Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Vanhat papit puhetestiin

leave a comment »

Hyppäsin uskontunnustuksen kohdalla mukaan radiojumalanpalvelukseen. Äänestä päätellen jo iälle ehtinyt pappi paasasi, ja nuotti oli mitä melkoisin. Ajattelin, mitä ja millä tavalla tämä kollega mahtaa puhua kasvokkain ihmisten kanssa. Yleinen esirukous lähes veti suuta hymyyn niin, että oikein piti keskittyä kuuntelemaan. Pappi suorastaan komenteli Jumalaa siihen ja tähän ja hoputti meitä kuulijoita. Yhtään asiaa en kuullut, kun paasaus ja nuotti ottivat niin lumoihinsa.

Kirkonmeno päättyi. Se radioitiin Oulaisista. Saarnaajana oli ollut joku Mari, jota en siis kuullut, mutta tämä liturgi oli rovasti, nimi Jaakko Arppe. Tämmöisen voinee laittaa näkyviin, kun kirkon palvelija asettuu esiintymään julkisesti.

Erinäisistä paasauksista, nuoteista ja muista pinttymistä johtuen voisi olla paikallaan meidän pappien joutua määrävuosin tarkastukseen samaan tapaan kuin ajokortin uusijat joutuvat osoittamaan ajokykyisyyttään muun muassa lääkärintodistuksella näkemisestä ja muusta. Jos meidän sanottavamme on asiallisessa paketissa, se voi mennä paremmin perille. Tietysti vielä tärkeämpää olisi tarkistaa, onko ylipäinsä kristillisen uskon kannalta jotakin tärkeää sanottavaa.

Tapasin kadulla vanhan luokkatoverini, Leena Siukon. Oli oikein mukava, kun hän Stockan kellon alla pysähtyi tervehtimään. Monet tutut kulkevat ja huomaavat meikäläisen, vaan kiireen tai muun syyn takia eivät ilmaise itseään. Meikäläisellä tämä tervehtimisen aloitteellisuus on aina toisen henkilön puolella.

Leena toi heti mieleen, mitä Kirsti oli lukenut Hämeenkyrön paikallislehdestä. Hänen miehensä, Seppo Siuko oli tullut kutsutuksi F. E. Sillanpään seuran kunniajäseneksi. Oli mukava Leenan mukana lähettää Sepolle terveiset ja onnittelut.

En malttanut pitää suutani kiinni, vaan kerroin Leenalle todenneeni Sepon tulleen kunniajäseneksi – ei kunniapuheenjohtajaksi, vaikka hän aika pitkän aikavälin hoiteli seuran puheenjohtajuutta. Olisiko niin, että seuran säännöt rajaavat kunniapuheenjohtajien määrää kerrallaan ja arvonimi olisi jo käytössä. Leena puolestaan arveli, että sitä pidetään säästössä jollekin! Onnitteluja kunniapuheenjohtajuudesta oli kyllä heille kotiin jo tullut, ja sitä oli ollut vähän kiusallista sitten oikoa.

Eilen meillä oli lounaalla yksi maailman eleganteimmista eurooppalaisista, minun Ranskan ja ranskankielen tuntijani, Eija-Liisa Markkula. Hän illastutti meidät viimeksi Etelä-Espalla jossakin viehättävässä ranskalaisessa ravintolassa pitkän kaavan mukaan. Meillä oli nyt tavallisen sorttistas kotiruokaa ilman pyrkimystä kilpailuun, saati voittoon, kuka pistää pöydän koreammaksi. Alkupalana oli graavia lohta ja lämpimänä suomalainen madekeitto. Kotisupermarketissa ei madetta ollut, joten kävin hakemassa sen Hakaniemen hallista Töölön kalasta. Argentiinalainen kauppiaamme graavasi siinä kalan, ja kaikki irtoava pyyhittiin aamulla ennen lounasta pois. Mateen liemeen Kirsti teki maissenasuuruksen, ja minä raastoin saosteeksi vielä kolme perunaa. Vaikka meillä on tapana kehuskella omia ruokiamme, niin hyvää tuli. Jälkiruokana tarjottiin Kirstin kiisseliä, tyrnimehupohjaan tuoreet lakat, ohessa kolmen sortin juustot, Porlammin kevytmustaleima, kuuden kuukauden comtë sekä ranskalainen valkohometuote. Puna- ja valkoviinin väliltä vieras valitsi valkoisen, josta vähän arveltiin, olisiko siitä tullut eisweiniä, kun puteli oli loppusyksyllä jossakin jäähdytyksessä päässyt käymään jäätymisen puolella. Kirstin mukaan ei ollut!

**************

Written by arisuutarla

12.1.2014 at 09:32

Kategoria(t): Uncategorized

Rake Tähtiseltä mukava dekkari (blogikirjoitus)

leave a comment »

Kohtuullisen raskaan elämäkerta- ja muistelmakirjallisuuden jonon lomaan tuikkasin korvaani vaihteeksi dekkarin. Yritin ensin Tapani Maaskolan Naamioleikkejä, vaan heti alkuun tyssäsi. En osaa sanoa, mikä tuli vastaan, mutta ei vain teksti vetänyt, kunnes laitoin toisen. Nyt pyrkimässä oli minulle uusi tuttavuus, Rake Tähtinen Suomen Uudestakaupungista, 1960-luvun synnykäs. Kirjan nimi on Hiljaisuuteen haudattu, ja johan alkoi ilmetä imua kerronnassa. Kirjan takakansi sanoo, että teos on tekijänsä toinen poliisiromaani.

Hyvä kirja olisi syntynyt vähemminkin vainajin. Heitä esiintyy turhan paljon, ja tappotahti kiihtyy loppusivujen lähetessä. Kuitenkin minulle on uutta muun muassa merisukellus, joka on aika keskeisellä sijalla.

Kieli on poikkeuksellisen selkeätä, eikä missään vaiheessa oikein joudu pähkäilemään, mitähän tuokin mahtaa tarkoittaa. Tämmöinen selväkuvitteisuus ei kohtaamissani kirjoissa enää ole mitenkään tavanomaista.Viimeistään kustannustoimittajalla olisi ollut tekemisen paikkaa, sillä teksti melkein vilahtelee kaksoispassiiveja. Niin ikään Pauliina Rauhalan tavoin Rake Tähtinen antaa autojensa mennä ajoliuskalle – asia, jota suin surminkaan en tekisi. Liuskat ovat liuskoja ja yleensä paperisuikaleita, mutta meillä autot ja muut ajoneuvot ohjataan luiskalle, ja tason nimi on ajoluiska.

Nyt syötin lukuohjelmaan kymmentuntisen koosteen F. E. Sillanpäästä suomalaisessa kirjallisuudessa, ja hieman pelkään analyyttistä puisevuutta, mutta saapi nähdä. Mitä Taata Sillanpäähän tulee, en ole tainnut aiemmin muistaa mainita Taatan 150-juhlavuoden kruunuttaren upeaa esiintymistä pitkin vuotta. Tällä kohdalla ajattelen vastarannan nuorta rouva Vilja Pylsyä. KOhteliaasti kiitän ja kumarran myös hänen miestään Jere Lepolaa. Pariskunta kerrassaan tyylikkäästi esiintyi pitkin vuotta kotikartanonsa kunnaiden merkkimiehen, F. E. Sillanpään yleviä tunnuksia kantaen sillä mandaatilla, minkä F. E. Sillanpään seura etenkin Vilja Pylsylle tässä asiassa oli antanut.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi

Written by arisuutarla

5.1.2014 at 20:08

Kategoria(t): Uncategorized

Mitähän ne olisivat, ne uuden vuoden kujeet

leave a comment »

Ihmettelen, miltä juuri alkanut vuosi oikein mahtaa näyttää. Taakse on helpompi katsoa ja nähdä siellä muun muassa omassa lajissaan ainutlaatuinen ikioma juhlavuosi. Nyt on taulussa seiska ja ykkönen ja lähtölaskenta uudelle siltä osin alkanut.

Joulu täällä Hämeenkyrössä oli omalla tavallaan ainutlaatuinen sekin. Oltiin Kirstin kanssa suurin piirtein kahdestaan enin osa joulun ajasta. Molempien nuoremmat pojat lähinnä pistäytyivät, Tatu Piritansa kanssa yhden yökunnan ja Antti naftit kaksi. Kun vielä olivat eri aikoihin, niin tuntui väljältä. Minusta oli oikein hyvä näin, eikä juuri ollut täytymisiä.

Aaton aattona käytiin vastarannan metsäkirkossa. Panu Rajala piti upean joulupuheen jänteenä yhteisöllisyys ja sen konkretisoitumana Hurskaan kurjuuden Toivolan Juha. Alussa oli 1860-luvun nälkävuosien kerjäläisten yhteisö, lopussa punakaartilaisten joukkohauta. Kristillisen sanomankin maallikkosaarnaajamme sai luontevasti mukaan todeten joulun valojen sytytetyn yli kaksi vuosituhatta vanhan sanoman virittäminä. – Jotenkin hömeliltä tuntui, että metsäkirkon sinänsä pyyteettömät järjestäjät olivat kutsuneet tässä tapauksessa surkeasanomaisen kollegan ikään kuin varmistelemaan Rajalan sanomisia. Siinä kristinopin luettelevalla luennolla itse tilaisuuskin latistui vähän onnettoman tuntuiseksi. Kiittämässä Katariiinaa toki kävin. Onhan tämä järjestely kuitenkin hieno juttu, jota sisällön onnahtelu ei tyystin himmennä. Samalla annoin Katariinalle oman juhlakirjani, jonka ”Olisi voinut/pitänyt kutsua” -listassa nämä mukavat ja tärkeät naapurit olivat. Kirja oli käyty jakamassa myös Norokorville postilaatikkoon sekä käteen Järvisille ja Hauskoille.

Jouluaattoaamuna vietiin kynttilät suvun haudoille. Oltiin kai suvusta ensimmäiset, koskapa muita liekkejä ei vielä Suutarlan haudoilla palanut, mutta jonkun osa aina on olla ensimmäinen. Tehtiin hautausmaalla kävellessä taas vanhaa testiä. Kirsti koukkasi minua käsipuolesta, jolloin kumarsin ja toivotin hyvää joulua. Vieressä Kirsti toivotti myös. Useampi ihminen vain hämmästyi kuin sai vastaustoivotuksen aikaan, vaan eipä se mitään. Mykkää kansaa olemme.

Kinkku onnistui pitkästä aikaa oikein hyvin. Kirsti vahti sen aattoaamuna hellan vieressä. Kun lämpömittari oli 74 astetta ja alkoi piristä, liha otettiin pois uunista. Kun Palviportin valmistelijalta vielä oli tilattu vain puolet normaalista suolamäärästä, saatiin tuotteesta oikein mieluisa.

Välipäivien kohokohta oli pikainen käynti Kankaanpäässä. Kirsti oli alkanut lukea joululukemisiksi hyllystä vanhaa Vilho Onniselän kirjaa Käsnäselästä Kankaanpäähän ja sanoi, että on mukavasti kirjoitettu kirja. – Minulla jysähti, hyvänen aika, Vilho Onniselkä, syntynyt 1913, joulukuussa sata vuotta sitten. Ymmärsin, että miehen täytyy vielä elää. Kirstille tämän totesin, ja sanoin, että olisin kyllä kuullut, jos Vilho Onniselkä olisi kuollut. Äkkiä puhelin käteen ja tiedustelusta Liisa ja Vilho Onniselän numero ja yhdistäminen. Varttitunti siinä juteltiin rouva Liisan kanssa, kun Vilhon kuuleminen etenkin puhelimessa on mennyt varsin huonoksi. Sen verran sain kuitenkin selville pariskunnan tilanteesta, että ehdotin Kirstille huomisin ajelua pikavisiitille Kankaanpäähän.

Vähän ennen lähtöä varmisteltiin vielä puhelimella, että ovat kotosalla, ja niin ilmaannuttiin Liisan ja Vilhon kotiin, missä läsnä oli myös Raija, yksi Vilhon neljästä tyttärestä. Mahdottoman mukava oli vaihtaa kuulumisia vanhan miehen kanssa. Hän seisoi rollaattorin varassa sekä istui vieressä myös. Liisa on vain 15 vuotta häntä nuorempi, vaan on varsin korkeasti arvostamani tämä pariskunta monessakin mielessä. Vilho on ollut papillekin esikuva yksinkertaisessa ja konstailemattomassa uskomisen laadussa. Silloin kun pohdiskelin sitoutumista oman vaimoni kanssa, kävin jonkin saarnamatkan yhteydessä olemassa yötä Onniselillä ja kysymässä heidän kokemuksiaan aika isosta ikäerosta naisen ja miehen välillä. Nyt Vilho hauskasti totesi, että ei ole ollut riitaa Liisan kanssa tai jos on ollut jotakin pientä, niin se on voitu sopia. Huusin Vilhon korvaan, että on voitu sopia, kun Liisa on ollut samaa mieltä sinun kanssasi! Kirsti kertoi myöhemmin, että tytär ja äiti olivat hymyssä suin vilkaisseet toisiinsa.

Meille tuotiin näytille luuttiin sidottu kansio, jossa Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälän allekirjoituksella onniteltiin 100-vuotiasta. Mukava tietysti, että muistetaan. Joku tiesi kertoa Tampereen Koukkuniemen vanhainkodissa Kelan muistaneen satavuotiaitaan korkealaatuisella villashaalilla. Arvelin ääneen, että seuraavan kerran Kela muistaa henkilötunnuksen pohjalta Vilhoa kutsulla esikouluun.

Hyvältä tuntui saada siunata vanha mies kätten päällepanolla ja siunata myös meidät kaikki siinä läsnäolevaiset.

Kotiin ajellessa etsittiin Kankaanpää Citystä valkoihoisen ihmisen ruokapaikkaa, mutta niin oli vain jokainen kuppila maanantain tai muun syyn takia suljettu, juuri ovensa kiinni pannut tai yleensä vain joulutauolla. Pomarkkulaisen miehen pitämästä Herkkupausssista löytyi oikein mieluinen lohisoppa. Niinisalosta Jämijärvelle ja melkein Kilvakkalaan sai ajaa erittäin varovasti 40 – 50 kilometriä tunnissa. Tie oli salakavalasti jäässä ja maisema lumettoman joulukuun säkkipimeä. Kiirettä ei ollut, mutta helpotti, kun päästiin Vaasan tielle, joka sitten jo oli sula ja valaistu.

Kirsti hyväksyi pukin kontista ilmeisen varauksetta vastarannan taiteilijan eli Tarja Auttilan tilaustyön Kaksi siiliä. Värit ovat hyvät, ja Helsinkiin päässee hänen huoneensa seinälle. Helpotti, kun toisinkin olisi voinut olla. Vaikka ei meillä ollakaan mitään taidearvostelijoita, niin Kirstillä on kuitenkin varsin selkeä ja hyvä maku valintojen suhteen, mikä on kaunista ja mikä ei niinkään. – Itse sain joukon mieluisia ja tarpeellisia hoitoja, minulle uutta otehierontaa sekä vanhan ajan jalkahoitoa, jonka kävinkin jo kuittaamassa Kyröskoskella An nne Vainikan buduaarissa. Myös on odottamassa pääsylippu Finlandia-talolle puna-armeijan kuoron konserttiin maaliskuussa. Kyllä se vuosi tästä näillä eväillä meillä, joskin tunnepuolella hankala juttu heittyi ylle Helsingistä yhden läheisen ihmisen sairauden varjon myötä.

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

2.1.2014 at 17:55

Kategoria(t): Uncategorized

Matti Klingellä on mahdottoman hyviä kirjoja (blogikirjoitus)

leave a comment »

Jostakin syystä muutamia vuosia sitten eläkkeelle jääneen historian professori Matti Klingen kirjallinen tuotanto on onnistunut sivuuttamaan minut. Luin Anto Leikolan uusimman muistelmakirjan, ja sen virittämänä pyysin Celia-kirjastosta Matti Klingen erään kirjan, johon Leikola oli viitannut. Sitä tilatessani panin kirjastovirkailijalle toivomuksen, että minulle saa lähettää kaikki muutkin Klingen kirjastossa olevat Daisy-kirjat. Niitä tuli 23 teosta!

Matti Klinge on toiminut Helsingin yliopistossa siis yleisen historian oppituolin haltijana. Mies on syntynyt noin vuonna 1935 tai 1936 eli on samaa ikäluokkaa kuin Anto Leikola sekä jo aikoja sitten riveistä poistunut Pentti Saarikoski.

Matti Klingellä on mahdottoman sujuva suomen kieli, kyky ilmaista asioita selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla. Hän osaa sijoittaa pienetkin asiat suuriin kehyksiin, jotka auttavat ymmärtämään Napoleonin ja Hitlerin epäonnistuneet Moskovan retket ja pienen Suomen saamat historian roiskeet näistä ison maailman laineista. Usein historiaa pidetään lukemisen kannalta kuivana, mutta Klingen kirjat ovat ihan kaikkea muuta, hyvinkin märkiä ja imukykyisiä – sanoisin.

Klingellä on suorastaan ihastuttava imu olla eurooppalainen, joka ammentaa henkisen sisältönsä ihmisenä eurooppalaisesta kulttuurimaaperästä. Melkein hauskasti hän viroksuu amerikkalaisuutta, ja jopa brittien toljailut Euroopan reunan isäntinä ovat jollakin tavalla kyseenalaiset. Esimerkkinä hän viittaa englantilaisten tulkintaan parlamentarismista. Eihän siellä parlamentin ylähuoneen jäseniä valitse kansa vaaleilla, vaan edustukset kulkevat sukujen perintönä. Matti Klingen eurooppalaisia peruskieliä ovat nykykielistä ranska ja saksa, ei missään tapauksessa englanti.

Mainio on Matti Klingen – sanoisin kumarrus itään. Laajasti ja useassa kirjassa hän selittää ja perustelee, miten Venäjä tai Neuvostoliitto ei koskaan ole halunnut laajentua meitä kohti eli luoteeseen. Laajentumispyrkimykset ovat aina suuntautuneet kaukoitään, etelään tai keskiseen Eurooppaan. Suomen suunnalle on säteillyt ensin Novgorodin ja sitten vain silkkaa Pietarin suojelua.

Tässä asiassa minun näkemykseni on kyllä toinen: Venäjä on aina osoittanut laajenemishaluja ihan jokaiseen ilmansuuntaan, mihin se suinkin on pystynyt tunkemaan itseään. Muodot ja menetelmät ovat vaihdelleet, vaan pelin panslavistinen henki on ollut yksi ja selvä.

On tosi kutkuttavaa löytää viisaan ja arvostetun tutkijan ja henkilön kynän jäljistä jotakin erhettä. Matti Klinge viittaa aika usein Mika Waltariin ja lainaa hänen ajatuksiaan. Klinge hairahtuu kertomaan lukijoilleen, että Mika Waltari kävi Turkissa vain kaksi kertaa ja kuitenkin kirjoitti turkkilaiseen maaperään liittyen useita kirjoja, Mikael Hakimit, Johannes Angelokset, Yksinäisen miehen junat ja muut.

Tiesin heti, että Waltari on käynyt Turkissa ainakin kolme kertaa, ellei enemmänkin. Matti Klinge mainitsee vain nuoruuden matkan Konstantinopoliin vuodelta 1929, jolta matkalta Waltari kirjoitti teoksensa Yksinäisen miehen juna. Waltari oli Klingen mukaan toistamiseen Istanbulissa vuonna 1948. Tämän matkan peruja tuli loistava matkakirja Lähdin Istanbuliin, jonka olen lukenut ainakin tusinasti maailman parhaana ja monipuolisinpana matkakirjana. Tosiasiassa Waltari teki tämän matkan jo 1947, jonka jouluksi hän palasi kotiin laivalla, ja itse kirja kyllä ilmestyi vasta seuraavana vuonna.

Kolmannen matkan Turkkiin Mika Waltari teki vuonna 1967. Se matka tehtiin Turkin valtion kutsusta ja maksamana, ja silloin Waltari kierteli Turkin vuorilla ja sisämaassa valtiollisen oppaan ja autonkuljettajan saattelemana. Tätä matkaa Waltari avarsi omakustanteisesti muutamalla viikolla ja kirjoitti pitkän matkakertomuksen. Se on julkaistu kirjassa nimeltä Mika Waltarin Matkakertomuksia.

Vielä on iloja edessä. Muutama Klinge on lukematta. Vaikka tässä nyt näitä erheitä osoittelen, ne eivät himmennä Matti Klingen mitä ilmeisintä viisautta tai sitä, että hänen kirjojaan on hauska ja rakentavaa lukea.

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 040087

Written by arisuutarla

23.12.2013 at 02:40

Kategoria(t): Uncategorized

Kuurojen ei kannata olla loukkaantuneita (blogikirjoitus)

leave a comment »

On hyvä nähdä sairaus sairaudeksi

Valetulkki on päässyt tulkin tärkeään tehtäväään Nelson Mandelan muistotilaisuudessa. Hän on itse pyrkinyt tulkiksi olematta oikeasti tulkki. Vain henkisesti sairas henkilö tekee näin. Sairauteen liittyy annos halua päästä laajasti esille.

Ihminen voi harvoin itse sairaudelleen mitään, joten valetulkki eläköön omaa elämäänsä, ja toivottavasti hän löytää tien tervehtymiseen.

Mielestäni muistotilaisuuden järjestäjät ovat varsinaisesti vastuussa tapahtuneesta. Järjestäjien asia on ollut katsoa ja valita, minkälaisia ihmisiä pääsee esiintymään ja minkälaisia ei. Tällaisissa tilaisuuksissa tarvitaan satoja henkilöitä järjestelytehtäviin. On tärkeätä katsoa ja varmistua siitä, ettäkaikkiin tehtäviin tulee vain päteviä ja tehtävänsä hallitsevia henkilöitä.

Valetulkki on päässyt järjestäjien seulan läpi, ja tällä kohdalla järjestäjät ovat olleet tosi huolimattomia. Etelä-Afrikka on sen verransivistynyt maa, että siellä ei ole ollenkaan vaikea varmistautua esimerkiksi viittomakielen tulkin pätevyydestä.

Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen turvallisuusriski. Eikö jonkin terroristin olisi ollut helppo hankkiutua esimerkiksi presidentti Obaman lähelle tulkiksi naamioituneena pahoin aikein?

Illalla Afrikan kuurosokeiden liiton presidentti Ezekiel Kumwenda Malawista soitteli jossakin Abilis-säätiön avustusasiassa. Hänkin oli seurannut televisiosta muistotilaisuutta ja oli ihmetellyt, mitä kummaa viittomakielen tulkki huitelee esimerkiksi presidentti Zooman puheen aikana tajuten sitten, että ei mitään! Kysymyksessä täytyy olla todella sairas henkilö.

Monet suomalaisetkin kuurosokeat tuntevat Ezekielin. Nyt marraskuussa hänet valittiin Filippiineillä Kuurosokeiden maailmanliiton, WFDB:n hallitukseen Afrikan maanosan edustajana. Samassa kokouksessa Suomen Riku Virtanen tuli WFDB:n hallitukseen Euroopan edustajaksi.

Minusta maailman kuurojen ja viittomakieltä käyttävien henkilöiden ei tarvitse olla loukkaantuneita toisen henkilön sairauden johdosta. Rinnastan tilanteen siihen, että joku sairas henkilö olisi saattanut järjestelijöiden kehnon seulan läpi tunkeutua muistotilaisuuden puhujalavalle presidentti Obamaksi naamioituneena pitämään puhetta. Eipä siinä olisi auttanut maailman ihmisten loukkaantuminen Obaman tai omasta puolesta. On hyvä nähdä sairaus sairautena.

ezekielkumwenda

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

13.12.2013 at 06:32

Kategoria(t): Uncategorized

Kiitokset hienosta aamuhartaudesta (blogikirjoitus)

leave a comment »

Tämän aamun radiohartauden piti entinen työtoverini ja esimieheni professori Heikki Hiilamo Helsingistä. Hän muisteli erästä käyntiään Johannesburgissa ynnä taannoisia mielikuviaan Etelä-Afrikan rotuerottelusta. Jokin museokäynti oli saanut miehen nyt itkemään. Opas osoitti ymmärtämystä ajatelllen, että valkoisten ihmisten kelvoton käytös mustia kohtaan oli museossa koskettanut tunteita.

Tosi upeasti Hiilamo kuitenkin räväytti oman todellisuutensa. Tunteita ei koskettanut ihmisen pahuuden ja alhaisuuden kertautuminen. Koskettava tekijä olikin totaalisen muutoksen mahdolllisuuden tajuaminen. Ihminen voi saada täysin uuden alun.

Kiitokset Heikkki Hiilamolle pysäyttävästä hartaudesta! Siinä eivät olleet vain hyvä tarina ja säväytttävä sanoma, vaan kuten kunnon kristillliseen hartauteen kuuluu, myös kunnon lukukappale Raamatun sanaa. – Harvoin jää hartauksista mitään mieleen, vaan nyt jäi.

Eilen olin kirkkohallituksessa talon joulujuhlassa, johon tavan mukaan oli kutsuttu mukaan myös meidät eläkeläiset. Tuli siiinä joillakin sanoilla arvioiduksi tämän päivän radiohartauksia, kun tervehdimmme kirkon tiedotuskeskuksen radio-osaston emerita päällikön, Viena Inkeri Lounelan kanssa. Toisessa tapaamispöydässä – oli varmaan Marja Kantasen kanssa – muistui mieleen asioita liki kolmen vjuosikymmenen takaa. Marja ja muutama muu olivat menossa Satamakadun toiselle puolelle pistämään nimensä Etelä-Afrikan lähetystössä Nelson Mandelan muistokirjaan. Siinä ajattelin, että tänään Sokeain Ystävien palkintojen jakotilaisuuden jälkeen voisin käydä tuikkaamassa minäkin nimeni tähän kirjaan.

Näitä taustoja vasten Heikki Hiilamon radiohartaus ja sen sisältö tulivat tosi lähelle. Mielessä oli pyörinyt se hulluus, mitä olin vuonna 1984 kokenut juuri Etelä-Afrikan lähetystössä. Sain ravata siellä monta kertaa tekemässä selkoa milloin mistäkin asiasta. Olin anonut viisumia voidakseni työskennellä silloin vielä itsenäisyydestään vain uneksivassa Namibiassa.

Lähetystön valkoihoiset virkailijat olivat ihmetelleet, olenko minä, sokea mies, todella lähtemässä yksin Namibiaan, jonka olot olivat kaikin puolin epävakaat. Ehkä silloin vähän taitamattomasti yritin panna asioita leikiksi todeten, että en millään tavalla ole matkustamassa yksin. Lento Frankfurtista Johannesburgin kautta Windhoekiin tapahtui Etelä-Afrikan lentoyhtiön koneella. Lentoaika oli vielä tavattoman pitkä. Koneen piti kiertää kaukaa lännestä Atlanttin yllä, kun Afrikan valtiot eivät sallineet Etelä-Afrikan koneiden ylilentoja. Lähetystössä naureskelin, että en todellakaan matkusta yksin, sillä koneessa kaiketi on muitakin ihmisiä, lentohenkilökuntaa ja muuta.

Tukena viisumihakemuksellle oli Namibian luterilaisen kirkon primaksen, piispa Kleopas Dumenin kutsukirje työhön selvittämään sokeiden oloja Namibiassa ja tekemään jotakin heidän elämänsä kohentamiseksi. Näitä perujahan sitten Namibiaan saatiin kaksikin koulua näkövammaisille, yksi kuurojen koulu sekä kuntoutuskeskus eri tavoin vammaisille ihmisille ynnä lopulta namibialainen henkilökunta tekemään työtä näissä. Tarina olikin vihdoin laaja, 20 vuotta kestänyt projekti, jossa olivat mukana Kirkon ulkomaanapu, Näkövammaisten Keskusliitto sekä Suomen ulkoasiain ministeriön kehitysyhteistyöosasto. Myös Suomen lähetysseuran vanhat kontaktit olivat tärkeitä, etenkin Seppo Kalliokosken panos rakennuksia suunniteltaessa.

Rotuerottelukin oli eilen vahvasti mielessä. Jossakin kirkkohallituksen joulukahvipöydässä muistelin käyntiäni vankilasaari Robben islandilla. Silloin elettiin jo vuotta 2004, ja olin Abilis-säätiön lobbarina Sokeiden maailmanliiton, WBU:n yleiskokouksessa Kapkaupungissa. Mainostin pääasiassa suomalaiseen kehitysyhteistyörahaan perustuvia apurahoja köyhien maiden vammaishankkeisiin.

Konferenssin lomassa käytiin Kirstin kanssa jonakin päivänä pienellä laivaretkellä. Merimatkaa oli noin 13 kilometriä saarelle, jossa muun muassa Nelson Mandela vietti vankina neljännesvuosisadan – juuri sinäkin aikana, kun olin työjaksoillani Namibiassa, ensin kahdesti Etelä-Afrikan vallan alla olevassa ja sitten yhden jakson itsenäisessä maassa.

Opas, joka esitteli meille paikkoja, kertoi itse olleensa saarella vankina viisi vuotta. Sokeana henkilönä sain oppaalta erikoisluvan astua sisään Mandelan selliin ja tunnustella seiniä, pöytää, tuolia, vuodetta, oven sisäpuolta, kaltereita ja muuta. Muut matkailijat saivat vain katsella tätä kaikkea ovelta.

Eilenkin esitin usein toistamani kysymyksen, johon oikeaa vastausta en vielä ole saanut: Mihin perustuu, että Robben Islandin vankilasaarelta ei kukaan ole onnistunut pakenemaan hengissä? – Kaiken näköisiä selityksiä on tullut. Oikea vastaus on luonnossa. Eteläisen Afrikan rantoja vasten tulee Antarktikselta Benguelan kylmä merivirta, joka ylisummaan tekee Etelä- ja Lounais-Afrikan rannikkoseudut ihmisen asuttaviksi, niin kuin Golf-virta tekee meidän kolkkamme pohjoisessa Euroopassa. Meriveden lämpötila siinä Robben Islandin vaiheilla vaihtelee plus seitsemästä kymmeneen asteeseen, mikä takaa varsin nopean menehtymisen, jos pakoa yrittää uimalla.

Toivottavasti tänään iltapäivällä nimen kirjoitus Nelson Mandelan muistokirjaan Etelä-Afrikan lähetystössä onnistuu. Saa nähdä, onko virkailijoiden joukossa yhtään valkoihoista henkilöä vai onko kaarti kokonaan vaihtunut valkoisista mustiin. Omilla käynneilläni Etelä-Afrikassa ja Namibiassa olen joskus surulla ollut huomaavinani vastareaktion. Valkoihoiset ihmiset on kokonaan pantu pois, tai he itse ovat halunneet vetäytyä. Tilanne ei ole ollut kaikin puolin toimiva. Kun huonosti koulutettuja ihmisiä on tullut vastuullisiin tehtäviin, kaikenlainen sählääminen ja joutava byrokratia ovat saaneet entistä enemmän jalansijaa, jos kohta oli säheltämistä noiden apartheidin tuottamien säädöstenkin kanssa.

Ari Suutarla, vanha pappi

Written by arisuutarla

12.12.2013 at 07:14

Kategoria(t): Uncategorized

Pauliina Rauhalalta hyvä kirja; myös Matti Klinge vetää

leave a comment »

Kirjasto toimitti 23 kirjan pakan Matti Klingen tuotantoa. Kolme teosta on nyt luettu, erinomaisen hyvää tavaraa kaikki tyynni. Sivistynyt on mies ollut kirjoittamassa ja laajasti. Jokin kerta piti käydä googlella katsomassa sanojen merkityksiä. Esimerkiksi provenienssi liitettynä johonkin kirjaan kiinnosti. Niinhän se tarkoittaa kirjaa koskevia tietoja asiayhteydestä riippuen sen alusta hamaan tähän hetkeen. Provenienssia voinen käyttää näin myöhäsyntyisesti oppineena bibliofiilisissä yhteyksissä minäkin. – Seuraavana olisi vuoroaan odottamassa Klingen Kadonnutta aikaa löytämässä. Jokin sanoo, että olisin jo sen lukenut, mutta kun jo kauan on vaivannut tauti, joka ei pidä mielessä teosten nimiä eikä aina kirjailijoidenkaan.

Viikolla oltiin Akateemisessa kirjakaupassa kutsutilaisuudessa, jossa oli tarjolla ruokaa sekä viinejä. Vestieeri oli kyhätty telttaan Keskuskadun puolelle. Infrapunalämmittimet kuumensivat tukkaa, kun jonoteltiin takin ojennusta. Koettiin miktä mainioin markkinointitrikki. Tarjoilun lisäksi houkuttimena oli 20 % alennus normaalihintaisista kirjoista. Toiselle sadalle nousi minunkin laskuni alennuksista huolimatta, vaan tulipahan ostetuksi joulu- ja muita lahjakirjoja.

Yksi niistä on tässä. Pauliina Rauhalalta olin lukenut hyvän kirjan. Nimi on Taivaslaulu. Ostin sen sekä Kirstille että Ouluun Pirkolle, joka oli kysynyt sitä kirjastosta ja kohdannut Oulussa ennen näkemättömän pitkän jonon: toista tuhatta ihmistä odottamassa. – Herkästi ja naisen näkökulmasta Rauhala käsittelee vanhoillislaestadiolaisen uskon suunnan elämää. Ei tule tippaakaan se maku, että kirjoittaja jotenkin katkerana haluaisi mollata isiensä tapaa uskoa. Hyvin nätisti tulee esille muitakin vaihtoehtoja, jotka tietysti meikäläisen, pakanapapin mielestä ovat täysin hyviä ja vastaanottamisen arvoisia.

Tekisin mieli opettaa vähän tätä äidinkielen opettajaksi esiteltyä nuorta kirjailijaa. Hän panee pojan ajelemaan autollaan ”liuskaa” pitkin. Minä en liuskalle panisi edes leikkiautoa, sillä mikä on sellainen paperiliuska, joka kestäkisi edes leikkiauton painoa. Suomessa ja suomenkielessä autot ajetaan luiskalle ja luiskaa pitkin, ei liuskaa!

Piti olla maalla tätä viikonvaihdetta, mutta erinäisten röhnien johdosta ei ikään kuin jaksettu. Sain toissapäivänä antibiootit jo Filippiineiltä lähtien kiusanneeseen räkätautiin. Nyt tuntuu kuin alkaisi helpottaa. Koko eilisen päivän lepäsin.

Torstai-iltana oli mennyt myöhään Villa Kivessä Waltari-seuran pikkujouluissa. Oli kiva tavata monia ihmisiä, Tuijaakin pitkästä aikaa ja hänen Jukkaansa. Anssi Arohongalla oli terhakoita kysymyksiä Waltarin Palmu-kirjoista. Sihteeri Sirkku oli vallan viehättävä tapaus, sitten viime näkemän kihlautunut, ja tietysti illan emäntä ja juontaja, varapuheenjohtaja Päivi Istala. Bretagnen matkalta ja muiltakin oli tuttua joukkoa, ja ruoka oli tällä kerralla hintansa väärttiä. Mitäköhän varten kattauksen asettelijat eivät ymmärrä käyttää noutopöydän molempia pitkiä sivuja? Sillä tavalla saataisiin joustoa ja nopeutta ruuan ottamiseen vain kaksien tarjoiluastioiden vaivalla.

Written by arisuutarla

1.12.2013 at 10:12

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.