puhumme mielellämme kehitysmaiden kuurosokeiden tilanteen ongelmallisuudesta. Tämä nuori näkövammainen ja kuuro neiti oli matkustanut yksin Roomasta Dubain kautta. Italialla ei ollut varaa kustantaa hänelle opasta, tulkkia eikä avustajaa isoon konferenssiin. Heidän sokeansa ja kuuronsa kyllä ovat isoina laumoina kokouksissa milloin missäkin päin maailmaa, ja Italiassa on isoja ei kuurosokeiden ylläpitämiä kuntoutuslaitoksia, mutta kun on kysymys kuulonäkövammaisista henkilöistä itsestä, niin tilanne jotenkin jumittuu.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

6.11.2013 at 01:14

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjamessuja ja Filippiinejä

leave a comment »

Könkkölän Kalle oli ehtoolla päivällisellä: alkupalaksi isterbandia ja lämpimäksi tillilihaa Reinin lihan vasikasta, jälkkäriksi Kirstin ikihyvää kiisseliä hämeenkyröläisistä Jukka Pentin vadelmista. Ihmeteltiin suomalaista vammaispolitiikan tekoa ja osuuksiamme ja mahdollisuuksiamme siinä. Myös Abiliksen hallituksen kokoonpano oli esillä.

Kirjamessuilta tarttui mukaan kaksi Waltaria. Armeijakirjasta Siellä missä miehiä tehdään löytyi Andrew Erikssonin tiskistä numeroitu laitos, numero 31 kohtuulliseen 90 euron hintaan. Toisesta tiskistä löysin Mika Waltarin Runoja vuosilta 1925 – 1945. Yleensä nimiölehdellä lukee, että kirjaa on painettu tuhat numeroitua kappaletta, joista tämä on numero se ja se. Tämä kirja oli nidottu tekstittömään kartonkiin, ja nimiölehdellä kirjan numeron kohdalla oli tyhjää. Sillä ei ollut siis numeroa lainkaan. – Pöyhösen katalogi tuntee tämän laitoksen, mutta esimerkiksi Waltari- ja muukin ystävä Hannu Tampereelta oli vetänyt Pöyhösestään yli tämän laitoksen arvellen, ettei sitä ole. Nyt on nähty, että on. Vartion Eerolle otin Juhani Ahon Maailman murjomaa erittäin siistinä niteenä sekä elokuvajulisteen Mika Waltarin kirjaan Jokin ihmisessä. Minulla tämä juliste jo on. Omaan kokoelmaani sain Taata Sillanpään Poika eli elämäänsä -kirjaan pohjautuvan elokuvajulisteen Poika eli kesäänsä.

Arvo Karvinen tuli saatelluksi haudan lepoon Pakilan kirkossa. Vaikka vähän jännitti erilaiset muistamiset, luulen selviytyneeni toimituksesta aivan kohtuudella. Sinänsä oli koskettavaa, että lähiomaiset olivat halunneet kysyä minua siunauksen toimittajaksi.

Viikonloppua katseltiin maalla, ja pantiin paikkoja vähän talviuskon malliin. Maanantaina Kirsti lähti taas ajelemaan Helsinkiin, ja minä jäin odottelemaan tiistaiaamua, jolloin Uimonen järjesti minut Hervantaan katsomaan tabletteja. Esillä oli Windowsin tablettia, Androidia sekä Ipadia ja Iphonea. Vaikutelmaksi jäi, että tarjonnasta ei vielä mikään ole minun, sillä haen kirjoitusominaisuuksien lisäksi hyvää puheohjelmaa tai sellaisen asennettavuutta sekä puhelinta. Ei muistikortin lukupaikkakaan olisi hassumpi, jos vielä voisi lukea äänikirjoja samalla vekottimella.

Eilen kierreltiin siskon kanssa kaupungilla. Hän kirjoitti apteekissa antibiootteja Filippiinien tautien varalta, ja Sokoksella himoitsin 1,6 kiloa painavaa nelipyöräistä matkustamolaukkua. Tosin hinta on 170 euroa, mutta kuitenkin. Vain laukkuhullu voi tämmöisiin ihastua.

Vanhan punaisen Threebagsin lukko on löystynyt. Stockan suutari neuvoi Kaivopihalta kollegansa ja laukkukorjaamon, missä tosi mieluisaan punalaukkuuni pantiin uusi lukko, tosin hintaan 40 euroa. Foorumin joulukaupasta Maria Drockilan myymälästä – häneltä itseltään – otin siskolle Kirstiltä ja minulta ovaalikynttilän loppusyksyn pimeisiin. Riitta otti samanlaisen tervehdykseksi Kaisu-serkulle Pohjanmaalle, minne menevät Kerttu-serkun pojan synttäreille. Minä vain Kertulle soittelin ja kerroin lähdöstämme Filippiineille. Helen Keller -konferenssin lisäksi Rea Abiliksen toimistolta on haarukoinut minulle neljä tai viisi kohdetta vierailtaviksi Quezon Cityssä, noin neljän tunnin automatkan päässä Manilan likeltä kokouspaikaltamme Taal Vistasta.

Written by arisuutarla

31.10.2013 at 08:01

Kategoria(t): Uncategorized

Torniota, Kuopiota ja Matti Pitkon uutta kirjaa

leave a comment »

Pari viikkoa sitten lullailin nostalgiaa. Kirsti oli saattanut minut keskustan rautatieasemalle pohjoisen yöjunaan. Menin monen vuoden tauon jälkeen makuuvaunulla. Alas jäin Kemissä, ja sieltä taksi hujautti minut Tornioon. Olin Sokeain Ystävien profeettana ensin kuulonäkövammaisten energiakerhossa, sitten myöhemmin iltapäivällä näkövammaisten kokoontumisessa. Iltakoneessa lentelin Kemistä kotiin.

Haaparannan puolella pistäydyin IKA-kaupassa sen verran, että sain täytetyksi vetolaukun isterbandeilla. Kirstillekin löysin sitä parasta, Lamholtsin tuotetta, joka on erittäin vahvaa ja minulle ihan liiaksi hapanta.

Tornion tilaisuuksia emännöi vanha ystävä, diakoni Toini Pieskä. Näkkärikerho oli niin sanotulla Meäntalolla, jota johtelee edelleenkin Arja Ylisuvanto – nykyistä sukunimeä en muista. Arja muisti, miten vuosikymmeniä sitten jossakin koulutustapahtumassa olin demonstroinut ihmisen kulumista laittamalla kynttilän palamaan yhtä aikaa molemmista päistä. Lämpö imi liekkejä kohti toisiaan, ja kynttilä kului silmissä. Myös Arja muisti terveysapparaattia arvioidessani ottaneeni esille sairaaloiden ilmeisen turhan ammattikunnan. Olin puhunut ylihoitajista, joiden huoneesta löytää enemmän kuin mistään muualta hiirenkorvalle luettuja Annoja ja Hopeapeilejä. Puhe oli aiheuttanut jännitystä sen takia, että kuulijoiden joukossa istui eräs Länsipohjan keskussairaalan ylihoitaja.

Tornion matkaa seurannut viikonloppu vietettiin Hämeenkyrössä. Olisi pitänyt oikeastaan vaihtaa talvirenkaat, mutta vaihtamatta jäivät. Vaikka yöpakkasia on ollut, Kirsti ei ole auton kanssa joutunut liukkaille. Toivottavasti tämä loppuviikko vielä menee, niin saadaan renkaiden vaihto hoitoon ensi lauantaina maalla, missä talvipyörät ovat Asko Pusan hotellissa.

Viikonlopun maalta kävin haastattelemassa kuurosokeiden historioita varten Risto Hoikkasen, jolta ostettiin taas laatikollinen maan mainiota Vesilahden hunajaa. Astuin Tampereelta junaan, ja pyyhkäisin kolmessa tunnissa Kuopioon. Kuninkaankadun toimintakeskus oli jujuri saneerattu, ja siellä pidin Sokeain Ystävien profetiat itselleni tutusti. Hienoa oli, että Pohjois-Savon Sokeat ja Heikkonäköiset ry:n puheenjohtaja Jari Koskinen oli halunnut tulla paikalle. Muu väki oli enimmin minulle aivan uutta. Kuolema oli sitten viime näkemän korjannut Kyllös-Kallet ja monet muut henkilöt, joita Kuopion suunnan yhteyksissä olin tottunut näkemään. Tilaisuuden jälkeen yksi pariskunta tarjosi vielä pitkän kaavan mukaisen päivällisen samalla, kun puheltiin yhteisiä asioita.

Paluulento Finnairilla osoitti sukupolvien vaihtuneen lentoyhtiölläkin. Lähtiessä lentoemäntä kuulutti matkustajille, että kohta aloitetaan kahvi- ja teetarjoilu. Ilahduin mielessäni, sillä vankka päivällinen vaati uimavesiä. Aikanaan kone laskeutui Helsinkiin. Marssin koiran kanssa ulos. Ovella kaksi lentoemoa seisoivat kiittelemässä. Totesin heille, että ilmoitettu kahvi- ja teetarjoilu ei vielä ole ehtinyt minun kohdalleni. Sokealta ihmiseltä pitää kysyä ihan ääntä käyttäen, haluaako hän jotakin. Ei riitä, että matkustajan päälle luo kysyvän katseen. Emot änkyttivät jotakin, mutta lohdutin heitä sanomalla, ettei tämä nyt ollut mitenkäänensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta. Aikanaan Finnairin palvelut nimen omaan näkövammaisille matkustajille olivat maailman huippua. Silloin paikkavaraamossa työskenteli Kenneth Ekholm, sokea mies, ja häntä lentoyhtiö käytti henkilöstönsä koulutuksessa. Kenneth on jo pitkästi ollut eläkkeellä.

On saatu mukavasti hoidettua kyläilykuvioita. Marjan luona oltiin upealla aterialla. Olin tilannut suomalaista läskisoosia, ja sitä myös saatiin. Oli erinomaisen hyvää. Marjalta saatiin myös tilaamamme laatikko keravalaista hunajaa, joka vuosipari sitten oli todettu erinomaiseksi. Marjaa oli kiva ja läheinen tavata.

Yllätyksenä saatiin kutsu verhoilija Tuomolta ja hänen Ritvaltaan. Tuomo oli keväällä täyttänyt kuuskymppiset, emmekä silloin Bulgarian konferenssimatkan takia päässeet synttäreille Villinkiin. Nyt syötiin aivan erikoisessa haudutuspadassa pehmennyttä karjalanpaistia. Fiksuja ja mukavia ihmisiä ovat Ritva ja Tuomo.

Pirjo ja Kari Nurmijärven nurkalta – ihme kyllä – olivat tilaisuudessa käymään meillä tässä uudessa kodissa. Minulla on se mielikuva, että he aika usein ovat lastensa luona muualla ja muutoinkin liikenteessä, vaan nyt oli mukava, kun heille sattui sopimaan. Kirsti teki alkuleivät, alla kylmäsavulohta, jonka päälle hän kiepautti Bretagnesta tuomaani hummeritahnaa, keittona kukkakaalista ja parsakaalista sauvasekoittimella soseutettua tuotosta ja lämpimänä savulohilaatikkoa. Kirpeän jälkkärin olin silpunnut tuoreista hedelmistä, joiden joukkoon Kirsti nosteli vähän Cartedorin aniliaa. – Naiset kipaisivat jätevuoren huipulla Karin ja minun käyskellessä vuoren juuripoluilla. Aikaa hurahti kelloon katsomatta näiden ystävien kanssa reippaat viisi tuntia. Vetäistiin heille kotona pienet kotimusiikitkin.

Vanha ystävä, järjestöneuvos Arvo Karvinen kuoli. Perjantaina toimitan Arvon siunauksen Pakilan kirkolla. Arvo, Aatu ja Raimo olivat elämäni aivan ensimmäisiä sokeita. Arvon kanssa on tehty yhdessä tavattoman paljon ja harrastettu myös vapaa-aikaa. En varmaan unohda Inarin Menesjäärven retkiä Matti Mattuksen jalasmökille useina vuosina. Siellä käytiin syyskalassa ja talvikalassa, ja tehtiin pitkiäkin moottorikelkkaretkiä Lemmenjoelle ja muualle Matin peräreessä istuen.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

22.10.2013 at 04:20

Kategoria(t): Uncategorized

Ihmeellinen herätys rukoukseen

leave a comment »

Meillä on ollut pitkän aikaa eräs asia, joka on tuottanut suurta askarrusta. Sitä on pohdittu erikseen ja yhdessä, ja yhtä jos toista on yritetty tehdäkin. Asia ei ole jäänyt pelkän pohdinnan varaan.

Nyt yksi ystävä oli vinkannut Kirstille neuvoksi rukouksen, ja Kirsti kertoi asian minulle. Kristittynä tunsin oloni hämmentyneeksi: niin, rukous, todellakin. Mihin on kadonnut minun elämästäni tämä kristikansan ikivanha ja Raamatun sataan kertaan neuvoma tie kohdata erilaisia asioita – hyviä tai hankalia.

Minullakin rukous on ohentunut vain aika ajoin luettuun Isä meitään tai Herran siunaukseen. Joskus on ollut jotakin henkilökohtaista ja hyvin yleisluonteista huokailua Jumalan puoleen, ja joskus sitä huokailua on sävyttänyt kiitos. Miten onkin tämmöinen vieraantuminen hengellisen elämän hoitamisesta salaa hiipien päässyt tapahtumaan?

Pohdin rukousta tämän nimenomaisen asian kohdalla. Koska tiesin asian olevan Kirstin ja minun yhteinen, sain tässä yönä muutamana oivalluksen, että ottaisin vaimon viereeni istumaan, panisimme kädet ristiin ja pitäisin yhteisen rukouksen. Isosti ujostutti toteuttaa tämä ajatus, ja sanoinkin sen ääneen. Pidimme kuitenkin rukoukset, ja minun puoleltani kaikki kirkolliset kaavat olivat kaukana. Verbaalisesti rukous oli jopa aivan avuton. Perästä päin pikkuisen selitin, että rukous ei voi olla esitelmöintiä Jumalalle, joka kyllä tietää kaikki meidän asiamme. Enemmänkin rukous on Jumalan lahja ja tie meitä ihmisiä varten, jotta osaisimme elää Hänen kasvojensa valkeudessa ja osaisimme jättää asiamme hänen hoitoonsa.

No, ei siinä mitään – saate-esitelmiä eli ei! Eilen sitten Kirsti soitti Lappeenrannasta, missä oli isäänsä katsomassa minun pelaillessa shakkia Majatalo Onnelassa. Soiton sisältö oli, että kuukausia hiertänyt ja mieliä askarruttanut asia oli saanut uuden käänteen ja juuri sellaisen, mitä olimme toivoneet ja Taivaan Isältä vielä rukoilleetkin. Oli semmoinen olo papillakin, että ei voi olla totta.

Jaa, että mikähän tämä tämmöinen asia nyt sitten mahtaa olla? Sen pidämme visusti ihan ikiomana tietonamme. Tämän blogikirjoituksen sanoma on papin hämmästyksessä sen johdosta, että hänkin voi maallistua ja vieraantua oikeasti rukouksia kuulevan Jumalan huolenpidosta. Tämmöisillä mukavilla koukuilla Isä kuitenkin kutsuu lapsiaan valtakuntansa hyviin todellisuuksiin ja elämään Jumalan lasten elämää. Ihmeellisellä tavalla Hän myös hengellisillä lahjoillaan yhdistää ihmisiä, niin kuin tämäkin murhe ensin yhdisti Kirstiä ja minua, kunnes yhdistäväksi tekijäksi tuli rukous. Nyt sopii vain toivoa, että se jotenkin jäisi meillä sekä henkilökohtaiseksi että kodin yhteiseksi käyttöpääomaksi.

Written by arisuutarla

7.10.2013 at 02:13

Kategoria(t): Uncategorized

Ranskan matka Waltarin jäljille on tehty

leave a comment »

Viime viikon keskiviikkoiltana lenneltiin Norwegianilla Pariisiin, ja seikkailtiin hotellihakua, kun netistä varattu hotelli oli peruuntunut. Mika Waltari -seuran retkikunnan mukana tilausajobussilla käytiin Atlantin rannikolla Bretagnessa Carnackin kivipaaseja hipelöimässä ja vähän muutakin. Pyhäehtoona bussi tuli läpi sateiden takaisin Pariisiin, missä Hannun kanssa omatoimisesti käytiin katsomassa Notre Damen lasimaalauksia sisältä päin, kumartelemassa Sourbonnen yliopistolle ja nauttimassa lounasta Saint Michelin aukion kulmauksessa Seinen rannalla ylennysmyynnistä. Katseltiin kirjakojuja ja -laatikoita rantakadun varrella, ja ostettiin pari Waltari-käännöstä ranskaksi monikerroksisesta kirjakaupasta. Rullaportaita mentiin ylös ja hissillä alas. Oli mitä ilmeisimmin tavarahissi tai vain henkilökunnalle tarkoitettu. Tulimme näet suoraan ulos kadulle kirjoinemme kaikkinemme. Suomalaisen rehellisinä teimme uuden sisäänmenon kirjakauppaan, ja kävimme muina miehinä suorittamassa maksut kassalla.

Ihan kiva oli olla matkalla hyvässä seurassa ja nähdä jotakin harvoin nähtyä kuten ne Waltarin esittelemät Carnackin megaliitit hänen kirjassaan Fine van Brooklyn. Muutoin itse järjestäisin matkan vähän toisilla systeemeillä, sisällöillä ja aikatauluilla. Itse olin kuitenkin ihan vapaaehtoisesti reisussa. Harmittamaan jäi, kun Bretagnen rannikonesisuolattu karitsa jäi yrityksistä huolimatta syömättä.

Written by arisuutarla

4.10.2013 at 06:29

Kategoria(t): Uncategorized

Kuuro auttoi kuurosokeaa löytämään sokean

leave a comment »

Olin eilen Pasilan asemalla vastassa kuurosokeaa henkilöä junalta.
Oli sovittu, että seison mustan opaskoiran kanssa junan tulolaiturin rullaportaan yläpäässä.
Nojailin siinä isoon pylvääseen ja odotin.
Kuurosokean henkilön, jota olin vastassa, oli määrä kysyä muilta tulijoilta, näkyykö mustan opaskoiran kanssa seisovaa miestä.
Näin oli myös tapahtunut, mutta…
Henkilö, jolta junasta saapuva kuurosokea minua kysyi, sattui olemaan viittomakielinen kuuro.
Tämä kuuro seisoskeli saman pylvään vieressä, missä myös minä seisoin.
Minun ”kuurosokeani” sekä puhuu että viittoo.
Näin hän osasi esittää asiansa kuurolle, joka heti havaitsi minut.
Näin kohtasimme toisemme, ja ”minun kuurosokeani” kiitteli viittomin näkevää auttajaa.

Terveisin

Ari Suutarla, vanha pappi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

24.9.2013 at 06:56

Kategoria(t): Uncategorized

Maltan matka alkaa mukavasti täyttyä

leave a comment »

Poudan ja Tonin hääjuhlan alla minulla ja ”isän lapsilla” käynnistyi hetkeksi sähköpostien ryhmävaihto. Jakeluna oli minun lisäkseni Susanna, Samuli, Saara, Antti ja Pouta. Muutama hauska viesti vaihtui, vaan näyttää tyrehtyneen johonkin. Olisi tosi kiva saada se takaisin henkiin.

Eilen oli Mika Waltarin syntymäpäivä, syyskuun 19.. Oli sen verran rankka sydänpäivä, että vastoin ajatuksia unohtui koko juttu. Olisi ollut hauska olla mukana laskemassa kukkia kirjailijan muistomerkillä Eliten nurkalla, vaan näin nyt tänä vuonna.

Toisilla synttäreillä olin. Kulttuuria kaikille -työ vietteli Kaapelitehtaalla toimintansa 10-vuotisjuhlia. Vapaassa sanassa toin tervehdyksen muinaisilta ajoilta. Ei muistanut kukaan puhujista esityötä, jota hartaudella tehtiin parikymmentä vuotta sitten ja siitä eteenpäin. Minäkin olin Kulttuuriyhdistys Suomen EuCreaa perustamassa ja puheenjohtajanakin muutamia vuosia. Kuuluttiin hienosti Euroopan EuCreaan (European association for creativity by and with persons with disabilities), ja käytiin joskus alan maailmanjärjestön, silloiselta nimeltään Very special arts – VSA, tapahtumassa suomalaisesiintyjätiimin mukana Los Angelesissakin. Homman ammatillinen sielu oli Sari Salovaara, kuten on monessa vieläkin.

Viranomaisten puolella silloin takavuosina oli Valtion taidemuseolta Marjatta Levanto. Häntä oli mahdottoman kiva eilen pikaisesti tavata. Kun Kalle Könkkölä tervehdyksessään sanoi, että ilman Valtion taidemuseon aktiivista otetta ei nyt oltaisi tässä, Levannon kommentti siihen oli: Miksi Kalle ei sanonut, että ilman Marjatta Levantoa ei oltaisi nyt tässä!

Muistelin sitten tapani mukaan niin kuin vanha merimies, miten silloiseen opetusministeriöön saatiin virallisesti Kulttuuria kaikille -työryhmä. Raha-automaatti oli lopettanut tukensa vammaisjärjestöjen kulttuuritoiminnoille ja keskittyi sosiaali- ja terveyshankkeisiin. Rahiksessa katsottiin, että kulttuuri on opetusministeriön toimialaa, mitä se itse asiassa onkin.

Kulttuuria kaikille -työryhmästä muistan vain, että se oli kamalan suuri, 30 -40 henkeä, vammaisjärjestöjen väkeä ja pakosta työryhmään komennettuja virkamiehiä eri ministeriöistä, jotka olivat ihan pihalla eivätkä ollenkaan kiinnostuneita vammaisalan asioista. Siellä ne haukottelivat ja räpläsivät omiaan, kunnes vähitellen jättäytyivät esteiden kuormittamina pois, ja vain me vammaiset istuimme keskenämme pähkäilemässä juttuja.

Jenni Julia Vallinheimoa oli juhlassa mahdottoman kiva tavata, samoin vielä Ismo Helen löytää ilmi elävänä. Kuulin, että EuCrea on yhä hengissä. Nuhdellen kysyin, miksi ei tule jäseninfoa, miksi ei jäsenmaksuja… Ja jotakin kai siinä sain sitten selitykseksi. Tuli tuntu, että EuCrea on käpertynyt jonkin pienen piirin kuvioinniksi ja tämä laaja ”kultturia kaikille” -liike elää uutta elämää. Sen ympärille on syntynyt jopa uusi yhdistys, jonka puheenjohtajaksi on saatu Tarja Halonen. Mahdottoman hyvä havaita, että rouva emerita presidentti on suostunut.

Minulla oli Aki Metsola tulkkina. Akille sanoin, että katsoo sopivan tilanteen, jossa Halonen voisi olla vapaana tervehtimistä varten ilman, että tulee tykötälläytymisen maku. – Minun käteni tervehdittävän olkapäälle ja sitä rataa. Siitä tiedän sopivan ajankohdan ja sen, mihin suuntaan henkilö katsoo.

Tarjukka – kuten meillä Kirsti sanoo yksien ”muistohousujen” perusteella yllättikin tulemalla käsi ojossa tykö. Vähän muisteltiin ja kysyttiin vointeja. Todettiin, että minä olen jo täyttänyt ja hän kohta täyttämässä. Vakuutin elämää olevan rajan tälläkin puolella. Kerroin juhlakirjasta, jota hän pyysi ja jonka tietysti lupasin lähettää. Sain kaiketi elämäni ensimmäisen presidentillisen käyntikortin.

Eläkkeellä olosta Halonen totesi viisaasti, että yhtenä erona entiseen on se, että tekemisensä voi paremmin itse valita.

Viime lauantaina oltiin Tampereen yliopistolla F. E. Sillanpään syntymän 125-vuotisjuhlassa. Oli hyvä juhla. Liisa ja Hannu olivat kanssamme. Heitä on pitänyt kutsua Hämeenkyröön monen monta kertaa, vaan aina on ollut jotakin. Nyt syötiin yhdessä amerikkalaiseen tapaan ateria ulkona heidän kanssaan Koskikeskuksen Rossossa – siinä ja siinä mitan täyttävä paikka, jossa lista ei yllätä. Yhdessä sitten mentiin yliopistolle ja seurattiin hyvä ohjelma.

Osmo Rauhala juhlapuhujana otti vähän löysiä tälläämällä taas Sillanpäätä Hämeeseen, joka ei kuulemma ole kyennyt tarjoamaan edes presidenttejä. J. K. Paasikivikin oli Päijät-HÄmeestä Hämeenkoskelta. – Jotensakin näyttää häipyneen ihmisten mielistä Hämeenkyrö koillisen Satakunnan ja Turun ja Porin läänin kolkkana. Kuitenkin Taata Sillanpää – niin Tampereella kuin kävikin koulunsa – ei minusta koskaan hairahtunut laittamaan Hämeenkyröä muualle kuin osaksi Satakuntaa, ja niin tein minäkin. Koulussa maakuntalauluna laulettiin Kauas missä katse kantaa, ylioppilaslakin vuori otettiin sinikeltainen, Satakunnan kultainen vilja ja Selkämeren ylle kaartuva sininen taivaan ranta, ja Satoon kirjoittauduttiin, kun lähdettiin maailmalle opiskelemaan. Ei puhettakaan, että jonnekin Hämikselle. Nyt on tämä Pirkanmaa syönyt uusiksi koko maakuntapaletin.

Taata Sillanpään juhlaraha tilattiin Rahapajasta eilen. Hankesihteeri Vilja Pylsy oli antanut ystävällisesti yhteystiedot, niin kuin hän oli myös hommannut juhlan liput sekä meille että viime tipan tilauksena Liisalle ja Hannulle. Vilja esiintyi tosi edukseen sekä pukeutumisen että koristautumisen puolesta ja hoiteli miehensä Jeren kanssa tosi tyylikkäästi juhlan parijuonnon.

Arvokkaasti oli Johanna Helmisen, F. E. Sillanpään seuran entisen sihteerin kanssa tulijoita ottamassa ovella vastaan seuran puheenjohtaja Jussi Niinenmaa jäyhällä ja lämpimällä tavallaan. Tiiviydessään mainio oli myös Jussin tervetulosana.

Suunnitelmat muuttuivat. Nyt edessä oleva viikonloppu piti Kirstin koulutustapahtuman vuoksi olla täällä pääkaupungissa, vaan lähdemmekin sen päätyttyä ehtoolla ajamaan maalle. Tuli huomiselle kiinnitys Hämeenkyröön. Samalla saadaan tilaisuus ottaa vastaan Ulla ja Jarmo Puntalon kutsu tulla heille kirjalliseen iltapäivähetkeen, jossa Pirjo Tuominen – tai pitäisikö sanoa Rantanen – ja dekkarikirjailijaksi ryhtynyt Kari Häkämies puhuvat dekkarikirjoittamisesta.

Kirjaa ja kirja-alaa näyttää taas tiiviisti olevan ohjelmassa, ja ensi keskiviikkona on sitten lentopäivä Pariisiin. Siellä liitytään ystävä Hannun kanssa Mika Waltari -seuran Ranskan matkan Bretagnen osuudelle. Luinkin juuri Fine van Brooklynin sekä Waltarin tuoreeltaan kirjoitetun matkakuvauksen junamatkasta Carnaciin kesällä 1928. Vaikka molemmat olivat tuttuja ja itse asiassa pariinkin kertaan luettuja, kyllä ne tyylillisesti ja aikahistoriallisesti taaskin purivat. On kiva nähdä, tapaako tämän päivän Bretagnen rannikolla, L’mont Saint Michelissä tai muualla yhtään häivähdystä siitä, mitä Waltari siellä havaitsi ja koki. Matkatoimisto on varannut meille ennakolta ateriat parissakin paikassa, Saumurin vanhassa linnassa, jssa yövytään yksi yö, ja jostakin muualta myös. Valitsin vaihtoehdoista toisessa päivän kalan ja toisessa filee Mignonin. Tarjolla olisi myös ollut iänikuista ja joka paikan kanaa – tietysti jotenkin paikallisesti laitettuna.

Hannun kanssa aiomme hakeutua syömään paikkaan, jossa saa todella paikallista, esisuolattua lammasta tai karitsaa. Se syntyy siten, että kun tällä kohtaa Atlanttia vuorovesi-ilmiö on hyvin voimakas, laskuveden aikaan rantaa paljastuu veden alta isoja alueita. Sillä kasvaa jokin erityinen ruoholaji. Sitä lammaslaumat hyökkäävät pakoveden aikana syömään. Kun ruoho on saanut suola-annoksensa merivedestä, se siirtyy lampaisiin.

Maltan matkan valmistelu edistyy rauhassa. Ali Kinnunen valmistaa esitteen ja tuo ensimmäisen lastin minulle tänään. Saanpa jakaa niitä sitten Bretagnen paluubussissa Waltari-matkalaisillle, joita meitä on kaikkiaan 25.

Maltan ohjelma on fiksaantunut jakokuntoon, ja kohta saa Mika Waltari -seuran sihteeri Sirkku lunastaa ystävällisen lupauksensa laittaa Maltan kutsu jakoon niillle seuran jäsenille, joilla on sähköposti. Samoin tulee info seuran verkkosivuille

Kovin iso ilmoittelu tuntuu tässä vaiheessa aika turhalta. Taitaa käydä niin kuin Kirsti on ennustellut , että matka täyttyy ennen aikojaan. Sanaa on nyt levitetty kevyesti suusta suuhun, ja väkeä tarttuu mukaan koko ajan. Maanantain Airuessa oli pieni ilmoitus, joka tuotti täsmälleen kaksi ilmoittautumista sekä kymmenkunta tiedustelua. Kysyin toiselta näistä, millä perusteella heiltä rohjetaan noin vain kyselemättä ilmoittautua mukaan kohtuullisen kalliille ja elitistisen näköiselle matkalle. Hän vastasi, että Ari, sinun matkoistasi on kyllä kuultu!

Nyt en muista enkä laiskana jaksa ryhtyä tarkistamaan, olenko jo blogannut tytär Poudan ja vävy Tonin hääjuhlasta parin viikon takaisena lauantaina Tampereella Finlaysonin kirkossa. Varmaan 80 henkeä oli saapuvilla ja hääpari tietysti, lapsia paljon ja syömisjuhla ja muu meno ravintola Teerenpelissä Hämeenkadun varressa. Kiva juhla kaikkineen ja omalla tavallaan koskettava. Nyt ei ole enää muita kuin poika Antti vartoomassa tämmöistä isän taholta tapahtuvaa saattelua.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

20.9.2013 at 03:34

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.