Ari Suutarlan päiväkirja

Ari Suutarlan valikoituja askelia

Ei meille saa myydä tämmöistä epäkuranttia tavaraa

leave a comment »

Miksi NKL myy ja Celia ostaa epäkurantteja äänikirjoja?

 

Teksti: Ari Suutarla (15.4.2013)

 

 

Voivoivoi, viime vuosilta niin tuttu ja harmillinen juttu, vaan eipä tunnu jatkuvista muistutuksista ja palautteista huolimatta tapahtuvan mitään. Celia on tainnut lopettaa niin sanotun laadun tarkkailun sen suhteen, mitä se kirjaston valikoimiin ostaa. Tässä tapauksessa sama koskee NKL:n studion äänikirjatuotantoa, mitä se laskee käsistään näkövammaisten ja muiden lukemisesteisten luettavaksi. Jos olisin Celiassa henkilö, joka hyväksyy tai hylkää maksettaviksi tarjotut tuotteet, olisin ilman muuta jättänyt maksamatta tai korkeintaan palauttanut uudelleenlukua varten vuonna 2010 ilmestyneen ja 2013 äänikirjaksi saatetun Eric Metaxasin kirjan saksalaisesta teologista ja vastarintaliikkeen miehestä, Dietrich Bonhoefferista. Kirjan nimi on BONHOEFFER, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja.

– Ei meille saa tarjota tämmöisellä alkeellisuudella luettua tekstiä!

”Tuttu juttu” on henkilöiden ja paikkojen nimien onnetontakin onnettomampi ääntäminen. Jotta asianomainen lukija ei ihan tulisi nurkkaan asti leimatuksi, niin jääköön nimi kirjaluetteloiden ja äänikirjan tittelilehden varaan. Tosin lukijalta voisi edellyttää sen verran itsekritiikkiä, että havaittuaan kirjan sisältävän vieraskielisiä nimiä ja ilmaisuja runsain määrin ja kyseisen kielen olevan vielä täysin outo, hän kiltisti ottaisi lukeakseen teoksen, jonka kanssa pärjää paremmin. Tavallaan tämä toteutus on siis kolminkertainen häpeä: NKL:n studio – Celia-kirjasto – äänikirjan lukija NN.

Vaikka Eric Metaxasin kirjassa amerikkalaisuuksineen jo sinänsä on aika paljon arvostelun aihetta, kurja ja ala-arvoinen lukeminen vähentää oleellisesti Celian asiakkaalta lukemisen iloa.

Ei ole syytä ryhtyä sivu sivulta listaamaan hulluja ääntämyksiä. Saksa nyt ei liene niitä vaikeimpia kieliä ääntää, mutta ihan kurjasti tämä nuoriääninen kaveri niitä tankkaa. Tosin yli 600 sivun kirjan edetessä on tunnustettava, että lukutaito petraantuu eli lukija alkaa oppia ”omalle saksalleen”. Loppuun asti monet paikkojen nimet on mahdoton siitä siansaksasta kuitenkin tunnistaa.

Aluksi luulin, että kysymys on vain saksan ääntämisestä, kunnes huomasin, että lukijalla on myös vahva lukihäiriö. Esimerkiksi darwinilaiset evolutionistit kääntyvät sujuvasti ”darwinilaisiksi evotulinisteiksi” (sivu 78) ja teologiset puolustuspuheet ”halvaksi apologelitiikaksi” tarkoittaen apologetiikkaa (sivu 136). Lukija lukee teologi ”slaihhermahherista” tarkoittaen kirjasta tarkistettuna Schleiermacheria (sivu 188).

Varmaan ääntämyksistä on yritetty ottaa selvää. Mielenkiintoisesti on kaikki rg-loppuiset sanat, Hapsburg, Brandenburg, Königsberg, Nürnberg ja muut, kuitenkin laitettu ruotsalaisittain kuulumaan -peri ja puri. Hampurin toki suvaitsin, koska kaupungin nimellä on vakiintunut suomalainen muoto. Vihdoin Norjan Trondheimille tarjotaan saksalaiseen pukuun taitettua Trondhaimia, vaikka norjassa se ääntyy Trondjeim, j keskellä. Lopun lähestyessä ei -diftongi alkaa ääntyä oikeaoppisesti ai. Sen sijaan eu pysyy loppuun asti euna, vaikka saksassa se ääntyy oi! Päätettäköön vähäinen listaus tähän.

Ditrich Bonhoeffer kuoli keskitysleirillä toisen maailmansodan viimeisillä hetkillä 1945. Meillä Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa Bonhoefferin syviä kirjoja alettiin lukea systemaattisen teologian tenttikirjoina 1960-luvun alussa, ja hänen virsikäännöksiään tuli uuteen virsikirjaan, muun muassa ”Maat metsät hiljenneinä…”.

Arvata sopii, miten monta kertaa Bonhoefferin sukunimi on mainittu Metaxasin kirjassa. Saksassa kyllä on ihan skandinaavisittain ö-kirjain. Dietrich Bonhoefferilla oli runsaasti yhteyksiä sekä Englantiin että Yhdysvaltoihin. Ehkä eurooppalaisesta tiedemaailmasta johtuen tohtori alkoi kirjoittaa sukunimensä Bonhoeffer, vaikka alunperin se on ollut Bonhöffer. On kirjoitusasu niin tai näin, niin ääntämisasu on Bonhöffer, ja siinä ö vielä jotenkin puolipitkänä. Meidän äänikirjamme lukija katsoo kuitenkin parhaaksi ääntää alusta loppuun omaperäisesti Bonhoffer!

 

****************

Ari Suutarla, vanha pappi
GSM 0400871013
sähköposti: ari.suutarla(ät)kolumbus.fi
https://arisuutarla.wordpress.com/, blogi

Written by arisuutarla

15.4.2014 at 18:59

Kategoria(t): Uncategorized

Leikkausta, luopumista ja mukavia kirjoja

leave a comment »

Alkuviikosta jatkettiin vihaiseksi käyneen lonkan tutkimista, nyt neurokirurgi Juha Pohjolan taidoin. Magneettikuva edelliseltä viikolta näytti selvästi jotakin töhkää ja tukosta paikasta, jonka pitäisi olla jotakin muuta. En ryhdy yrittämäänkään likempää luonnehdintaa maallikon suomella. Asiat ovat täyttä lääketiedettä.

Filippiinien matkan jälkeen joulukuusta olen juossut lääkärissä. On röntgattu, väännelty, otettu kokeita, syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä ynnä seitsemästi käyty erilaisilla hierojilla. Kuten suku tietää, helmikuussa yritin viikon liikuntakuuria Saariselällä, josko olisi peräti vain liiallista paikallaan oloa ja liikkumisen puutetta, syömistä, makuuta, lukemista ja puhumista, kuten Heikki Vanha-Rauvola nelirakenteisen olemisen määrittelisi.

Otetaanpa tälle kohdalle ”new approach”, uusi lähestyminen. – Lankomies Martti Kekomäki sai viikko pari sitten kokea elämänsä yhden parhaista päivistä. Vuodesta 2000 hänen ajamansa malli sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta eli Sote meni vihdoin kepulaisen Sipilän saattelemana hallituksessa läpi. Maan terveyspalvelut tulevat asettumaan ränniin, joka Martin mielestä on sekä järkevä että ekonominen. Ennen muuta nyt aletaan hoitaa sairaita ihmisiä, ei terveitä!

Kun olen juossut selkäni kanssa lääkäreissä, olen ollut liikenteessä erilaisin kokoonpanoin lähipiiristäni. Nyt lääkäri Seppo Katila määritteli uusimman käyntikerran valossa historiaa näin:

– Potilas on ollut täällä koiran kanssa, nuoren vaimonsa kanssa, hematologisisarensa saattelemana ja nyt on Martti Kekomäki. Tuokohan potilas ensi kerralla mukanaan arkkiatrin!

Neurokirurgi Pohjola totesi, että näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa: joko leikataan taijatkan elämistä oireiden kanssa. Valinta on minun, ja oireet voivat vaihdella.

Nyt olen julkisen terveydenhuollon puolella leikkausjonossa. Sillä tavalla tuntuu erikoiselta, että ruumiiseeni ei ole tällä tavalla ennen kajottu. Ja vielähän tässä on aikaa perääntyä. Nyt jo parin päivän kuluttua päätöksen tekemisestä on tuntunut, että lonkka ikään kuin olisi vähän alkanut helpottaa. Eilenkin käveltiin hissun kissun koiran kanssa postilaatikolle ja takaisin, eikä aivan niin usein tarvinnut pysähtyä lepuuttamaan ”kolojalkaa”. Kun sitten yritin kantaa täyttä saunapuukoppaa ylhäältä liiteristä alas, koppa piti kiltisti siirtää kaidekäden puolelle. Kipeä puoli ei ylimääräistä painoa sietänyt lainkaan.

*********

Nyt olen sitten riisuttuna lopuistakin varapuheenjohtajuuksista. Helmikuussa nuorentui 18 vuoden jälkeen Abilis oikein mieluisalle ja pätevälle näkövammaiselle henkilölle. Nyt Sokeain Ystävien vuosikokouksen jälkeen hallituksen järjestäytymiskokouksessa pyysin puheenvuoroa. Ilmoitin olleeni varapuheenjohtajana nyt yhdeksän vuotta, ja ehdotin, että tehtävää valitaan hoitamaan Jerker Hedman. Näin myös tapahtui ilman muita ehdotuksia. Hedman on nuori hyvä ekonomisti. Valitun kanssa sovittiin tapaaminen, jotta voin vähän omalta osaltani ”tradeerata” historioita, joista käsin tähän päivään on tultu.

On siis tultu elämisen siihen vaiheeseen, jona voi vain alkaa muistella varapuheenjohtajuuksiaan, puheenjohtajuuksiaan, komitea- ja työryhmäjäsenyyksiään ja mitä kaikkea sitä on tullutkaan hommatuksi yhteiskunnallisella sektorilla. Ajatukset ovat kyllä piipahtaneet J. K. Paasikivessä ja Urho Kekkosessa, jotka vielä paljon minua vanhempina saivat pestinsä tärkeille paikoilleen. Ehkä olisi ollut parempi, jos eivät olisi saaneet!

Sekä Abiliksen että Syryn hallituksissa jatkan vielä. Ei tässä siis mitään tomuja vielä puhdisteta kengistä, ja Sokeain Ystävien puolella tunnen yhä olevani vahvoin vastuin asiantuntevana toimijana.

Vuosikokouksessa minusta oli mahdottoman mukavaa ja kamarineuvos Ture Tähtiseltä korrektia herkin maininnoin julkisesti kiittää nyt hallitustyöstä vetäytynyttä Kari Ventää pitkäkestoisesta ja syvästi asiantuntevasta työstä, jota Kari on yhdistyksessä ja Helsingin Sokeaintalo-säätiössä tehnyt.

********

Pentti Haanpään elämä sai uutta valoa. Luin 2013 ilmestyneen elämäkertakirjan, jonka on tehnyt lahtelainen toimittaja ja tietokirjailija Matti Salminen, kustantajana Into. Minulle Haanpää on aina ollut jonkinlainen ”rönttöskirjailija” ja sivistymättömän maalaiskulttuurin käsittelijä. Jostakin vielä olen iskostanut päähän ajatuksen, että Haanpää olisi vähintään puoliksi tahallaan jättäytynyt pelastautumatta veden täyttämästä veneestä lokakuisilla syyskylmillä ollessaan sukulaismiehensä kanssa kokemassa kalapyytöjään.

Salminen selkeyttää kuvaa onnettomuudesta lainaamalla suoraan poliisiviranomaisen tekemää kuulustelupöytäkirjaa, josta tapahtumien kulku kiistatta käy ilmi. Ruumiinavauspöytäkirja osoittaa tolkuttoman humalatilan, joka taatusti on tehnyt ylivoimaiseksi uintiyritykset rantaan täysissä tamineissa.

Matti Salminen ylistelee syystä tai syyttä Haanpäätä 20- ja 30-lukujen syrjityksi kirjailijaksi, joka ei ottanut käteensä minkään puolueen jäsenkirjaa, mutta oli selkeästi kallellaan vasemmalle. Tästä teemasta on kirjoiteltu paljon. Sen sijaan Salmisen käsittelytapa ei tee oikeutta Pentti Haanpään puolisolle ja tyttären äidille, Ailille. Jäätyään leskeksi rouva laittaa elämänsä porvarilliselle mallille, alkaa kulkea kaupungissa ja pukeutua halujensa mukaan. Salmisen tekstistä syntyy kuva ylilyönnistä ja jopa keikailusta Haanpään kirjoilla tienatuilla tekijän palkkioilla. Salminen toki kuvaa kirjailijan yltynyttä alkoholisoitumista ja täysin sairasta peliriippuvuutta, mutta jättää käsittelemättä, mitä siinä ”pelihelvetissä” on vaimon ja aviopuolison elämä. Niiden vuosien jälkeen olisin suonut synkkämielisen ja äärijuopon miehen leskelle vaikka minkälaiset ilot ja poikkeuksellisen riemukkaat päivät.

************

Taas on ilmestynyt hyvä ja erikoinen kirja. Tekijä on Kaisa Penttilä, muun muassa näkövammainen Näkövammaisten Keskusliiton IT-alan työntekijä, erittäin taitava minunkin opettajani. Kaisa on pyörinyt perheensä kanssa Turkissa, missä on otettu kuvia upeista etelän maisemista. Kuva on aina aukeaman toisella lehdellä, ja toisella on käsi, joka tunnustelee jotakin yksityiskohtaa toisen aukeaman maisemasta, puun lehteä tai semmoista. Hienosti on oivallettu idea, millä tavalla voi esittää näkövammaisen mahdollisuuksia hahmottaa yksityiskohdista käsin isoja kokonaisuuksia. Helppoa se ei ole, mutta vähintään erilaista. Jos isosta metsästä saat näppeihisi yhden pienen puun lehden kerrallaan, niin siitä sitten voi alkaa koota itselleen kuvaa ja käsitystä vaikka laajasta vuoristomaiseman panoraamasta ja sijoittaa siihen vielä värit, varjot ja muut valöörit!

Olisi kiva joskus voida jututtaa Kaisaa, onko hän saanut tämän idean omasta työstään joutuessaan ikään kuin pieni reikä reiältä selostamaan näkövammaiselle tietokonetaitojen opiskelijalle näyttöruudun ihmeitä, missä sokea ei kykene liikkumaan lainkaan hiiren avulla, vaan ”ampumaan” näyttöruudun yksityiskohtia pistekirjoitusnäytöllä tai puhesynteesillä pala palalta, josko niistä syntyisi käsitettäviä kokonaisuuksia.

On surullista toisinaan kuulla tiedon saavutettavuuden vaivattomuudesta: kaksi klikkausta vaan ja niin helppoa se on! Nämä ”julistajat” eivät ole ottaneet tosissaan sitä, että sokea henkilö ei klikkaa mitään, ei sitä ensimmäistäkään klikkausta. Tähän toinen ehättää vakuuttamaan, että näiden sivujen pitäisi olla esteettömiä!

– Niin pitäisi, mutta sanojalta usein puuttuu tieto, mitä tässä tapauksessa esteettömyys tarkoittaa. Esteettömäksi julistetaan kaikki se ruudulla näkyvä ja käsiteltävä informaatio, johon sokea kyllä pääsee käsiksi pieni pala palalta kymmenien näppäinpainallusten kautta vaihtaessaan tietokonettaan ruudun lukutilasta kirjoitustilaan ja takaisin pystymättä välillä tarkistamaan, mikä olikaan kysymys! Myöskään ei voi silmätä, mitä kysymyksiä tai tietoa ehkä tuonnempana vielä on tulossa.

Niin kuin Kaisa Penttilä avaa turkkilaista maisemaa kuvin ja ”käsikuvin”, niin olen yrittänyt rinnastaa asiasta kiinnostuneille sokean kykyä toimia tietokoneruudun kanssa samalla tavalla, jos näkevä käyttelisi ruutua millin ohuen olkipillin läpi. Ei siinä näe isoa aluetta kerrallaan, ei sitten millään, mutta kun parempaakaan ratkaisua ei ole tarjolla, tätä ”olkipilliä” kutsutaan esteettömyydeksi.

Tilasin Kaisalta toisenkin ”käsikirjan”, ja toivon, että sellaisen vielä saan. Niitä olisi kiva antaa enemmänkin lahjaksi. Sen verran konkreetti ja havainnollinen se on ja vielä kuulemma kaunis.

**************

Written by arisuutarla

12.4.2014 at 01:45

Kategoria(t): Uncategorized

Sinivuokkojen silmät kurkistavat maaliskuussa

leave a comment »

Ihmeellinen on panna taas merkille kevään tulo. Maalla Kirsti huomasi ensin portaiden vasemmalla puolella kuusien suojassa sinistä tuikkivan ja totesi sen sinivuokon silmäksi. Muutama porras ylempänä pieniä sinisilmiä oli jo portaiden molemmilla puolilla. Vahvana nousivat nuoruusvuosien muistikuvat. Vanhemmilleni sinivuokkojen ilmestyminen oli kevät keväältä merkki, jota tarkkailtiin ja seurattiin. Pitkien portaiden viereen ei saanut edes mennä kiipeilemään, jotta hennot vuokot eivät tulisi poljetuiksi. Siellä ne ovat taas tämänkin talven talvehtineet, eikä vielä ole edes huhtikuu.

Pohjoistuuli on alkanut ryskyttää jäitä. Avovettä ulottuu vaikka mihin asti, eikä jäälle ole edes koiralla asiaa. Pilkkikisoja on peruuteltu, ja yksityistiellä olen tunnustellut kelirikon alkua.

Isoon kuuseen kiinnitettiin puukiipijälle pönttö. Sen molemmin puolin sivussa on aukko, toinen sisään– ja toinen ulosmenoa varten. Ei kuulemma saisi valoa tihkua pönttöön lainkaan. Alareunan rako tukittiin kaarnan palasella, ja yläreunaan Kirsti ahtoi naavaa. Saa nähdä, kuka pöntön hyväksyy. Muitakin on nähty kuin puukiipijöitä.

Kirstillä on alkanut mustanmeren ruusujen käpyjen jakelu. Eilen olivat Tarja ja Heikki saamassa omansa. Heikiltä sai hyviä vinkkejä laiturin rakentamiseen, kun vanha alkaa olla aikansa elänyt.

Lueskelin Matti Ahteen muistelmakirjan, Matti Ahde – Sähkömies. Paksu kuin mikä ja paikoin jo kerrottuja kertaava. Syttyi jo himmentynyt kuva, miten nämä valtiopäivämiehet ovat saaneet tai ottaneet itselleen kaiken maailman johtokuntia ja hallituksia, joista kansanedustajan palkan ohella on tullut kassavirtaa. Vaikea on edes kuvitella, että yksi ja sama henkilö voisi olla edes jollakin tavalla asiantuntijana, milloin veikkauksessa, urheilussa tai Valtion
Rautateiden asioissa, ja erilaisia vääryyksiä ja pahansuopuuksia kärsitään pitkin matkaa ja kuitenkin selviydytään. Hyvä, että selviydytään. – Ihan uskottavalta Matti Ahteen tilitys ei kaikin paikoin vaikuta. Niin vain piti palauttaa Tapani Saunamäen maksamat tuet poliitikon vaalikassaan, mutta palautuksesta ei vielä ollut ehditty tai muistettu ilmoittaa, kun kävi käry! On niin monia asioita ollut hoidettavana, että ei muista! Vaan ei ole kaksista poliitikon elämä. Saa pelätä oikeata ja vasenta, ystävää ja vihollista, ja jokaista varmuuden vuoksi nimittää ystäväksi silloinkin, kun on selvä meininki lyödä.

Majatalo ONnelan kirjahanke etenee. Nyt pitää ottaa hyllystä kaupunkiin Unto Karrin Jeanna Katariina ja toimittaa se skannattavaksi Kuusankoskelle Oiva Hellmanille. Tämä on se Onnelan Johanna Katarina, joka piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Onnelassa täysihoitolaa. Sen asukas Karrikin oli, samoin Eino Leino. Unto Karri on tietysti kirjoittanut osin fiktiivisen teoksen Onnelan emännästä ja hänen kenraalistaan, mutta kyllä kehyskertomus mukailee todellisuutta niin, että siitä hyvin voi ammentaa Majatalo Onnela -kirjan nykyproosaan.

Kävi muuten ikiaikainen juttu. Oltiin Kirstin kanssa teatteri-illassa Turussa, ja oli päätetty kulkea junalla. Puolikas lippu minulle ja näkövammaisen saattaja maksutta. 30,50 euroa kahdelta hengeltä Helsingistä Turkuun ja takaisin ei ole paljon, eikä tarvitse ajaa paluumatkaa pimeällä . Oltiin katsomassa Turun ammattikorkean ”taidelinjan” Riitta Lindroosin päättötyötä, jossa esiintyi muun muassa yksi opaskoira. Iltajuna Helsinkiin lähti kello 21.00. Olimme ihan ajatuksissamme omiamme jutellen. Marssittiin Turun asemahallin läpi ulos, ja siinähän se juna ja ihan meidän vaunummekin seisoi – suoraan kohdalla. Edellisellä kerralla se myös oli ollut juuri siinä.

Sisällä vaunussa vähän ihmeteltiin, kun Pasilan lippukassalla virkailija oli myynyt meille paikat allergiaosastolle, vaikka näki, että meillä on koira. Siirryttiin asialliselle osastolle. Tuli kuulutus, että tämä on pikajuna numero se ja se Loimaan, Humppilan ja Toijalan kautta Tampereelle.
– Nyt on konduktööri pannut väärän nauhan pyörimään, oli ensimmäinen ajatus. Mutta kyllä se oli Tampereen juna, ja Helsingin juna oli lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin. Ei voitu muuta kuin nauraa. Niin monta sataa kertaa kun minäkin olen mennyt juniin milloin missäkin päin maata, ja nyt ei edes vilkaistu taululta lähtöraidetta.

Konduktööri silmäili Helsingin lippujamme. Hänellä olisi ollut oikeus velkoa meitä uudesta matkasta, mutta näin ei nyt tapahtunut. Katseltiin mahdollisuuksia Toijalassa vaihtaa Helsingin junaan, vaan eipä näyttänyt hyvältä. Odotusaikaa olisi ollut yli 50 minuuttia, ja konduktööri kertoi Toijalan asemarakennusten olevan kiinni. Pihalla pimeässä olisi saatu odotella.
Lopulta löysimme itsemme nukkumasta täältä Hämeenkyröstä. Tultiin turkulaisella Tampereelle asti, ja siitä taksi tänne. Lauantaina ei ollut aamupäivälle mitään sovittua, joten yllätyskäynti sopi sen puoleen ihan hyvin. Iltapäivällä sitten ajeltiin rauhassa Tampereelta junalla Helsinkiin.
******************

Written by arisuutarla

31.3.2014 at 03:28

Kategoria(t): Uncategorized

Upea kirja Somaliasta; tekijä Tuija Wetterstrand

leave a comment »

Somaliasta upea kirja

– Tuija Wetterstrand räväyttää liki neljännesvuosisadan takaa

 

Teksti: Ari Suutarla (25.3.2014)

 

Arkeologian opiskelija Tuija oli juuri solminut avioliiton Petrinsä kanssa 1989 pariskunnan lähtiessä Suomen kehitysyhteistyökeikalle YK-tehtäviin Somaliaan. Petri Lehtosen, Tuija Wetterstrandin aiemman puolison työ kuului YK:ssa maa- ja metsätalousalalla FAO:n toimin. Lisääntyneiden levottomuuksien takia kahdeksi vuodeksi suunniteltu keikka supistui vuoteen.

Suomeen kirjoittamiensa kirjeiden pohjalta Tuija, silloinen opiskelija, nykyinen Suomen Kuurosokeat ry:n tiedottaja, kokosi 2012 hienon kirjan, nimeltä Kirjeitä Somaliasta – maa, joka lakkasi olemasta. Äänikirjaksi Celiaan sen on 2013 lukenut Maarika Latva.

 

Yli odotusten

Ennalta ajattelin Somalia-kirjan olevan vain kokoelma vähän siistittyjä kirjeitä Afrikan sarvesta Suomeen parin vuosikymmenen takaa. Kirja nappasi kuitenkin heti mukaansa ja oli tuhannesti enemmän. Lainauksia kirjeistä on mukana kertomuksen siteeksi. Paikoin niitä olisi lukenut enemmänkin, koska ne ovat silminnäkijän ja kokemusasiantuntijan suoraa tekstiä oman aikansa nuoresta, siirtomaa-ajan jälkeisestä kehitysmaasta eurooppalaisen näkemänä ja kokemana.

Minulla on vähän sukulaiskokemuksia Afrikan toiselta reunalta Namibiasta samalta aikakaudelta. Niitä vasten oli hauska lukea Tuijan sujuvaa tekstiä kulttuurieroista, mitä tulee paikallisen väestön elämään ja ulkomaalaisten työntekijöiden tapoihin. Erikoista oli somalialaisten vieroksuva asenne ulkomaalaisten yrityksiin puhua paikallista kieltä. Se oli varmaan tunkeutumista liian lähelle. Karseat ulkomaalaisten työntekijöiden olutkarkelot kilpailussa juomatta jääneiden oluiden päähän kaatamisineen eivät ole päässeet kotimaan kirjeisiin , mutta kirjassa sekin on kuvaamassa arkitodellisuutta ja vapaa-aikaa vierailla mailla.

Lähin Suomen edustusto sijaitsee Kenian puolella Nairobissa. Siellä tilastoitiin omien maamiesten pääluvuksi noin 60 henkeä. Suomalaisia yhdisti sauna. Kuvatut saunakekkeruusit ovat myös muiden ulkomaalaisten työntekijöiden suosimia.

 

Meri vilisee haita

Tuijalla oli alkukuukausina tyypillisesti niin sanotun kotirouvan rooli. Pitkästyminen ja mielekkään tekemisen etsiminen tulevat esille kirjeistä. Nuorella parilla ei ole vielä lapsia antamassa askaretta päivien kulkuun. Mittelöinti viranomaisten ja kaiken maailman korruptiivisten koukeroiden kanssa ja vuokratalon 400 neliömetriä antavat puuhaa muun muassa kalustamisessa.

Passit ovat leimojen hakukierroksilla viikkokausia, ja turhia papereita saa olla väsäämässä mennen tullen. Ikean odotetaan toimittavan huonekaluja, ja niitä ostetaan maasta pois muuttavilta naapureilta. Kun oma lähdön aika koittaa, ne olisi taas helppo myydä. Kun se hetki pakosta tulee, italialainen agentuuri ei hoida hommiaan, ja enin osa vaivalla hankitusta jää ikuisesti Mokadishuun.

Tilanne muuttuu Tuijan saadessa töitä ruotsalaisesta tutkimusalan järjestöstä, jossa hän on tekemisissä muun muassa kamelien kanssa. Tulee omia tuttuja somalialaisia, ja asenteet alkavat pehmetä myönteisiksi. Paikalliset tavat naisten sukuelinten silpomisineen pysyvät vastenmielisinä. Kamelit ovat vaurauden mitta, ja noihin aikoihin niitä neliökilometriä kohti on enemmän kuin missään muussa maassa. Homma on puolipäiväinen, mutta tuleepa tekemistä ja kokemusta. Kotirouvan rooli ei oikeintaida istua minulle, kirjoittaja toteaa.

Amerikkalaisten golf- ja tennisklubi uima-altaineen on haluttu paikka. Lämmintä merivettä Intian valtameressä riittää, mutta sinne ei tee mieli. Ihmiset heittävät kaiken maailman jätteitä mereen, ja ne houkuttelevat hait paikalle. Onnettomuuksista uimaretkillä kerrotaan. Rantavesi kihisee hummereita, mutta niistä paikalliset ihmiset eivät välitä.

 

Kasapäin rahaa

Pariskunta ei halua asettua kovin tiiviisiin kanssakäymisiin muiden suomalaisten kanssa. Naapureina on brittejä, korealaisia, ruotsalaisia ja muita. Kotimaahan sen sijaan yhteyksiä halutaan pitää, joskin puhelinyhteydet ovat hankalia ja postin kulku vie viikkoja. Kirjan kirjoittajan asuinpaikka oli Somalian pääkaupunki Mokadishu.

Itse olin pari vuotta sitten Somalimaassa tarkastamassa Abiliksen kohteita. Kansainvälisiä puhelinyhteyksiä ei enää ollut lainkaan, eikä postilaitos toiminut. Valuutan suhteen oli sama meininki kuin Tuijan aikana. Raha ei kuulunut niin sanottuihin vaihdettaviin valuuttoihin, ja sen arvo oli aivan olematon. Yhdysvaltojen dollari oli käypää rahaa, ja pienellä summalla sai tolkuttoman määrän Italiassa painettua paperia, jonka nimi oli Somalian shillinki.

Neuvostoliitosta tuttu pimeä valuutta oli Somalian arkea. Kadulla sai tuplaten shillinkejä siihen nähden, mitä pankki maksoi. Kuitenkin jokainen länsivaluutan summa oli kirjattava tulliselvitykseen, ja maasta lähdettäessä oli löydyttävä vastaava määrä kuitteja.

 

Turkoosi jakku ja hash-juoksua

Tuija Wetterstrand kertoo elävästi ja hyvin konkreettisesti arjen touhuista. Mielikuvat syntyvät ihan silmissä! – Hän teetti paikallisella ompelijalla turkoosin jakun, joka kelpasi edustuksiin ja kutsuille.

Muotia 1990-luvun kynnyksellä oli niin sanottu hash-juoksu. Se on erilaisten kansainvälisten yhteisöjen vapaa-ajan harrastus hölkkäilyn merkeissä. Tarkoituksena oli tutustuttaa vierasmaalaisia työntekijöitä toisiinsa. Hash-juoksuja on harrastettu Helsinkiä myöten.

Kutsut ja harrastukset kertovat työntekijöiden suuresta yksinäisyydestä ja sosiaalisten suhteiden suppeudesta. Siinä lomassa sai kehitellä keinoja selviytyä henkisesti vieraassa kulttuurissa, jolle leimallista olivat äärettömästä köyhyydestä johtuva rikollisuus ja perusväestön tietty vihamielisyys. Jokunen lentopallo-ottelu ja pahkasian metsästys mahtuvat kerronnan sekaan.

 

Erilainen Somalia

Siirtomaa-ajan peruja Afrikan sarven somalialaiset jakautuvat kolmeen, itse asiassa viiteen kuppikuntaan. Etelässä on entinen Italian siirtomaa, nykynbimeltä Somalia, pääkaupunkina Mokadishu. Siitä pohjoiseen on Somalimaa, entinen brittiläinen kolonia, pääkaupunkina Hargeisha. Kartan yläreunassa on Pieni joten kuten itsenäisesti menestyvä Djibouti, entinen Ranskan Somalimaa. Etiopian puolella rajaa asuu pieni somalialainen vähemmistö, samoin Kenian kulmassa. Maan piti olla viisisakarainen yhtenäinen alue itsenäistymitsensä jälkeen vuodesta 1960 eteenpäin. Vuodesta 1976 Somaliaa hallittiin diktaattorin ottein. Neuvostoliitto tuli huseeraamaan apuineen vuonna 1962, mutta joutui keräämään kamppeensa 15 vuotta myöhemmin ryhdyttyään tukemaan Etiopiaa, Somalian verivihollista.

Alueen väestö puhuu muista Afrikan maista poiketen samaa kieltä. Somalian kirjakieli on syntynyt vasta 1970-luvulla. Sitä ennen kaupan oven päällä saattoi olla kuva ilmentämässä, mitä puodissa myydään. Miesten lukutaito oli 18 ja naisten 12 prosenttia.

Hallintoa ovat hoidelleet kuusi klaania, jotka jakautuvat alaklaaneihin ja riitelevät keskenään. Uskonto on yhtenäinen islamin sunnisuunta. Se on Allahin uskoineen muokannut kulttuuria fatalismin suuntaan, vai onko kulttuuri muokannut uskontoa, Tuija Wetterstrand pohtii.

 

Kiviä lampaille ja merirosvoja

Elämä saa uutta väriä Tuijan saadessa museoalan töitä. Hänelle ilmestyy norjalaiselta työntekijältä omaan pihaan Aviomiehen auton viereen sininen Pajero. Alituinen pulma on polttoaine.

Sisällissota ja vallan vaihdokset ovat ajaneet ison joukon somalialaisia Eurooppaan rauhan ja paremman toimeentulon toivossa. Maasta pois muuttaneen väestön sukulaisilleen lähettämät rahat ja kansainvälinen apu pitävät ihmisiä hengissä ynnä jokin länsimainen sotilastukikohta.

Vuotuinen sademäärä on olematon. Maanviljelys ei menesty, ja karjanhoito kituu. Itse ihmettelin, kiviäkö lampaat syövät hiekkaerämaassa. Meri antaa kalaa, jos joku viitsii pyytää, mutta vesiä piisaa tunnetusti myös merirosvoille.

 

Limettimehulla terästettyä papaijaa

Ruoka ja sen laitto ovat kirjassa kutkuttavasti esillä. Apulainen hankkii torilta ruoka-aineet, koska hän saa ne edullisesti. Valkoihoisille ostajille hinta on jotakin enemmän. Heitä katsotaan vinoon, jos apulaista ei palkata.

Italialaisten peruja spagetti tai riisi erilaisten tomaattimössöjen kanssa muodostavat aterioiden peruslinjan. Joskus ruoka nautitaan Palmujen suhistessa kattoterassilla. Vaikka rantaviiva on pitkä, meren antimia nähdään ruokapöydissä harvoin. Sisämaasta tuotiin rannikolle jonkin kuivuusjakson aikana toista kymmentä tuhatta paimentolaista. Heitä yritettiin opettaa kalastajiksi tulosten jäädessä laihoiksi. Harrastuksen omaisesti Tuijan kotiin pyydetään joskus tonnikala. Valkoviinissä keitettynä se onnistuu huonosti, mutta graavattuna tulos on erinomainen.

Pääsiäisen alla kansainvälinen yhteisö suuntautuu kristillisen perinteen mukaan. Lammasta tilataan ja grillataan. Kauppias toimittaa kotiin kaksi seitsemän kilon eläintä. Melua ei nosteta, vaikka ne osoittautuvat lammasta paljon sitkeämmiksi vuohiksi.

Ruoan valmistusta rajoittavat kylmäketjun puuttuminen ja sähkön saanti vain ajoittain. Liha ja kala on laitettava heti. Rajoitusta tuo myös, ettei isossa talossa ole uunia. Sen hankkiminen olisi kallista. Lihaa voi mureuttaa marinoimalla sitä papaijan mehussa, jossa on solukkoja hajoittavia aineita. Liha on sitkeätä kuin vanhan kengän pohja. Sitä ei ole tapana riiputtaa lainkaan. Oranssin värisistä papaijan suikaleista saa vielä kauniin jälkiruoan etenkin limettimehulla säväytettynä.

 

Vastoinkäymisten kynsissä

Pari kuukautta Somaliassa oleskelun jälkeen sekä rouva Tuija että aviomies sairastuvat outoon kuumeeseen. Lakanat homehtuvat vuoteissa, ja kunnollinen diagnoosi saadaan vasta suomalaisessa tuberkuloosihankkeessa työskentelevältä lääkäriltä. Tuija pyörtyy verikoetta ottavan somalihoitajan käsiin.

Perheen muuttokuorma tulee tullipostista pitkällä viiveellä. Kuudesta laatikosta kaksi on avattu, ja niistä on varastettu vaikka mitä. Eniten harmittaa häälahjaksi saatujen keittiövälineiden menetys. Viety on myös silitysrauta ja radiokasettinauhuri. Turhaan niitä käydään etsimässä varastetun tavaran torilta.

Satamassa makaavat kuukausitolkulla Ikeasta tilatut huonekalut. Niistä pitäisi maksaa lahjusrahoja monelle tullimiehelle. Työnalla oleva gradu ei edisty. Sen tekemiselle tulee ikään kuin turraksi, ja jossakin välissä on vallata paniikki. Mukaan on kuitenkin raahattu huomattava määrä kirjoja, kopioita arkistolähteistä ja muuta materiaalia.

Jotta ilo olisi täydellinen, aviomies ajaa Toyota-auton lähes romuksi, eikä pari ole varautunut korjauskuluihin. Oman generaattorin antama sähköpiikki räjäyttää lämminvesivaraajan. Sen jälkeen lämmin suihku saadaan vain auringon lämmittämän veden valuessa kattosäiliöstä putkiin.

 

Muuttokakku kypsyy

Suurinta huolta aiheuttaa dramaattisesti heikkenevä turvallisuustilanne. Avolava-autojen lavoilla istuvat pyssymiehet ovat yleistyvä näky. Sotilaat ja poliisit jauhavat jaksaakseen valvoa hampaissaan khat-huumetta. Monet ulkomaiset työntekijät pakkaavat ja muuttavat maasta. Maailmanpankin englantilainen konsultti ammutaan kotinsa portaille. Ruumis heitetään kadulle ja arvokas nelivetoauto varastetaan. Suomalainen kumppani saa leipomossa käydessäänluodista päänahkansa kursimiskuntoon. Omalle kotiportille pimeällä ajaminen saa aina aikaan pelon väristyksen.

Kesälomalle vuoden Somaliassa oleskelun jälkeen valmistaudutaan. Liput tilataan heinäkuun 1990 lopun lennoille. Uskovaisten pyhiinvaellusmatkat Saudeihin sotkevat aikatauluja. Maan tilanne on räjähdysaltis. Kerjäläisten määrä on moninkertaistunut. Hinnat ovat nousseet, varkaudet ja ryöstöt lisääntyneet. Epävakauden ilmapiiri tihenee ja miljoona huhua on liikkeellä. Ulkomaalaisille asetetaan uusia rajoituksia.

Italialainen professori hakataan hengiltä, ja saksalainen lentäjä ammutaan. Presidentin pitäessä puhetta stadionilla hänelle aletaan huudella. Diktaattori antaa määräyksen tulittaa yleisön joukkoon. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu. Maan sisäinen kakku alkaa olla kypsä. Lomasuunnitelmien on aika muuttua valmistautumiseksi lopulliseen lähtöön.

 

Kerrassaan viehättävä kirja

Tuija Wetterstrandin Kirjeitä Somaliasta on moneen viikkoon lukemistani kirjoista ehdottomasti kiehtovin. Kirjan sivuilla tuikkivat kirkkaina mustalla yötaivaalla linnunradan tähdet. Muistan oman elämäni erästä yötä Siinailla. Jännitystä on sopivasti, kun ulkomaalaisilla on ulkonaliikkumiskielto ja vallankumouksen juhlijat juonittelevat diktatuurin säilymistä omassa klaanissa. Lopulta valtakunta romuttuu omiin ristiriitoihinsa, aseitten paukkeeseen ja vieraiden maiden tuen epäluotettavaan kirjavuuteen. Väliin jännitetään, saapuuko tankkilaiva satamaan tuomaan polttoainetta autoille ja sähkökatkosten vaivaaman maan generaattoreille.

Paikallisten ihmisten elämä on vähintään ankeata, eikä se ole erityisen hääviä ulkomaisten työntekijöidenkään kohdalla. Kuvaus keskittyy kansainvälisen yhteisön elämään. Näkökulmia on useita. Niiden kuvaustapa on kaikesta huolimatta myönteinen, sisältö rikas ja monipuolinen. Hyvä väliotsikointi lisää ratkaisevasti kirjan luettavuutta. Olisi ollut suuri vahinko, jos Tuijan Suomeen lähettämät kirjeet olisivat jääneet ilahduttamaan vain vastaanottajiaan. – Jos pilkkujaetsii, niitä löytyy parin tuplapassiivin verran.

Äänikirjan lukemisessa olisi ollut toivomisen varaa. Maarika Latvan lukutapa on nykivä, ja se jättää yksittäisten sanojen väliin melkein keinotekoisen pitkiä taukoja. Taukoja sen sijaan olisi tarvittu tekstin siirtyessä otsikosta toiseen. Nyt kappaleet ovat kiinni toisissaan, ja perussävyltään monotonisesta lukutavasta tulee kuin yhtä pötköä. Korvaa vaivaa kuulla, miten tanskalainen nimi Tomas ääntyy epätanskalaisittain. Harva Celian lukija vaivautuu ottamaan selvää nimien ääntämisestä. Tuija Wetterstrandin lähtöteksti on niin vankkaa, että sen lujuus ei heikosta lukutavasta horju.

***************

Written by arisuutarla

26.3.2014 at 06:10

Kategoria(t): Uncategorized

Sari Karjalainen on erinomainen pianonvirittäjä

leave a comment »

Pianonvirittäjä Sari Karjalainen Espoosta teki meillä taas ihmetempun; sai Kirstin ison Yamahan soimaan ilman huojuntoja. Runsaan puolitoista vuotta piano on hakenut muotoaan uudehkon kotimme olohuoneessa. Tuuletuksen aikana kylmä ilma tulee sisäpihan ovesta suoraan soittimen kimppuun ja saa aikaan mitä saa.

Ennen muuttoa Töölössä ilman kosteudet mereltä tulevissa tuulissa olivat erilaiset kuin täällä Malminkartanossa, jossa ilmanala on selkeästi enemmän sisämaista ja kuivaa.

Olin kuunnellut ”paleltuneella korvallani” pianon korkeiden äänten huojuntaa. Ihme, että alentunut kuulo erottaa sellaisen. Jonakin päivänä päätin yllättää Kirstin. Häntä informoimatta otin yhteyttä Sariin, joka kerran aikaisemminkin on Töölössä käynyt laittamassa vireeseen Kirstin ison Yamahan. Sovittiin päivästä.

Aikanaan jätin Sarin tekemään työtä soittimen ja painavan virityslaukkunsa kanssa, ja lähdin kaupungille kokouksiini. Siellä joku ihmetteli, miten voin jättää muun muassa näkövammaisen henkilön työnsä ääreen yksin. Oli helppo todeta, että sokea pianonvirittäjä ei työtä tehdessään minun seuraani tarvitse. Päin vastoin työrauha on parempi, kun olen poissa.

Nyt piano soi kauniisti ja tasaisesti. Nähtäväksi jää, kuinka kauan soitin pitää vireensä. Kirsti sanoi, että nyt tarvitaan vain ahkeraa soittamista.

Olen vähän murehtinut näkövammaisten pianonvirittäjien ammattikunnan hupenemista Suomessa. Heitä oli aika runsaasti niin kauan kuin Hellas-piano Rajamäellä oli toiminnassa ja teollisuusneuvos Pekka Mäkelän suvun omistuksessa. Mäkelähän itse oli muun muassa sokea henkilö ja osasi arvostaa näkövammaisille hyvin soveltuvien ammattien tietoista vaalimista.
Tänään voisi toivoa, että esimerkiksi googlaamalla löytisi yhteystietoja näkövammaisiin pianonvirittäjiin, joita on minun mielestäni enää hyvin vähän.

(blogikirjoitus/Ari Suutarla)

Written by arisuutarla

25.3.2014 at 05:07

Kategoria(t): Uncategorized

Sillanpään seuran kokous + kulttuuria hämeenkyröläisittäin

leave a comment »

Hämeenkyrön liikekeskuksessa vanha mies Kalkunmäestä tervehtii ja sanoo nimensä; kertoo leikityn yhdessä ja lasketun mäkeä Munkin ahteessa. Piiloon juostiin vihollisen pommikoneita niiden palatessa Vaasan ja Porin suunnista, ja hangen sisäänkin kaivauduttiin suojaan.

Siinä vaiheessa ymmärsin, että minä en ainakaan ikäni puolesta voinut olla pommikoneiden katselijoiden ja kaivautujien joukossa. Kysyin naapurin ikää, joksi hän ilmoitti 83 vuotta.
– Minkä verran sinä olet minua vanhempi, mies jatkaa.
– Taidat olla reilustikin!

Ilmoitin mittarilukemani 71 vuotta. Mahdan valkopartoineni ja hapsineni olla ikälopun näköinen, osasin arvella.

Mentiin sitten F. E. Sillanpään seuran vuosikokoukseen. Olin vähän kuullut Sillanpää-oopperan lievästä vastatuulesta. Ulkopuolista rahoitusta on Kulttuurirahastolta ja muualta jo sitovasti luvassa enemmän kuin mihinkään muuhun kulttuurihankkeeseen pitäjällä kautta aikojen; oopperan liberetto Panu Rajalan toimesta valmis ja Seppo Pohjolan sävellystyökin hyvässä vedossa. Waltteri Torikka, 28, Lappeenrannan laulukilpailun miesten laulusarjan voittaja 2010 ja paljon muuta, on lupautunut nuoren Taatan osaan. Valmistelut ovat varsin pitkällä ja hyvissä käsissä. Viime vuoden Sillanpää-juhlavuoden loistava suurmanageri Vilja Pylsy vastarannalta puuhaihmisten ykkösenä.

Nyt vain F. E. Sillanpään seuran johto oli ajatellut, että hankkeelle on saatava yhdistyskokouksen myönteinen päätös taakse ja vielä yksimielisenä, jos mahdollista.

Kokouksessa alkutarjoiluna oli mainioita kakkuja eiliseltä päivältä Aamu Nyströmin hautajaisista.
Jussi Niinenmaa, eroava puheenjohtaja, esitteli ennen kokousta ehdokkaan seuraajakseen, insinööritaustaisen Anna-Kaisa Anttilan, joka työskentelee kunnan palveluksessa; miellyttävän oloinen henkilö, joka uutena ei ole sidoksissa seuran ihmisten vanhoihin mieltymyksiin. Vaihtaessamme tervehdyksen yhteydessä hänen kanssaan perustietoja ilmeni Anttilan kouluksi Hatanpää Tampereelta. Kokouksen päästessä henkilövalintoihin uuden ehdokkaan valinta oli yksimielinen.

Toimintasuunnitelman yhteydessä Miinenmaa pyysi minua kertomaan syksyn matkasta Taatan jäljille Tukholmaan ja Boon linnaan Örebron likelle. Tulee kuluneeksi 75 vuotta F. E. Sillanpään Nobelin palkinnosta. Irtopuheissa tunnustelin vähän ihmisten ajatuksia. Eräs vaihtoehto on lennellä Pirkkalasta Tukholmaan, mutta ilmeisesti parempi on valita jonakuna torstai-iltana laiva Turusta, kulkea arkiperjantaina Ruotsin akatemian paikat ja esimerkiksi katsastaa Tukholman ja Turun saaristot päivälaivasta sunnuntaina. Tämä vaihtoehto antaa tilausajobussin Ruotsin sisäisiin liikkumisiin, ettei tarvitse raahata matkatavaroita kulkuneuvosta toiseen.

Waltteri Torikka ja Panu Rajala esittelivät kokousväelle oopperahanketta. Seppo Pohjola säveltää ja Panu Rajalalla on libretto. Torikka kävi esittäytymässä kokouksen jälkeen ja kertoi hämeenkyröläiskiinnityksekseen asumuksen Vanajassa Trossitien ja Sillanpääntien kulmassa. Nyt hän ilmoitti asuvansa Turussa.

Keskustelussa vanha kirjastoveteraani Vilho Ponkiniemi otti esille Sillanpää-oopperan rinnalle ilmestyneen hankkeen, josta pitäjän lehti Oiva (Uutisoiva) on näyttävästi juuri viikolla uutisoinut.

Heiskan kyläyhdistys puuhailee muun muassa Kauno Perkiömäen toimesta oopperahanketta. Lehtitiedon mukaan aluksi on tarkoitus lämmittää Sillanpään marssilaulu sekä Maan korvessa -kansan oopperaesitys.

Minusta tämä hanke menee kuitenkin ihan eri sarjassa kuin vuosikokouksessa puhuttu Sillanpää-ooppera. Ihmetellä taas kerran sopii tätä suurta hajontaa, nyt kulttuurin rintamalla. Perkiömäki puhuu lehtihaastattelussa yhteistyöstä, mutta tarkoittaa sillä ehkä yhteistyötä oman taustaryhmänsä ehdoilla. Eikö tämä Heiskan ympärille rakentunut liike ole jo tarpeeksi saanut ryvetystä mitä kummallisimpiin erimielisyyksiin ja kuppikuntiin?

F. E. Sillanpään seuran vuosikokous antoi yksimielisen kannatuksensa Sillanpää-oopperan toteutukselle vuonna 2017, Suomen itsenäisyyden 100-vuotisen juhlan kunniaksi. Kun asialla on Vilja Pylsyn kaltaisia, sivistyneitä nuoria, hankkeen onnistumiseen on täysi syy uskoa. Täytyy vain toivoa, että toimijat osaavat hakeutua itsenäisyyden juhlavuotta valmistelevien piirien sisärenkaaseen, sillä kyllä toistaiseksi Suomen ainoa kirjallisuuden ”Noopeli” antaa siihen täyden oikeutuksen.

Anna-Kaisa Anttila tuli Vilho Ponkiniemen kanssa uutena johtokuntaan ja tuli puheenjohtajaksi saman tien. Varapuheenjohtaja Panu Rajala kiitti nyt johtokunnan varajäseneksi vetäytynyttä Jussi Niinenmaata erinomaisesta kahdeksan vuoden työpanoksesta seuran puheenjohtajana. Tälle kaudelle ovat osuneet sekä vuoden 2008 että 2013 isot juhlallisuudet.
********
ARI SUUTARLA
Koskustie 3 A 2
00410 Helsinki
GSM +358400871013

Written by arisuutarla

16.3.2014 at 14:46

Kategoria(t): Uncategorized

Linnut saivat pönttöjä

leave a comment »

Tuli viritellyksi vajaat kymmenkunta pönttöä pihan lintusille. Olivat uusia varmaan ihan kaikki. Vanhoja ei ollut puhdistettu, ja monet niistä olivat varsin hapertuneessa kunnossa.

Iloista oli havaita, kun Kirsti katseli ikkunasta, että jo kävi sinitiainen tutustumassa uuteen majaehdokkaaseen ihan sisälle asti, ja tali kävi kurkkimassa toista tarjokasta.

Oravat ovat aika kehveleitä. Olivat aukoneet salvat muovilaatikoista, joissa oli lintujen ruokintapaikkojen siemeniä varastossa. Oli kannet heitelty sivuun, ja siitähän sitten oli vaivaton avolaatikosta tonkia jyvää rinnan alle. Epäilemättä hiiret ja myyrät ovat olleet iloisia avautuneesta mahdollisuudesta.

Huomattavat ovat oravamarkkinat. Yhdellä silmäyksellä ikkunasta Kirsti näki seitsemän oravaa, neljä maassa ja kolme puiden oksilla.

Joutsenia kaartelee halki ilmojen, ja meteli vielä auringon laskunkin jälkeen on ollut mitä melkoisin.

Sähkön kanssa on ollut ongelmia. Pesuhuoneen valaisimeen ja ulkolinjaan johtava johto polttaa jatkuvasti sulaketta. Vanha kunnon sähkömies Kauko Haapala on vetämässä taulusta uutta johtoa. Vanhaan johtoon ei pääse käsiksi, eikä se lähde kiskomalla pois. Näiden vanhojen talojen ongelma on juuri tämän kaltainen. Ei ole sähköpiirustuksia, ja johtoja on lisäilty tarpeen mukaan risteilemään vähän sinne sun tänne. Tuokin valo on laitettu varmaan neljännesvuosisata sitten.

Kirsti lähti ajelemaan kohti Helsinkiä. Tilasin Uimosen auton itselleni perään huomiseksi, kunhan esitelmä rotareissa on pidetty. Keskiviikkona istutaan S. Ystävien kokousta ja sitten kukaties takaisin maille.

Written by arisuutarla

10.3.2014 at 09:44

Kategoria(t): Uncategorized

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.