Kukkapaita + Helen Serfbäckin alttaritaulu

Olen ollut tosi laiska kirjoittamaan.

Josko syksy kuitenkin toisi reippautta.

On huomenna, sunnuntaiaamuna, aikomus startata ”itäisille maille”, tässä tapauksessa itäiselle Uudellemaalle Ruotsinpyhtäälle. Siellä on vanha Strömforsin ruukki Kymijoen läntisimmän haaran eli Ahvenkosken länsipuolella. Ahvenkoskessa kulki Turun rauhan eli vuoden 1743 Ruotsin ja Venäjän välinen raja. Kosken länsipuoli kuului Ruotsille ja koskesta itään Venäjälle. Vesiuoman itäpuoli oli Pyhtään kuntaa ja seurakuntaa.

Niillä paikkeilla kulki ja kulkee edelleen kieliraja. Kun Ruotsinpyhtää eli Strömfors lopetettiin itsenäisenä kuntana 2008, alueen vanha nimi oli ollut Svenska Pyttis. Minä olin luullut sitä pilkkanimeksi.

Aamulla haetaan Kivenlahdesta kyytiin anoppi Vuokko. Päämääränä on käydä Ruotsinpyhtään kirkossa. Siellä on Helen Särfbäckin maalaama alttaritaulu, ainut lajissaan koko Suomessa.

Toki noita näkemättömiä alttaritauluja on eri puolilla Suomea vaikka miten, mutta voihan noita katsella yhden kerrallaan.

Kirsti soitti Strömforsiin johonkin myllyravintolaan ja varmisti sen aukiolon sunnuntaina. On kuulemma konfirmaatiokirkko, joten auki on.

Minä olin Hesarista tavannut mainosilmoituksen Marimekon syyskuoseista. On tulossa uusi kukkakuosi. Jos oikein ymmärsin, niin myös miehille.

Tehtiin lauantaipäivän ratoksi retki kauppunkiin. Mentiin Helsingin liikennelaitoksen bussilinjalla 37 Kamppiin, ja käveltiin sieltä

Marimekon liikkeeseen. Eivät vielä olleet tulleet syysvaatteet, joten täytyy palata asiaan syyskuun alussa.

Käveltiin kahvipaikan kautta rautatieasemalle, ja ajeltiin kotiin Malminkartanoon P-junalla.

Bussi kulki 35 minuuttia ja juna 16. Oli kulunut tosi pitkä aika, kun viimeksi olen kulkenut bussilla kotireittiä. Suuri aikaero selittää syyn.

Ari Suutarla, vanha pappi

Suomen tietokirjailijat ry:n jäsen

GSM 0400871013

Matti Mäkelän kuolemasta

Tämän päivän Helsingin sanomat sekä Aamulehti ovat omistaneet palstatilaa kirjailija Matti Mäkelän poismenolle.

En koskaan ole ollut mitenkään innostunut esseiden lukija. Siksi ehkä Mäkelän tuotanto on jäänyt etäiseksi.

Yhdestä hänen kirjoituksestaan olen suorastaan ollut loukkaantunut. Foorumi oli muistaakseni Parnasso.

Matti Mäkelän artikkeli lynttäsi Minna Lindgrenin tosi upean kirjan, Sivistyksen turha painolasti. Siinä Lindgren etenee aakkosjärjestyksessä 1930-luvun alussa ilmestyneen Väinö Auerin ”tietosanakirjan”, joka on nokkela, informatiivinen ja huippuhauska. Lindgrenin huumori ei uponnut Mäkelään.

Vielä harmitti, etten sanoisi hävetti, että Mäkelä oli syntyisin syntymäpitäjästäni Ilmajoelta. Tosin hän sittemmin oli muuttanut Itä-Suomeen.

Mainiota oli, että Aamulehti kertoi Mäkelän olleen kotoisin Honkakylältä mainitsematta, missä päin Suomea tällainen Honkakylä sijaitsee. Mekin katsoimme sen netistä, ja Seinäjokihan sieltä taustalta löytyi. Honkakylä on aikansa ollut Ilmajoen osa, joka sittemmin on liitetty Seinäjokeen.

Jossakin tapaamisessa Minna Lindgren totesi, että Mäkeläm kielteisen arvion johdosta Sivistyksen turhan painolastin myyntilukemat jäivät kirjan ilmestyttyä varsin vaatimattomiksi.

Olisikohan hyvälle, hauskalle ja informatiiviselle teokselle vainolaisen poistuttua odottamassa uusi huomen?

Ari Suutarla, vanha pappi

Savonlinnan Lepakkoa

Ihan Ihan tuntuu korkeakulttuuriselta. Olin joululahjaksi antanut Kirstille lipun Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan ja kuuntelemaan Johann Straussin operettia Lepakko. Oli järjestäydytty jonkin helsinkiläisen eläkeläisjärjestön kyytiin bussiretkelle. Näin vältyttiin lähes tuhannen kilometrin ajamisen iloista.

Lappeenrannan ja Punkaharjun kautta mentiin, ja Juvan, Mikkelin ja Lahden kautta ajeltiin takaisin.

Järjestäjä oli tasokkaasti varannut hyökortteerin vanhasta, kunnianarvoisesta hotelli Tottista. Saimme kumpainenkin omat makjuukammarit, eikä minun yöelämäni päässyt häiritsemään herkkäunista Kirstiä.

Sivuuttelimme mennessä vanhoja, tuttuja maisemia, jotka palauttivat mieleen ison joukon muistoja takavuosilta.

Lappeenranta on Kirstin synnyinkaupunki, ja siellä kävimme sukuloimassa hyvinkin usein appiukko Aulis Salinin kuolemaan asti kolme vuotta sitten.

Uusittu kuutostie sivuutti kirkonkhylät ja muut keskukset metsien kautta. Parikkalassa Joensuun rata ja keskellä järvenselkää näkyvät Venäjän rajapoijut muistuivat hyvin mieleen. Vielä joitakin vuosia sitten siellä kohonneet vartiotornit oli lahovikojen takia purettu.

Särkisalmella jätettiin kuutostie, ja käännyttiin kohti Punkaharjua. Risteyskohdassa muistelin Kansan raamattuseuran Oronmyllyn leirikeskusta ja ennen muuta kuurosokeaa Seija Pirhosta ynnnä hänen veljeään Ilpoa, joiden kotona joskus sokeidenpappina olemiseni aikana kävinkin rovasti Lauri Paunun seurassa.

Punkaharjulla etsiskelin vanhaa hotelli Finlandiaa, jonka veljekset Tome oli suunnitellut vuonna 1914. Muistin veljesten karua kuolemaa talvella 1918. Kirkkonummelaisina nämä kolme arkkitehtiveljeä olivat reellä pakenemassa rannikolta pohjoiseen. Vihdissä punaisten partio tavoitti heidät, ja kaikki kolme veljestä saivat syntyneessä kahakassa menettää henkensä.

Metsämuseo Luston ravintolassa syötiin ihana lounas, rehellistä suomalaista läskisoosia. Lihanpalojen reunassa oli vielä reilu valkoinen siivu näkyvissä ja maistettavissa. Emännän rehevä Etelä-Savon murre taipuili ihanasti niin, että sitä olisi kuunnellut vaikka kuinka.

Lepakon pani tarjolle Wienin kansanooppera. Operetin sanat olivat luettavissa skriiniltä. Sanoin kuitenkin Kirstille, että hyvin voin keskittyä musiikin kuunteluun. Naurin tosi paljon ison orkesterin esityksestä. Soitannon menossa oli itävaltalaista iloa ja vauhtia.

Mielestäni parhaiten esiintyi laulajista Ursula Pflitzner.

Panu Rajala kirjoittaa blogissaan omia kokemuksiaan todeten suomalaisesitysten kalpenevan verettöminä nyt kuullun rinnalla.

En tiedä, missä näytöksessä Marja ja Panu olivat.

Emme tavanneet heitä, niin kuin tapahtui yllättäen vuosi sitten samassa paikassa.

Neljä tuntia kylmenevässä elokuun alun illassa oli pikkuisen liikaa, vaikka ohjelmassa oli puolen tunnin väliaika. Asennot tahtoivat loppua. Kirstikin keräsi itsensä lopulta risti-istuntaan, onneksi pehmustetulle penkilleen. Minä puolestani tein päivän hyvän työn antamalla toisen takeistani vieressä hytisevälle rouva Eeva-Liisalle, joka oli esitellyt jääkäsiään. Pujotin takin hänen päälleen ja käskin pitää käsiä hihoissa.

Eilisaamuna ennen paluumatkan alkua käyskeltiin vanhalla tutulla Savonlinnan torilla. Oli harmi, ettei voinut ostaa tuoreita vihanneksia eikä marjoja. Pakollinen lörtsy, lihasellainen, sentään otettiin puoliksi, ja syötiin lämmitettynä. Tuote oli kyllä levännyt yön yli ja maistui kuivettuneelta. Koskaan en ole ollut erityisemmin lörtsyihminen, mutta pitihän se taas vahvistaa, kun oltiin Savonlinnassa.

Paluumatka sujui Mikkelin ja Heinolan reittiä. Matkalla poikettiin taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla.

Siellä en ollut ennen käynytkään. Jos vasta menen, varaan aikaa näyttelyyn tutustumiselle. Nyt meillä oli maksettu opas, joka jjuoksutti njuoruuden innolla kauheata vauhtia meidän 43-henkisen ryhmän huoneesta toiseen.

Salmelan pravuri tänä kesänä oli joukko Rafael Vardin töitä, joissa kaikissa oli merkintä ”myyty”.

Jokin vuosi sitten kuolleen Laila Pullisen veistostaidetta oli nähtävillä. Yksi liekkiä muistuttava veistos oli vielä myymättä kuuden tuhannen euron hintaan. Olisihan siinä saanut Pullista kohtuullisen edullisesti, mutta liekkiaihe ei kiinnostanut.

Menomatkalla oli tehty pikakäynti Kerimäen kirkolla, maailman suurimmassa puukirkossa. Kerroin saarnanneeni siellä parikin kertaa. Jälkimmäinen kerta jäi sillä tavalla mieleen, että liturgina toiminut paikallinen nuori pappi sekosi.

Päätösliturgian aikana hän alkoi käsikirjasta lukea rukousta, keskeytti lukemisen ja alkoi alusta. Näin tapahtui monta kertaa, kunnes suntio meni keskeyttämään ja minä luin päätösrukoukset. Kanttori säesti päätösvirren.

Sairauskohtauksen saanut pappi toimitettiin ambulanssilla sairaalaan. Olin yhteydessä hänen rouvaansa, ja kuulin, ettei mitään tällaisia oireita ollut ollut havaittavissa aikaisemmin.

Ehkä Päivi Pakarinen ja muutama muu Savonlinnan puolen näkövammainen vielä muistaa tämän kirkkoretken.

Nyt viikonlopun jälkeen palaamme vielä viikoksi Hämeenkhyröön, ja sen jälkeen kesän voikin julistaa päättyneeksi.

Ari Suutarla, vanha pappi